The Hateful Eightista

hateful_eight_poster

Quentin Tarantinon (s. 1963) kahdeksas elokuva The Hateful Eight (2015) sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton. Yhdet pitivät sen huumorista ja toiminnasta, toiset vierastivat sen pastissimaisuutta ja yliampuvuutta. The Hateful Eightissa ei olekaan juuri mitään omaperäistä. Kaikki sen parhaat palat on lainattu Tarantinon suosikkiohjaajilta, kuten Sergio Corbuccilta ja Sergio Leonelta, eikä Tarantinolla ole mitään lisättävää esikuviensa ilmaisuun. Hän ei vieläkään pelkää antaa vaikutteittensa näkyä. Hän kirjoittaa hyvää dialogia, mutta tuntuu parhaan filminsä Pulp Fictionin (1994) jälkeen menettäneen täysin kykynsä tehdä kerronnallisesti tiiviitä elokuvia.

The Hateful Eightissa on edeltäjiensä Inglourious Basterdsin (2009) ja Django Unchainedin (2012) tapaan vähän kaikkea. Uusi elokuva kertoo kahdeksasta muukalaisesta, jotka pysähtyvät hakemaan suojaa lumimyrskyltä. Tapahtumat sijoittuvat Wyomingin osavaltioon ja aikaan heti Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen. Muukalaisten kohtaamisesta muodostuu tekijälleen tyypillisesti humoristinen, väkivaltainen ja älykäs.

The Hateful Eight on luokiteltu lännenelokuvaksi, mutta se eroaa monin tavoin lajityypin tyypillisestä edustajasta. Se on näytelmällinen ja sijoittuu enimmäkseen yhteen isoon huoneeseen. Marquis Warren (Samuel L. Jackson), John Ruth (Kurt Russell), Daisy Domerque (Jennifer Jason Leigh) ja muut ottavat toisistaan mittaa, ei pelkästään asein tai nyrkein vaan myös verbaalisesti. Liioitellussa väkivallassa ja näppärässä sanailussa ei ole juurikaan järkeä. Tämä ei kuitenkaan Tarantinon faneja haittaa. Yliampuvuus luo heidän mielestään tähänkin suosikkinsa elokuvaan omaperäisen tunnelman.

Tarantinoa on syytetty väkivallalla mässäilystä, mutta yhtä hyvin häntä voisi haukkua väkivallan odottamisella herkuttelulla. Aivan kuten Leonella, Tarantinon elokuvien verisiä hetkiä edeltää piinaava, tunnelmallinen odotus. Väkivalta on purkautuessaan armotonta ja nopeaa. Tarantino eroaa kuitenkin Leonesta ja vaikkapa Corbuccista siinä, ettei hän ota raakuuksia liian tosissaan, vaan pitää niitä viihteenä. The Hateful Eightin haavoittumiset ja kuolemat ovat brutaaleja, mutta samaan aikaan niillä on kummallinen sarjakuvamainen luonne. Niitä on vaikea ottaa tosissaan.

The Hateful Eight on saanut kritiikkiä muun muassa naisvihamielisyydestään ja rasismistaan. Punaniska palkkionmetsästäjä Ruth vahtii kiinni ottamaansa naispuolista murhaajaa Domerqueta ja kohtelee tätä raakalaismaisesti. Jacksonin esittämä Warren on puolestaan vahvaluonteinen mustaihoinen majuri, joka saa elokuvassa kärsiä. Warren joutuu kestämään rasistista ivaa ja joutuu fyysisen väkivallan kohteeksi. Kritiikillä on näin ollen perusteensa, mutta samalla se jättää huomiotta filmin tapahtuma-ajan. Sisällissodan jälkeinen Amerikka ei ollut millään tapaa poliittisesti korrekti.

Elokuvan ongelmat ovat muualla. The Hateful Eight on kummallinen yhdistelmä uskottavaa ajankuvaa ja epäuskottavaa pastissia. Se pyrkii samaan aikaan olemaan pieni näytelmällinen elokuva ja suuri näytelmä. Osa hahmoista on turhia. Heidän roolinsa on vain osallistua ammuskeluun ja sanoa silloin tällöin jotakin nasevaa. Elokuva olisi hyötynyt pienemmästä mittakaavasta. Näyttämö on kunnossa, mutta näyttelijöitä on liikaa, aivan kuten Inglourious Basterdsissa ja Django Unchainedissa.

Tarantino saavutti jo Pulp Fictionilla aseman, jossa hänellä oli vapaat kädet ja mahdollisuus tehdä mitä halusi. Tämä on vaikuttanut negatiivisesti hänen myöhempiin elokuviinsa. Ne ovat viihdyttäviä ja näyttäviä, mutta niiden sisältö hukkuu liian usein turhan patsastelun ja populaarikulttuuriviittausten alle. The Hateful Eight on kuvattu vanhanaikaiselle 70 millimetrin filmille. Se näyttää upealta, eikä Tarantinon merkitystä 3D-teknologian kaltaisten hömpötysten vastustajana tule vähätellä. The Hateful Eightin jylhän musiikin on puolestaan tehnyt legendaarinen Ennio Morricone.

Jokin elokuvassa on kuitenkin pielessä. Tarantino on mestarillinen kopioija, mutta se ei riitä viemään The Hateful Eightia mestarilliselle tasolle. Toki elokuva on selvästi parempi kuin suurin osa isoissa saleissa nykyään pyörivistä filmeistä. Tarantino on edelleen hellyttävän jääräpäinen. Hän ei pyri sanomaan monimutkaisia asioita yksinkertaisesti, vaan yksinkertaisia asioita monimutkaisesti. Tämä on hänelle sekä siunaus että kirous. Se tekee hänen elokuvistaan hyvää viihdettä, mutta huonoa taidetta. Toivottavasti hän vielä joskus onnistuu yhdistämään molemmat.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *