Umberto Eco: Numero Zeron tapaus

9789510412862_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2015.

Median valta

Umberto Eco:

Numero Zeron tapaus

WSOY 2015, s. 211

suomentanut Helinä Kangas

Numeron Zeron tapausta, kuten suurinta osaa Umberto Econ (s. 1932) kirjoista, on vaikea ymmärtää ilman tietämystä Italian nykyisestä ilmapiiristä ja maan historiasta. Tuoreeltaan suomennettu romaani käsittelee muun muassa median valtaa ja politiikkojen likaista peliä.

Suuri yleisö tuntee Econ erityisesti läpimurtoromaanista Ruusun nimi (1983). Se sijoittuu italialaiseen luostariin. Älykkönä tunnetun Econ kiinnostukset ovat monet. Hän on kirjoittanut muun muassa historiasta, jalkapallosta ja semiotiikasta. Hän ei ole pelkästään kuiva tutkija, vaan hänen järjenjuoksunsa on toisinaan välimerellisen poukkoilevaa ja jopa kiivasta. Se tekee hänen kirjoituksistaan sekä hyvin kiinnostavia että hieman rasittavia.

Econ romaaneihin liittyvät maneerit, kuten luettelointi, tekevät Numeron Zeron tapauksesta sen lyhyydestä huolimatta raskaan. Kirjaa lukee hitaasti. Se sijoittuu vuoteen 1992, jonkin aikaa ennen Silvio Berlusconin ja hänen Forza Italia -puolueensa nousua valtaan. Kristillisdemokraatit johtivat Italiaa pitkään, 1940-luvulta 1990-luvulle. Puolueen loppu on yksi Econ uuden kirjan juonteista.

Luetteloita ja latteuksia

Numero Zeron tapaus kertoo hämärää kirjaa haamukirjoittavasta ja kyseenalaisessa sanomalehdessä työskentelevästä miehestä. Hänen tarinansa on kuitenkin vain sivuseikka, sillä oikeasti romaani irvailee Italian ilmapiirille ja maan korruptoituneisuudelle. Kirja on satiiri. Sen sisältämä huumori on kuitenkin vaivaannuttavaa: ”Mietitäänpä. Kaikkeen on syynsä, niin ainakin sanotaan. Ihmeen mahdollisuuden saa unohtaa – en näe miksi Jumala välittäisi minun suihkustani, se ei ole mikään Punainen meri. Joten asiaan täytyy olla jokin luonnollinen selitys.” (s. 10)

Romaanin suurin ongelma ei kuitenkaan ole huono huumori, vaan sen luettelot ja latteudet. Ne ovat hyvässä ja pahassa Umberto Econ tavaramerkkejä. Eco ei malta tälläkään kertaa olla väläyttelemättä: ”Julkaisematta jäävien kirjojen lukemisesta voi tulla ammatti.” (s. 19)

Eri lajityypit sekoittuvat Numero Zeron tapauksessa toisiinsa. Välillä romaani on dekkari, välillä poliittinen satiiri. Siinä väännetään rautalangasta, että italialaisten on vaikea luottaa kehenkään tai mihinkään. Monet heistä uskovat siihen, että heidän selkänsä takana piileskelee pahansuopa huijari.

Koska elämme toisenlaisessa ympäristössä, Numero Zeron tapaukseen on vaikea uppoutua tai uskoa. Tämä ei kuitenkaan tee kirjasta huonoa. Se kompastuu väkinäisiin kirjallisuusviittauksiin ja tarinaa eteenpäin vieviin sattumiin, joissa ei ole järkeä. Eco on lukenut mies. Numeron Zeron tapauksessa viitataan ainakin Robert Musiliin ja William Shakespeareen. Suuriin kirjailijoihin tukeutuminen ei ikävä kyllä ole perusteltua.

Numeron Zeron tapauksen kaltaisen satiirin ei tietenkään tarvitse olla täysin uskottava. Se yrittää kuitenkin olla terävä aikalaisanalyysi, joten sen köykäinen juoni tekee hallaa sen sanomalle. Vain silloin tällöin romaani onnistuu yllättämään positiivisen humoristisella tavalla: ”Katsoin uudestaan seurassani olevaa naista, joka ei ollut prostituoitu, ja tunsin nuortuvani.” (s. 83)

Epäkohtia

Mitä kieleen tulee, Numero Zeron tapaus on taattua laatua. Umberto Eco on ammattimies, eikä häneltä voi odottaa huonoa tekstiä. Helinä Kankaan suomennos on pääasiassa toimiva, mutta lopulliseen versioon on jäänyt muutamia ihmeellisiä virheitä, kuten tämä kysymyksiä herättävä anglismi: ”Hyppäsimme lounaan yli.” (s. 123)

Tällaiset lapsukset tuntuvat viittaavan siihen, että Numero Zeron tapaus on suomennettu italian sijaan englannista. Niin tai näin, suomennoksen kieli on pääasiassa hyvää. Romaani sisältää koko joukon italialaisille tyypillisiä salaliittoteorioita. Eräs sellainen on Numero Zero -lehden toimittajan väittämä, ettei fasistien johtaja Benito Mussolinia todella teloitettu vuonna 1945, vaan ammutuksi joutui hänen kaksoisolentonsa. Kaikista kirjan väitteistä menee pää pyörälle.

Italiassa valta on hämärissä verkostoissa. On epäselvää, kuka todella päättää asioista. Tätä tolaa Eco uudessa teoksessaan käsittelee ja ironisoi. Kummalliseen vyyhtiin mukaan joutuva päähahmo saavuttaa rauhan lopulta vasta antamalla periksi. Hän toteaa kyynisesti: ”Me italialaiset olemme aina olleet tikarin ja myrkyn kansa. Meidät on rokotettu järkytystä vastaan, kuullessamme minkä uuden asian tahansa sanomme, että on sitä ollut pahempaakin ja että tämä tai tuo tarina on takuulla potaskaa.” (s. 207)

Eco sivaltaa hahmojensa kautta italialaisia ja maansa epäkohtia. Hänen mielestään asiat voisi ja pitäisi järjestää paremmin. Jos italialaiset puhaltaisivat yhteen hiileen, kaikki menisi paremmin. Ikävä kyllä historia estää tätä utopiaa toteutumasta. Numero Zeron tapaus kiteyttää kiinnostavasti Italian ongelmat. Romaanina se ei harmi kyllä ole mistään kotoisin. Eco sortuu turhaan kikkailuun ja menettää otteensa lukijaan.

Esa Mäkijärvi

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *