Uigurista

Uiguurit ovat Kiinassa ja Keski-Aasian valtioissa asuva turkkilaissukuista kansa, johon kuuluu tällä hetkellä noin kymmenen miljoonaa ihmistä. Uigur on puolestaan Jorma Erosen vuonna 1978 julkaisema runoteos, joka sai vuonna 1979 Kalevi Jäntin palkinnon. Kyseessä on suomalaisugrilaisesta kansanperinteestä ammentava runokokoelma, joka puolustaa täysin paikkaansa vielä tänäkin päivänä. Sitä ovat tahoillaan käsitelleet ainakin Jonimatti Joutsijärvi ja Timo Harju, mutta Uigur on silti jäänyt liian vähälle huomiolle. Se on merkkiteos, jonka unohtamista ei pitäisi selittää edes lukijoiden vähäinen kiinnostus runouteen.

Käytän tämän merkinnän kuvana itsenäisyyttä tavoittelevan Itä-Turkestanin lippua, jonka käytön vähemmistökansoja tunnetusti vainoava Kiina on kieltänyt. Syynä kuvavalintaan on se, ettei Erosen kirjasta (tai Erosesta itsestään) löytynyt järkeviä kuvia. Eronen on hävinnyt kuin tuhka tuuleen, aivan kuten hänen kaksi julkaistua kirjaansa. Ne ovat Uigur ja intiaanirunojen käännösvalikoima Juoksu yönmaahan (1977), jota löytyy ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoista. Erosen täydellinen vaikeneminen on eräs kirjallisuuskenttämme suurista mysteereistä, joista runoilijat välillä mielellään puhuvat. Muuten Eronen alkaa olla unohtunut.

Uigur on siitä rikas kirja, että se käyttää laajaa aineistoa taitavasti. Paitsi suomalais-ugrilaisuudesta, Uigurissa on viitteitä myös intiaanien runouteen ja eri mytologioihin. Uiguurien kansanperinteeseen kuuluu valtava määrä perimätietona levinneitä kansanrunoja, sankarilauluja, satuja ja muita kertomuksia, joista niistäkin Eronen on ottanut vaikutteensa. Lopputulos ei ole yhtä hallittu kuin vaikkapa Paavo Haavikon niin ikään mytologiasta ammentava Kaksikymmentä ja yksi (1974), mutta tunnetasolla Erosen kirja on Haavikon kylmäkiskoista tulkintaa edellä.

Harju on kirjoittanut Uigurista muun muassa seuraavaa: ”Rytmi runossa on ihmeellinen asia. Se voi ympäröidä lukijan, tehdä runosta tilan, jossa oikeasti saa elää. Rytmi voi myös koskettaa, ihan ruumiillisesti, jollain oudolla mutta todella kehomielikuvituksen tasolla. Rytmin myötä runossa ei äkkiä olekaan enää kyse kuvien tarkkailusta ulkoapäin vaan sanoista, joiden merkitykset koskettavat, hellästi ehkä tai julmasti mutta ainakin kokonaisvaltaisesti.” Uigur onkin erityisen onnistunut pienissä siirtymissä, musikaalisuudessaan joka vie runoja laulunomaisesti eteenpäin. Olisi kiinnostavaa kuunnella, miten Erosen runot toimisivat ääneen lausuttuina.

Harjun mainitsema rytmi toimii esimerkiksi tässä runossa: ”veri luut nahka jänteet suolet seitsemän vuotta / kestävät solut uudistuvat kuolevat uudistuvat / sairastuvat elpyvät jos pääsen näiltä matkoilta / kotiin kotona sinussa ei ole soluakaan samaa / ei soluakaan samaa joka minut olisi tuntenut / eikä minussa ole soluakaan samaa / joka sinut tunsi rantakallioilla kallio poltti / tuuli poltti meri silloin polttohohteessa / meri oi meri minun on ikävä täällä suolla / hiekkaharjuilla meri oi meri / kävelin siellä / lumen kajossa / minä rukoilin.”

Takakannessa on maininta Erosesta ”leikkimielisenä šamaanina”, mutta se taitaa olla lisätty jälkikäteen mahdollisten lukijoiden miellyttämiseksi. Ihan tosissaan Eronen nimittäin on, vaikka käsittelee humoristisiakin aiheita. Uigurin sadassa sivussa ei ole yhtään liikaa, eivätkä kirjoittajan paukutkaan yllättäen lopu kesken, vaikka tässä ollaan liikkeellä esikoisrunokirjan ja maailman luomisen merkeissä. Uigur luo omalakisen ja moneen suuntaan avautuvan maailman, kuten parhaat runot tekevät.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *