Tunnustuskirjasta

Antti Nylén
tunnetaan poleemisena esseistinä, jonka lihansyönnin vastaiset ja uskontoa
puolustavat kirjoitukset ovat herättäneet tarpeellista, joskaan ei kovin tervettä
keskustelua. Yhdet ovat loukkaantuneet, toiset olleet kiihkeästi kirjoittajan puolella. Nylénin uusin teos, kristinuskon puolustuspuhe Tunnustuskirja, täyttää tekijän alussa asettaman tavoitteen, eli saa
lukijan ajattelemaan uskonnon asiaa. Se karkottanee tosin räväkkyydellään useimmat aiheen parista.
Suurin osa korkeampien voimien ympärillä käytävästä keskustelusta on yhdentekevää puhetta tai turhaa huutelua, jollaiseksi myös pitkä mielipidekirjoitus Tunnustuskirja paikoin osoittautuu. Kokoelman esseet ovat pääsääntöisesti hyvää, asiapitoista tekstiä. Nylén sortuu kuitenkin tämän tästä kirjoittamaan tavaramerkiksi muodostuneella tyylillään, joka vaihtelee itseinhosta itsevarmaan julistamiseen. Populaarikulttuurin kaltaisia vähemmän vakavia asioita käsitellessään Nylénin ilmaisu on lyömätöntä, mutta uskonnon tapauksessa lukijaa alkaa nopeasti ärsyttämään kirjoittajan tapa vetää
mutkat suoriksi.
Nylén ymmärtää Jeesuksen kapinalliseksi, auktoriteettien vastustajaksi ja
temppelin pöytien kaatajaksi, vaikka häntä on pyritty viime aikoina nostamaan esiin enemmänkin lempeänä hahmona. Tietysti hän on molempia. Ihmiset liittävät
Jeesukseen itselleen tärkeitä arvoja, mikä on hyväksyttävää ja luonnollista. Tunnustuskirjassa vaivaa silti Nylénin pyrkimys valjastaa Jeesus radikaalin
yksilöllisyyden sankarihahmoksi, oman tien kulkijaksi ja pyhimykseksi, joska
uskoi alituisista epäilyistään huolimatta olevansa oikeassa.
Tässä hengessä katoliseksi kääntynyt ja oikeassaolostaan vakuuttunut Nylén näkee
uskontokuntansa edustajat valtavana määränä radikaaleja yksilöinä, ei
muodottomana massana. Eräs hänen perusteluistaan katolilaisuudelleen on se, että kyseinen kirkkokunta on alkuperäinen ja suurin kristillisistä liikkeistä. Massassa on tietysti suurta potentiaalia. Näin hiljattain Italian jalkapalloliigan ottelun, jonka katsomot olivat täynnä omilla aivoillaan ajattelevia yksilöitä, joilla kaikilla oli omat kiinnostavat sisäiset elämänsä. Joukossa heidän yksilöllisyytensä kuitenkin hävisi.
Nylénissä ihailtavinta ja rasittavinta on hänen ehdottomuutensa; hänen kanssaan
on helppo olla eri mieltä, mutta perustelut pitäisi julkaista pitkässä
kirjassa. Tunnustuskirjassa Nylén myöntää, ettei vaivaudu vastaamaan lyhyissä keskusteluissa
esitettyihin provokatiivisiin heittoihin, koska niiden tekijät ovat idiootteja.
Samalla hän provosoi itse runsaasti. Nyléniä ei toisin sanoen voida syyttää
tyypillisestä suomalaisesta vetelyydestä (tai kokoomuslaisesta
positiivisuudesta), mutta ehdottomuudessaan hän on lähinnä rasittava.

Tunnustuskirjassa rakennetaan Vihan ja katkeruuden esseiden aloittamaa nyléniläistä
mytologiaa. Nylén kirjoittaa olevansa naispappeuden, abortin ja homojen
avioliiton kannalla, mistä syytä vanhoillisimmat katolilaiset haluaisivat
varmasti erottaa hänet kirkosta. Niin ei kuitenkaan tapahdu, esseistin mielestä
siksi ettei instituutiolla ole lopullista valtaa yksilöön. Nylén peräänkuuluttaa
katolisen kirkon (ja koko kristinuskon) perusteellista uudistamista. Muokkaamisella syntyisi voimakas uusi uskonto, joka pystyisi pysäyttämään Tunnustuskirjan tekijälle paholaisen työtä edustavan kapitalismin.
Tämänhetkinen uskontokeskustelu on mielipidekirjoittelua, joka ei Nylénin hartaankiihkeästä toiveesta huolimatta tule muuttamaan maailmaa paremmaksi paikaksi. Silti sitä on käytävä. Uskonnolla on vuosituhantiset perinteet, eikä sitä pystytä lakaisemaan maton alle vaikenijoiden toimesta. Tunnustuskirja tarjoaa tarpeellista ajattelemisen aihetta. Sen elämäkerralliset esseet ovat haukotuttavia ja raivostuttavia, mutta vimma kantaa niiden sisältämät ajatukset pitkälle.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *