Lingvistin orgasmi

Mitä syntyy, kun neljä entistä germaanisen filologian opiskelijaa kokoontuu yhteen Ranskassa?

Paljon naurua.
Paljon croissantteja.
Paljon muistoja.
Paljon keskustelua kielestä.

Joka ilta J. vannoi, että hän heräisi aikaisin aamulla, hyppäisi pyörän selkään ja polkisi sillä ympäri kylää. Mutta lopulta me kaikki tallustelimme alakertaan tuntikausia kukonlaulun jälkeen ja söimme niin tukevan aamupalan, että jokainen pärjäisi Pariisissa useamman tunnin valittamatta. Halveksimme ääneen kaikkia karppaajia ja söimme surutta patonkeja, croissantteja, Brysselistä tuotuja vohveleita, tomaatteja, banaaneja ja jopa muutamia toffeekarkkeja.

Kauhuksemme tajusimme, että jos me todella rupeaisimme karppaamaan, voisimme luultavasti syödä tuosta notkuvasta aamiaispöydästä ainoastaan juustoa, maustamatonta jogurttia ja ehkä ripauksen hunajaa. Kenellä meistä olisi sellaista itsekuria?

Sitten joku meistä totesi, että näköjään tämä porukka kykenee ainoastaan skarppaamaan.

Tuo sanaleikki aiheutti meissä – entisissä ja nykyisissä lingvisteissä – niin suurta iloa, että meidän oli kastettava tuo kokemus lingvistin orgasmiksi.

Yksi ystävistäni – jota myös Brysselin Bridget Jonesiksi kutsutaan – sanoi olevansa hyvillään, kun sai pitkästä aikaa vaihtaa ajatuksia muiden kieli-ihmisten kanssa. Kuka muu kuin lingvisti voisi iloita siitä, mitä partikkelia missäkin yhteydessä käytetään? Kuka muu kuin lingvisti saisi tyydytystä verbin taivutusmuotojen tutkimisesta? En liioittele paljonkaan, jos kerron, että Brigdet Jones ja J. kävivät tuntikausien keskustelun ranskan kielen vivahteista.

(Älkää kysykö, mistä he tarkalleen ottaen puhuivat. Yläasteella olin mielenhäiriössä valinnut B-kielekseni saksan).

Viimeisenä taloon saapui Barcelonan Amiga, hänkin opiskeluaikojen ystäviä. Hänelle ja minulle on vuosien varrella kehittynyt aivan omalaatuinen huumorintaju; jo vuosia suurinta huviamme on ollut se, että minä kysyn häneltä espanjaksi hyvin dramaattisella äänellä: ¿Tienes un perro?

Ja hän vastaa siihen jotakin yhtä dramaattisesti.

Ja me nauramme joka kerta, sillä kuulostamme aivan näyttelijöiltä Pedro Almodovarin elokuvassa.

Toki puhuimme Maintenonissa ja Pariisissa paljon muustakin kuin kielestä. Tässä otteita keskusteluista:

Mä vihaan mun jalkoja!
Sinkkuelämää 2 oli paska!
Mä pelkään, että mä en oo älykäs – mä oon ihan helvetin tyhmä!
Kattokaa kuinka tuo mies kiipeää!
Meillä on enää kaks tuntia aikaa!
Mä tuun mukaan, jos mun ei tarvi puhua teille enää ikinä mitään!

Useampana kuin yhtenä iltana kiipesimme Sacre Coeurin kukkulalle ja näimme sieltä koko Pariisin. Ilta-aurinko värjäsi kaupungin vaaleanpunaiseksi, Eiffel ja Notre Dame kurkkivat toisiaan talojen yli. Kävimme myös sisällä Sacre Coeurin kirkossa, lähinnä vessaa etsimässä. Kun vilkaisimme palavia kynttilöitä ja hyssytteleviä vartijoita, Bridget Jones totesi parin sekunnin jälkeen: ”No niin, tää on nähty.”
 
Kenties kieli voi sittenkin tuottaa suuremman nautinnon kuin yksikään kirkko.

