Mitä pussikaljahenkilö haluaa?

Eilen näkemäni Ville Jankerin ohjaama Pussikaljaelokuva oli virkistävä elämys. Kolmesta elämäntapatyöttömästä kertova elokuva kumosi lähestulkoon kaikki tärkeimmät asiat, jotka olen oppinut elokuvakäsikirjoittamisen maisteriopinnoissa Tampereella ja Manchesterissä.

Siitä olen Pussikaljaelokuvalle kiitollinen.

Tässä kaksi tärkeintä kumottua väittämää:

1) Elokuvassa täytyy olla aktiivinen päähenkilö, jolla on selvä tavoite
Pussikaljaelokuvan oletettu päähenkilö Marsalkka (Jussi Nikkilä) ei halua oikeastaan mitään, ei edes pelata noppaa. Hän vaeltaa ystäviensä Lihin (Ylervi Rajamaa) ja Hennisen (Eero Milonoff) kanssa ympäri haikean helteistä Kalliota, suree kuollutta naapurin tätiä, juo puistossa kaljaa, häpeää Lihin pussikaljavitsiä, matkustaa raitiovaunussa pummilla ja saa kaksi kertaa sakot.

Päähenkilön passiivisuus on tässä kontekstissa aivan oikeutettua: eihän Marsalkka olisi aito pussikaljahenkilö, jos hänellä olisi jokin päämäärä.

Välillä Marsalkan toiminnassa voidaan toki nähdä aktiivisuuden pilkahduksia: hän esimerkiksi menee Lihin kanssa varastamaan Henniselle kengät, joskin vastahakoisesti. Mutta tässäkin kohtauksessa Lihi on pääpiruna, ja Marsalkan kontolle jää myyjän harhauttaminen mukavalla jutustelulla. Hän suoriutuu tehtävästään äärimmäisen epäluontevasti ja takeltelee jo ennen kuin häneltä on mitään kysyttykään.

Tämä on yksi suosikkikohtauksistani elokuvassa.

2) Tärkeintä elokuvassa on rakenne, ei kieli
Pussikaljaelokuva ei ainakaan kaikilta osin noudata sitä perinteistä Hollywood-rakennetta, jota minulle on yritetty elokuvakäsikirjoituskoulussa syöttää ja jonka olen myös melko hyvin pureskellut ja niellyt.

Luulen, että on vain Pussikaljaelokuvan onni, että se on innostunut luomaan omia sääntöjään.

Pussikaljaelokuvan voima ei ole niinkään rakenteessa ja juonessa vaan henkilöhahmoissa ja heidän absurdin ankeassa elämässään, ja myös niissä valopilkuissa joita kesäinen Kallio tarjoaa velikullilleen (!). Elokuvan yksi tärkeimmistä valttikorteista on henkilöiden höpsönhersyvä ja uutta luova dialogi, joka huokuu kirjailija Mikko Rimmisen kielellistä taituruutta rutjakkeineen ja nuorisolaisineen. En ole vielä lukenut pussikaljoittelun pohjana ollutta Pussikaljaromaania, mutta elokuvan nähtyäni en epäile kahta kertaa tarttua kirjaan.

Toki Pussikaljaelokuva on joutunut välillä turvautumaan rakenteellisiin konventioihin ollakseen elokuva. Tunnistin leffasta muun muassa B-juonen, vaikkakin melko hataran sellaisen. B-juoni on usein rakkaustarina, mutta Pussikaljaelokuvan B-stoori on vain kuulas aavistus rakkaudesta. Marsalkka ja puistotuttavuus Laura (Marjut Maristo) lähinnä vaihtavat sympaattisen ujoja katseita ja istuvat myöhemmin pubissa käsivarret vastatusten. Suloisinta, mitä Laura Marsalkalle sanoo, on jotakin sellaista kuin: ”Te ootte ihme urpoi” ja ”Tuutsä mun lakkaisiin?”

Hollywood-leffoissa yleisesti käytettyä keskikohdan suudelmaa saati rakastelukohtausta ei nähdä.

Hyvä niin!

Vaikkakin Pussikaljaelokuva vähät välittää tietyistä elokuvakäsikirjoittamisen ”säännöistä”, joistakin konventioista on pidetty kiinni. Skotlantilainen opettajani Colin muun muassa otti elämäntehtäväkseen muistuttaa minua siitä, että jokaisen kohtauksen tulee heijastaa elokuvan teemaa.

Mielestäni kaikki Pussikaljaelokuvan kohtaukset huokuvat ystävyyden ja kohtaamisen tärkeyttä, jopa se, jossa Henninen sanoo poliisille: ”Tuliks sulla ikävä mun persettä?”

Ihmisten välinen kohtaaminen, vaikkakin vain ohimenevä sellainen, hälventää alati vaanivaa yksinäisyyttä. Elokuvan ystävyksillä on ainakin toisensa, jos ei muuta.

Sen vuoksi Pussikaljaelokuvasta ei jäänyt rikkonainen olo, vaikka sen henkilöt sellaisia ovatkin.

Miten löytää Se Oikea?

Mieluisan kirjan löytäminen kirjakaupasta on lähes yhtä haastavaa kuin sopivan kumppanin valinta.

Sen täytyy miellyttää silmää heti, eikä hetken päästä.
Sen haluaa heti mukaansa.
Se ei saa olla liian painava.
Sillä täytyy olla jotakin sanottavaa.
Jo ensimmäiset lauseet ratkaisevat.
Ei haittaa, jos se on hauska.
Ei haittaa, jos se vähän ärsyttää.
Siihen haluaa tarttua yhä uudestaan.
Sitä ei halua enää päästää käsistään.

