Parhaat pikkujoulut vain 28,90 €!

Kävin eilen Stockmannilla ostamassa pari joululahjaa. Jäin pitkäksi ajaksi tuijottamaan erästä saippuasarjantuoksuista dvd:tä: siihen oli koottu Kauniiden ja rohkeiden 25 parasta hääjaksoa.

Luulen, että kirjakustantamoiden juhlista voisi saada yhtä mielenkiintoisia koosteita:  Otavan tuhmimmat takkatuli-illat, 25 episodia! Tammen tautisen  hauskat Tammibileet, 30 jaksoa! WSOY:n veikeimmät valkeat glögit, koko sarja vain hintaan 28,90 €!

Kirjallisiin juhliin valmistautuminen tuntuu melkein siltä kuin olisi menossa naamiaisiin. Suurin kysymys on: miten toimia, jotta onnistuisin näyttämään mahdollisimman vähän siltä kuin kirjaa kirjoittaessani. On löydettävä komerosta sopiva mekko, valittava oikeansävyinen huulipuna, maalattava hymy naamalle. On mietittävä, ottaako mukaan juhlakengät, missä pussissa ne kuljettaisi, miten välttyä näyttämästä kassi-Almalta.

Viime keskiviikkona suuntasin jälleen oman kustantamoni pikkujouluihin. Sydän pamppaillen saavuin taksilla Bulevardille. En halunnut, että tuuli tempaisi hattuni, jonka olin huolellisesti valinnut mekkoni kavaljeeriksi.

Alkajaisiksi vein narikkaan takkini, kaulaliinani, takin hihaan tungetun kirkkaankeltaisen baskerini sekä kuraiset talvikengät. Ihmettelin, kun naulakoissa oli niin vähän tavaraa. Kello oli jo 15.20, ja siihen aikaan hyllyillä oli yleensä makoillut jo monia hattuja.

Nousin portaat hitaasti ylös. Glögilaseissa ei ollut vielä höyryävää juomaa, tarjoilijat törmäilivät toisiinsa tyhjissä huoneissa.

Lopulta kysyin eräältä kiireiseltä nuorukaiselta: ”Anteeksi, mutta koska nämä juhlat alkavat?”

Hän vilkaisi kelloaan ja sanoi: ”Neljältä.”

Hipsin häpeissäni takaisin narikoille ja hain tavarani. Kaikkina edellisinä vuosina pikkujoulut olivat alkaneet kolmelta, ja nyt tuntui siltä kuin kaikkien muiden kellot olisi siirretty paitsi minun. Onneksi alakerran kirjakauppa oli auki, ja aurinkoinen Rosa Liksom oli siellä signeeraamassa Hyttiään. Onnittelin häntä Finlandia-palkinnon johdosta ja näin samassa erään tutun myyntimiehen. Halatessamme hattuni lensi lattiaan, ja samassa myös jännitykseni.

Varsinaiset juhlat menivät lopulta melko hyvin, lukuun ottamatta erään kirjallisen idolini tapaamista. Jouduin tekemään kaikkeni, etten olisi polvistunut hänen eteensä ja suudellut hänen kenkiään seisovan pöydän vierellä. Kättelin häntä arasti ja sanoin, kuinka paljon häntä ihailin. Keskustelumme päättyi siihen, että hänen mielestään olin ymmärtänyt hänen romaanihenkilönsä aivan väärin.

Ei se mitään. Juhlat jatkuivat. Sydämeni oli murtunut. Hattuani kehuttiin. Pitsihansikkaani toivat jollekulle mieleen Madonnan, kuten olin salaa toivonut. Joku jopa sanoi minua Chisun näköiseksi, ja sillä hetkellä tiesin, että selviäisin elämästä voittajana.

Jatkoilla yritin tanssia villisti vetämättömän musiikin tahtiin. Kun kysyin eräältä runoilijalta, mitä genreä tämä oikein on, hän vastasi rauhallisesti: ”Hissimusiikkia”.

Loppuillasta minulla oli jo nälkä ja vaadin pähkinöitä pöytään. Eräs kirja-alalla työskentelevä herrasmies totesi, että olin hyvin erilainen kuin muut kirjailijat.

”Ai miten niin?”
”Muiden kanssa yleensä puhutaan kirjallisuudesta.”
”Ahaa.”
”Sä oot rento, kiva tyttö. Sun kanssa on mukava jutella.”
”Mutta jos sä eläisit mun kanssa, sä olisit luultavasti itsemurhan partaalla.”
”Voiks sun kanssa elää?”

Hän nauroi nauramistaan. Hänen mielestään en näyttänyt naiselta, joka osaisi kokata muusia. Tuoksuisiko koti muka madeiralaiskastikkeelta ja metsäkauriilta, kun mies tulisi kotiin? Ei varmaankaan.

Miten oikeassa hän olikaan!

Juuri siksi olin raivoissani. Pelkät pitsihansikkaat ja hipsterihattu olivat paljastaneet kaiken yhdessä silmänräpäyksessä, heittäneet minut bilehileen lokeroon kuin putkaan.

Myöhemmin, kun mietin tuota iltaa, mieleeni muistui eräs yksityiskohta, kuin outo ennustus. Kun olin alkuillasta keskustellut erään kustannustoimittajan kanssa, käsilaukustani oli yhtäkkiä pudonnut korvatulppa.

Hiukan hämillään mies oli nostanut sen ja sanonut:

”Ole hyvä. Sä voit tunkea tän sun nenään, jos siitä alkaa vuotaa verta.”

Hymyilin hänelle kiitollisena. Miten oikeaan hän olikaan osunut.

Sokerina pohjalla

Yritin pari viikkoa sitten järjestää bileet muun muassa vanhenemiseni kunniaksi. Se oli rohkeinta, mitä olen pitkään aikaan tehnyt. Laitoin peliin kaiken. Menin sydän pamppaillen nukkumaan ja mietin Lidlistä ostettavia sipsejä ja muita tarjoiluja. Siivosin päivän, hukutin villakoirat siniseen vesisankoon ja kiipesin tiskivuorelle. Toivoin, että kukaan vieraista ei keksisi kurkistaa keittiön laatikoihin. Yhdestä löytyi vasara, toisesta kadonnut hiustenkuivaaja.

Tein kaikkeni, jotta asuntoni olisi näyttänyt normaalin synttärisankarin kodilta. Lavastus oli lähes täydellinen. Äiti oli leiponut juhlia varten suklaapäällysteisiä tuulamantorttuja,
joita on tarjoiltu jo yksivuotissynttäreilläni. Ystäväni J. loihti bileitä varten sienipiirakan, jonka tuoksu leijui rappukäytävään aivan suunnitelmien mukaan. Se valmistui kolmea minuuttia ennen kuin ensimmäiset vieraat saapuivat.

Kaikki sujui hyvin siihen asti, kunnes eräs pahaa aavistamaton vieras esitti kysymyksen.

Hän tiedusteli, saisiko hän kahviinsa sokeria.

Sokeria?

Keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus. Ihmiset katsoivat minua, silmät odotuksesta opaalinmustina. Kello tikitti, mutta ei seinällä. Sydämessäni naksutti ainoastaan yksi ajatus: jos nyt lähtisin, kuinka kauan kestäisi tuikata itsensä tuuletusparvekkeelle ja kavuta palotikkaita alas pakoon?

Olin hetken hiljaa. Lopulta kamppasin kauhuni hersyvään hymyyn ja lausuin yksinkertaiset sanat: ”Sokeria ei ole.”

Keittiö kohahti. Vieraat nyökkäilivät. Katseet kiertelivät seinissä ja sukissa. Sisareni yritti keventää tunnelmaa kysymällä vitsikkäällä äänellä: ”No olisko Hermesetasta?”