Kirjan merkit

Minä ja ystäväni J. matkustimme Pariisiin keskiviikkona. Jokaisen onnistuneen etapin jälkeen J. antoi minulle mariannekarkin. Näin hän teki esimerkiksi silloin, kun pääsimme turvatarkastuksesta läpi ilman, että kummankaan täytyi nostaa käsiä ylös.

Vaihdoimme konetta Oslossa. En selvinnyt lentokentältä ilman kirjaostoksia. Olin jättänyt Orvokki Aution Pesärikko-trilogian kotiin, koska se oli suunnilleen yhtä raskas (tai joidenkin mielestä kevyt) kuin kannettava tietokoneeni. Pesärikko-riippuvuuteen ei tepsi mikään muu kuin toinen kirja, joten nuuhkin kirjakaupassa useampiakin pokkareita. Lopulta päädyin Paul Austerin teokseen The Red Notebook – en ainoastaan siksi, että kirjailija näytti kannessa häikäisevän komealta. Minun oli ostettava tuo kirja sen vuoksi, että joka kerta kun avasin sen mistä tahansa kohdasta, siinä puhuttiin Ranskasta:

Sivu 30: ”In 1990, I found myself in Paris again for a few days.”

Sivu 4: ”The following year (1973), I was offered a job as a caretaker of a farmhouse in the south of France.”

Sivu 23: ”One of my closest friends is a French poet by the name of C.”

Montparnassen juna-asemalta Pariisista meidän täytyi etsiytyä Maintenon-nimiseen kylään. Valitettavasti automaatista ei saanut ostettua junalippuja suomalaisilla pankkikorteilla. Seuraavan junan lähtöön oli enää viisi minuuttia aikaa, ja me vasta tuijotimme automaatin ranskankielisiä ohjeita. Lopulta hyppäsimme junaan ilman lippuja ja pelkäsimme tarkastajia koko matkan. J. suunnitteli yhä uskottavampia selityksiä ja päätti puhua tarkastajalle mahdollisimman huonoa ranskaa. Minä päätin turvautua Paul Austerin rauhoittavaan ääneen –  mutta heti kun luin kirjan ensimmäisen lauseen, tuntui kuin hän olisi halunnut varoittaa minua jostakin:

”In 1972 a close friend of mine ran into trouble with the law.”

(Tarkastaja ei kuitenkaan tällä kertaa bongannut minua. Se tapahtui vasta muutamia päiviä myöhemmin, kun olin junassa erään toisen henkilön kanssa, jälleen ilman lippua).

Kun minä ja J. vihdoin saavuimme Maintenonin juna-asemalle, kylä jo kyyristeli haikeassa hämärässä. Toissa keväänä olin viipynyt kylässä jopa viikon, mutta nyt en olisi millään selvinnyt ilman karttaa. Kaikki talot näyttivät samanlaisilta keskenään, kaikki puutarhat olivat yhtä pimeitä. Mikä tahansa olisi voinut olla se kirjailjatalo, jota me etsimme.

”Mikähän talo se näistä on”, sanoin ja raahasin perässäni valtavaa lentolaukkua.
”En tiedä. Sähän täällä oot joskus ollut”, J. vastasi merkityksellisesti.

Ei muistikuvia.

J. valaisi kännykällään portteja ja postilaatikoita. Tiirasimme kaikkia mahdollisia aitoja ja toivoimme parasta. Meille annetuissa ohjeissa oli sanottu, että kirjailjiatalon portti oli aina auki. Mutta kun valot syttyivät ja koira räjähti haukkumaan, arvasimme, että emme olleet oikealle tiellä.

Olin jo kaivamassa Paul Austeria laukusta neuvonantajaksi, kun lopulta löysimme talon, joka piileskeli ylhäisessä yksinäisyydessään pimeiden puiden takana. Portti oli auki ja ikkunat tuijottivat pimeinä, hämähäkinseitti takertui naamaani kun astuin sen läpi.

Saimme oven auki vasta, kun olimme kiertäneet avainta useaan kertaan sekä myötä- että vastapäivään. Sytytimme valot ja haistelimme vieraan talon tuoksua. Kun petasin lakanat sänkyyni, harmittelin taas, etten ollut pakannut mukaani Orvokki Aution Pesärikkoa. Trilogian viimeinen osa Merkki päällä oli jäänyt jännittävässä kohdassa kesken, ja oloni oli jotenkin turvaton ilman tuota ihanaa kirjaa, jossa henkilöt puhuivat samaa murretta kuin minä ja jonka kannessa pohjalainen maalaistalo uinui oranssin taivaan alla.

Tulin alakertaan ja söin ranskalaista leipää. Näin Väinö Linnan polttamassa seinällä tupakkaa. Jalat palelivat kylmällä lattialla, kaipasin mummin kutomia villasukkia jotka olivat jääneet Brysseliin. Tallustelin kirjahyllyn luokse, joka oli täynnä romaaneja.

Ja siinä, kaikkien kirjojen keskellä, oli Orvokki Aution Pesärikko.

Tartuin kirjaan kuin ystävän käteen. Kun avasin ensimmäisen sivun, en ollut uskoa silmiäni. Siinä oli Orvokki Aution omakätinen allekirjoitus. Seuraavalla sivulla oli lisäksi käsin kirjoitettu viesti, jonka kirjailija oli  jättänyt kirjailijatalon tuleville asukkaille sinä ensimmäisenä yönä, jona hän oli saapunut taloon.

Olin löytänyt perille.

Köyhän naisen Sinkkuelämää

Äiti soitti. Hän oli lukenut Aamulehdestä, että ”Taina Latvala kirjoitti uutta romaaniaan lähipubissa.”

Kuulostaa pahalta. Onneksi varsinaisesta jutusta käy ilmi, että sain kanta-asiakkaana nimenomaan ilmaista teetä. Toisinaan minulle annettiin myös suklaakakkua, mutta se ei mahtunut juttuun. Tämä kaikki kuulostaa ehkä liian hyvältä ollakseen totta, ja sitä se onkin. Se ei tapahtunut Suomessa vaan Englannissa.

(Vielä jonakin päivänä aion käydä tuossa manchesteriläisessä Varsity-pubissa ja lahjoittaa henkilökunnalle lämpimäiskappaleen romaanistani. He eivät tosin ymmärrä siitä mitään, mutta ajatus on tärkein.)

Tänään olen lähdössä kahdeksi viikoksi yhteen ranskalaiseen kylään. On ehkä parempi olla kertomatta, mihin kylään. Nyt matkalaukkuni murjottaa nälkäisenä nurkassa. En ole tänä aamuna vielä antanut sille mitään. Pakkaaminen aiheuttaa suurta ahdistusta. Lento Pariisiin lähtee iltapäivällä, ja minä mietin vain yhtä asiaa: kuinka monet sukat ihminen tarvitsee kahden viikon aikana, jos käytössä on pesukone?

Tuossa anonyynissä kylässä minua odottaa iso, kaunis omakotitalo, jonka makuuhuoneet ovat yhtä suuria kuin muinainen yksiöni Vallilassa. Tarkoituksena on nauttia kylän idyllistä ja Pariisin paremmuudesta, ja ehkä myös kirjoittaa jonkin verran. Se saattaa olla haastava tehtävä, sillä ensimmäisellä viikolla mukaani tulee kolme opiskeluaikaista ystävää. Olemme yhdessä kuin Sinkkuelämää-jengi, paitsi että kaikki meistä eivät ole sinkkuja, minä en kirjoita kolumneja miehistä eikä kenelläkään ole Manolo Blahnikin kenkiä.

Talossa pitäisi olla laajakaistayhteys (tai jokin), mutta arvaan jo nyt, että en saa sitä toimimaan. Mukana on onneksi yksi entinen partiolainen, joka osaa käsitellä sekä solmuja että tietokoneita paremmin kuin minä. Kenties hänen avullaan saan päivitettyä myös tätä blogia – kahdessa viikossa vieroitusoireet saattaisivat käydä liian voimakkaiksi. (Olette ehkä jo huomanneet, että minä ja blogini elämme tällä hetkellä kuherruskuukautta.)

On kulunut vasta pari päivää, ja jo nyt tämä uhkaa muuttua joksikin muuksi kuin kirjallisuusblogiksi. Se oli ehkä arvattavissa.