Kärsimättömän ihmisen ei kannata missään nimessä tulla minun kanssani kirjaostoksille. Voisin vaellella hyllyjen välissä vaikka tuntikausia, nuuhkia kirjoja, lukea ensimmäisiä lauseita.  Ennen kuin minä olen valinnut sopivaa kirjaa, moni on jo pyörtynyt hapenpuutteeseen.

Parinvalinnassa suunnistetaan sokkona feromonien perässä, kuljetaan kuin unissakävelijä Sitä Oikeaa kainaloa kohti. Nyt olen alkanut epäillä, erittävätkö kirjatkin jonkinlaisia houkuttelevia tuoksuja. Aina kun näen kirjakaupan tai kirjaston missä tahansa päin maailmaa/Suomea, minun on pakko astua ovesta sisään.

Pariisissa, tuossa valon kaupungissa, kävin kuuluisassa Shakespeare & Company -kirjakaupassa. Olin vieraillut siellä jo kerran aiemmin, hypistellyt romaanikasoja ja ikivanhaa kirjoituskonetta, miettinyt, onko Hemingway joskus istunut samalla tuolilla kuin minä. Oli lähellä, etten tuolloin jäänyt tuohon paratiisiin asumaan; löytyihän kirjakaupan toisesta kerroksesta pari kapeaa samettivuodettakin, joiden tyynyille ovat painaneet päänsä sellaiset suuret ihmiset kuin Henry Miller ja Anais Nin.

Nyt, pari vuotta myöhemmin, kävin kirjakaupassa ystävieni kanssa. Se oli edelleen paratiisi. Kaikki hyvän ja pahan tiedon kirjat notkuivat hyllyillä kuin houkuttelevat omenat. Oli vaikeaa löytää sitä oikeaa yksilöä. Kaikki näyttivät omalla tavallaan ihanilta, mutta jokaisessa oli jokin vika. Yksi painoi liikaa, toinen muistutti menneestä sydänsurusta, kolmas oli jotenkin olevinaan.

Ystäväni löysivät mieluisat kirjat melko nopeasti ja menivät kassalle maksamaan. Tämä sujui heiltä kadehdittavan mutkattomasti.

Jossakin vaiheessa näin ikkunasta, että he istuivat katukivetyksellä syventyneenä keskusteluun. Heidän ostoskassinsa lepäsivät heidän jalkojensa juuressa. Aloin hiota. En voisi mennä heidän luokseen ja sanoa, että olin haahuillut kirjakaupassa kaksi tuntia ostamatta yhtäkään kirjaa.

Kului parikymmentä minuuttia. Oloni alkoi olla sietämätön. Olin juuri syventynyt Paul Austerin uusimpaan romaaniin ja tajunnut, etten halua sitä, kun tunsin  koputuksen olkapäälläni. J. sanoi:

”Me mennään nyt juomaan viiniä tohon viereiseen brasserie’hin. Tuu sinne sitten.”

Ei! En halunnut jäädä tuohon paratiisiin enää hetkeksikään. Halusin, että minut karkotettaisiin välittömästi kirjojen vaikutuspiiristä, vietäisiin pois noiden kiduttavien, kauniiden otusten luota. En tahtonut yhtäkään niistä taakakseni. Kerroin tämän myös ystävilleni. Silloin Brysselin Bridget Jones sanoi: ”Ikinä ei pidä koskea mihinkään, mitä ei halua. Ikinä ei pidä tehdä mitään, mikä ei huvita.”

Niinpä me menimme terassille ja tilasimme juomat flirttailevalta tarjoilijalta.

Lisää kuvateksti

Ei mennyt kuin pari päivää, ja Shakespeare & Company alkoi taas vetää minua puoleensa. Barcelonan Amiga halusi nähdä kyseisen paratiisin, joten uskaltauduin sinne hänen kanssaan.

Tälläkin kertaa kävi niin, että ystäväni päätyi lopulta odottelemaan minua kaupan ulkopuolelle. Mutta nyt en lähtisi tyhjin käsin. Nyt tekisin päätöksen vaikka piippu ohimolla.

Lopulta valitsin kaksi kirjaa:

*Peter Stammin romaanin Seven Years. Se maksoi vain kuusi euroa. Lisäksi vielä tuolloin olin varma, että seuraavan romaanini nimessä olisi sana ”seitsemän”.

*Before Sunrise ja Before Sunset -elokuvien yksiin kansiin nidotut käsikirjoitukset. Ystäväni arveli, että jotkin Before Sunsetin kohtaukset on kuvattu Shakespeare & Companyssa.

Lopullinen ostopäätös tapahtui, kun tajusin, että minun oli ostettava vähintään kaksi kirjaa voidakseni maksaa ostokseni pankkikortilla.

En ole katunut valintaani hetkeäkään. Jälkimmäinen kirja tuotti minulle heti valtavasti iloa. Junamatkoilla Pariisin ja Maintenonin välillä lueskelin, miten Celine ja Jesse tapaavat toisensa Wieniin menevässä junassa ja miten he vaikuttavat niin oikeilta toisilleen ja joutuvat silti eri teille ja miten he lopulta kymmenen vuotta myöhemmin päätyvät Celinen asuntoon kuuntelemaan Nina Simonea.

Kirjasta jäi mieleen erityisesti yksi Jessen repliikki, joka jollakin lailla kuvasti kaikkea sitä, mitä olin Pariisissa kokenut: ”That’s what I like about traveling – you can sit down, maybe talk to someone interesting, see something beautiful, read a good book, and that’s enough to qualify as a good day. You do that at home and everyone thinks you’re a bum.”

Minua nauratti. Olin tainnut löytää Sen Oikean.