Mieleeni tuli heti jokin kreikkalainen tragedia. Hermesetastakaan ei valitettavasti ollut, vaikka omistin, luoja paratkoon, jo liikaakin kirjoja.

Tällaisina hetkinä toivoisi todellakin käyneensä Lapuan emäntäkoulun. Toivoisi olleensa valppaana kahdeksannen luokan kotitaloustunneilla. Toivoisi lukeneensa keittokirjoja yhtä paljon kuin L.M. Montgomeryn Runotyttö-romaaneja. Toivoisi kuorineensa sipuleita yhtä suurella innolla kuin oman identiteettinsä kerroksia. Toivoisi ostaneensa Ikeasta viinilaseja.

(Niitä kaivattiin erityisesti silloin, kun synttärivieraat pitelivät käsissään muumimukeja ja yrittivät päihtyä.)

Bileiden jälkeen kesti jonkin aikaa nousta pohjalta. Sain valtavasti lohtua paitsi pianon päällä lököttelevistä lahjoista, myös portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan teoksesta Levottomuuden kirja (suom. Sanna Pernu). Siinä Pessoan alter ego, apulaiskirjanpitäjä Bernardo Soares Lissabonin kaupungista pohtii, millaista on olla uneksija. Tunnistan itseni lähes jokaisesta sanasta:

Tarkastellessani itseäni ulkopuolisen silmin – kuten melkein aina tarkastelen – huomaan ettei minusta ole toiminnan mieheksi; minua häiritsee jo pelkkä ajatus että joutuisin tekemään suunnitelmia ja aloitteita; en kykene kommunikoimaan ihmisten kanssa; minulla ei ole sisäistä viisautta ryhtyä mihinkään henkistä ponnistusta vaativaan puuhaan eikä fyysistä kestävyyttä pelkkään mekaaniseen työhön. On täysin luonnollista, että olen sellainen. Uneksijat ovat sellaisia.

Pessoan mielestä viisaita ja onnellisia ovat ne, jotka käsittävät, että kaikki on pelkkää kuvitelmaa. Hän saattaa olla oikeassa. Ehkä sokeria ei ole edes olemassa. Ehkä viinilasitkin ovat pelkkä kangastus, ainakin siihen asti kun saan niitä lahjaksi. Kansankielellä voisi todeta, että Pessoa oli taivaanrannan maalari. Taivaanrantaa maalaan minäkin, omalla tavallani, ja uskon, että sillä on myös hyviä seurauksia. Kuten Pessoa viisaasti toteaa:

”Todellisen maailman auringonlasku on tavoittamaton ja hetkellinen. Uneksijan auringonlasku on pysyvä ja ikuinen.”

Mitä pussikaljahenkilö haluaa?

Eilen näkemäni Ville Jankerin ohjaama Pussikaljaelokuva oli virkistävä elämys. Kolmesta elämäntapatyöttömästä kertova elokuva kumosi lähestulkoon kaikki tärkeimmät asiat, jotka olen oppinut elokuvakäsikirjoittamisen maisteriopinnoissa Tampereella ja Manchesterissä.

Siitä olen Pussikaljaelokuvalle kiitollinen.

Tässä kaksi tärkeintä kumottua väittämää:

1) Elokuvassa täytyy olla aktiivinen päähenkilö, jolla on selvä tavoite
Pussikaljaelokuvan oletettu päähenkilö Marsalkka (Jussi Nikkilä) ei halua oikeastaan mitään, ei edes pelata noppaa. Hän vaeltaa ystäviensä Lihin (Ylervi Rajamaa) ja Hennisen (Eero Milonoff) kanssa ympäri haikean helteistä Kalliota, suree kuollutta naapurin tätiä, juo puistossa kaljaa, häpeää Lihin pussikaljavitsiä, matkustaa raitiovaunussa pummilla ja saa kaksi kertaa sakot.

Päähenkilön passiivisuus on tässä kontekstissa aivan oikeutettua: eihän Marsalkka olisi aito pussikaljahenkilö, jos hänellä olisi jokin päämäärä.

Välillä Marsalkan toiminnassa voidaan toki nähdä aktiivisuuden pilkahduksia: hän esimerkiksi menee Lihin kanssa varastamaan Henniselle kengät, joskin vastahakoisesti. Mutta tässäkin kohtauksessa Lihi on pääpiruna, ja Marsalkan kontolle jää myyjän harhauttaminen mukavalla jutustelulla. Hän suoriutuu tehtävästään äärimmäisen epäluontevasti ja takeltelee jo ennen kuin häneltä on mitään kysyttykään.

Tämä on yksi suosikkikohtauksistani elokuvassa.

2) Tärkeintä elokuvassa on rakenne, ei kieli
Pussikaljaelokuva ei ainakaan kaikilta osin noudata sitä perinteistä Hollywood-rakennetta, jota minulle on yritetty elokuvakäsikirjoituskoulussa syöttää ja jonka olen myös melko hyvin pureskellut ja niellyt.

Luulen, että on vain Pussikaljaelokuvan onni, että se on innostunut luomaan omia sääntöjään.

Pussikaljaelokuvan voima ei ole niinkään rakenteessa ja juonessa vaan henkilöhahmoissa ja heidän absurdin ankeassa elämässään, ja myös niissä valopilkuissa joita kesäinen Kallio tarjoaa velikullilleen (!). Elokuvan yksi tärkeimmistä valttikorteista on henkilöiden höpsönhersyvä ja uutta luova dialogi, joka huokuu kirjailija Mikko Rimmisen kielellistä taituruutta rutjakkeineen ja nuorisolaisineen. En ole vielä lukenut pussikaljoittelun pohjana ollutta Pussikaljaromaania, mutta elokuvan nähtyäni en epäile kahta kertaa tarttua kirjaan.

Toki Pussikaljaelokuva on joutunut välillä turvautumaan rakenteellisiin konventioihin ollakseen elokuva. Tunnistin leffasta muun muassa B-juonen, vaikkakin melko hataran sellaisen. B-juoni on usein rakkaustarina, mutta Pussikaljaelokuvan B-stoori on vain kuulas aavistus rakkaudesta. Marsalkka ja puistotuttavuus Laura (Marjut Maristo) lähinnä vaihtavat sympaattisen ujoja katseita ja istuvat myöhemmin pubissa käsivarret vastatusten. Suloisinta, mitä Laura Marsalkalle sanoo, on jotakin sellaista kuin: ”Te ootte ihme urpoi” ja ”Tuutsä mun lakkaisiin?”

Hollywood-leffoissa yleisesti käytettyä keskikohdan suudelmaa saati rakastelukohtausta ei nähdä.

Hyvä niin!

Vaikkakin Pussikaljaelokuva vähät välittää tietyistä elokuvakäsikirjoittamisen ”säännöistä”, joistakin konventioista on pidetty kiinni. Skotlantilainen opettajani Colin muun muassa otti elämäntehtäväkseen muistuttaa minua siitä, että jokaisen kohtauksen tulee heijastaa elokuvan teemaa.

Mielestäni kaikki Pussikaljaelokuvan kohtaukset huokuvat ystävyyden ja kohtaamisen tärkeyttä, jopa se, jossa Henninen sanoo poliisille: ”Tuliks sulla ikävä mun persettä?”

Ihmisten välinen kohtaaminen, vaikkakin vain ohimenevä sellainen, hälventää alati vaanivaa yksinäisyyttä. Elokuvan ystävyksillä on ainakin toisensa, jos ei muuta.

Sen vuoksi Pussikaljaelokuvasta ei jäänyt rikkonainen olo, vaikka sen henkilöt sellaisia ovatkin.