Sodasta

 

Preussilaisen
teoreetikon Carl von Clausewitzin tunnetun määritelmän mukaan sota on
politiikan jatkamista toisin keinoin. Cicero totesi puolestaan jo ennen
ajanlaskumme alkua, että sota on valtion tai valtion osien väkivaltainen
kamppailu. Tämänhetkisen käsityksen mukaan valtioita ei välttämättä tarvita, vaan sota voi syttyä esimerkiksi kulttuurillisten tai uskonnollisesti
poikkeavien ryhmien välille. Käsityksiä sen roolista on monia. Varmaa on
kuitenkin se, että sotiminen on seurannut ihmiskuntaa koko sen olemassaolon
ajan, eikä väkivalta ole tauonnut juuri missään vaiheessa.

Ihmiset ovat sotineet ammoisista ajoista. John Keegan kuvaa A History of Warfaressa (1993) muun
muassa pronssikauden ja rautakauden primitiivisiä taisteluja
ihmisten välillä. Keegan on eri mieltä Clausewitzin kanssa ja väittää sodan
olevan politiikan jatkumon sijaan sen vääristymä. A History of Warfare käsittelee kronologisesti ja kiinnostavasti eri aselajien kehitystä ja muutoksia ajan saatossa. Keegan keskittyy kuitenkin sosiologiaan ja perustelee konfliktien syitä. Hänen mielestään suurin osa niistä johtui epäonnistuneesta diplomatiasta.

”Ajatus siitä,” Sebastian Junger kirjoittaa loistavassa Sodassa (2010), ”että sodankäynnissä on sääntöjä ja osapuolet
tappavat toisiaan reilun pelin hengessä, kuoli luultavasti lopullisesti konekiväärin
mukana.” (s. 140) Konekiväärin kaltaisen aseen loi ensimmäisenä Richard J.
Gatling Yhdysvalloissa vuonna 1861, mutta Hiram Maxim kehitti ensimmäisen
varsinaisen konekiväärin vuonna 1863. Se oli kevyt ja latautui automaattisesti, mikä teki siitä erittäin
tappavan. Se levisi 1900-luvulle tultaessa kaikkialle maailmaan ja aiheutti
huomattavia tappioita maailmansodissa.

Vietnamin sota (1955–1975) ja Afganistanin sota (1975–1989) muuttivat sotimisen
luonteen. Perinteiset armeijat kohtasivat niissä sissejä. Suunnitelmat pettivät,
koska tilanne oli sekava, ja viholliset saattoivat hyökätä esimerkiksi
paimeniksi pukeutuneina. Epävarmuus nakersi moraalia ja avasi tietä nykyisen tyyppiselle
pirstaleiselle sodankäynnille, jota käydään fyysisen maaston lisäksi
niin kutsutussa inhimillisessä maastossa. Voittajaksi selviytyy henkisesti kestävämpi osapuoli,
joka onnistuu pitämään hengen korkealla ja voittamaan siviilit puolelleen.

Jungerin Sota ja Evan Wrightin Generation Kill (2004) ovat molemmat
hyviä uudehkoja sotakirjoja. Niissä seurataan amerikkalaisia sotilaita, ensimmäisessä
Afganistanissa ja toisessa Irakissa. Kirjat eroavat toisistaan siinä, että Jungerin
teksti on mietiskelevämpää ja Wrightin lähinnä tilanteiden kuvausta.
Kaikkein pahinta Afganistanin ja Irakin kaltaisissa nykyisissä sodissa on odotus. Taisteluiden ja tapahtumien välillä saattaa kulua pitkään, joten miesten hermot ovat koetuksella. Sotilaat eivät juuri ajattele, vaan keskittyvät suorittamaan tehtävää.
Jungerin ja Wrightin kaltaiset lehtimiehet asettavat heidän toimintansa
kontekstiin.

Vaikka tappaminen on väärin, ammattisotilaat odottavat pääsevänsä
tappamaan. Taisteluiden välinen aika on heille henkisesti raskasta. Sotiminen onkin siinä mielessä erikoista, että hengen ottaminen on siinä hyväksyttävää. Junger ja Wright käsittelevät asiaa kirjoissaan ja
suhtautuvat siihen ymmärtäväisesti. Sotilaiden välinpitämättömyys tai ymmärtämättömyys
ei poista heidän vastuutaan. He joutuvat noudattamaan sääntöjä, joiden tarkoituksena on estää pahimpia virheitä tai ylilyöntejä.

1800-luvun filosofi Thomas Hobbes väitti ihmisten olevan loputtomassa sodassa
toisiaan vastaan. Näkemys on liian pessimistinen, mutta siinä on totuuden
siemen. Ihmiskunta on päässyt pitkälle, mutta sotiminen vaikuttaa olevan osa
ihmisten luontoa. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään darwinistisesta eloonjäämiskamppailusta,
vaan asia on monimutkaisempi, kuten sodan oikeutusta käsittelevä moraalifilosofia osoittaa. Väkivallattomasta vastarinnasta on siitäkin esimerkkejä. Martin Luther Kingin ja Mohandas Gandhin kaltaiset henkilöt
ovat osoittaneet, että pasifismi voi sekin saada aikaan muutoksen, eikä ensimmäiseksi kannata välttämättä tarttua aseeseen.

Miksi ihmiset sotivat? Eräs Kansainliiton, Yhdistyneiden Kansakuntien, Euroopan Unionin ja muiden vastaavien ryhmittymien perustamisen päämääristä oli pysyvän
rauhan tuominen mantereellemme, mutta kuten hiljattaiset levottomuudet ovat
osoittaneet, odottamattomat yhteiskunnalliset vaikeudet tekevät rauhan säilyttämisestä
vaikeaa. Raakuuksia on karsittu kansainvälisillä laeilla ja sopimuksilla, mutta
kansojen tai kansanryhmien välisiä epäluuloja on vaikea kitkeä. Tulevaisuudessa
resursseista, kuten juomavedestä ja öljystä, käytävät sodat yleistyvät
varmasti, eikä väkivallan loppumisesta näy merkkejä.

Alec Baldwinista

Kanada ja Yhdysvallat sotivat vuoden 1999 South Park: Bigger, Louder & Uncutissa.
Elokuvan eräässä kohtauksessa Kanadan ilmavoimat hyökkäävät Baldwinin veljesten
kimppuun. Heidän kartanonsa pommitetaan maan tasalle. Liian suuret luulot itsestään
omaavat ja ylimielisyydestään maksavat näyttelijät ovat satiirisessa
animaatiossa amerikkalaisuuden vertauskuvia. He ovat olleet kiivautensa ja huonon käytöksensä
takia pitkään juorulehtien lööpeissä ja niiden riepoteltavana.

Baldwinit tunnetaan elokuvista, teatterista ja televisiosta. Neljästä
veljeksestä, Alecista, Danielista, Williamista ja Stephenistä, vuonna 1958 syntynyt
Alec on lahjakkain. Hän on näytellyt Lentäjän
ja Blue Jasminen kaltaisissa
elokuvissa. Televisiossa hän loisti 30
Rock
-sarjassa. Hän on myös pärjännyt näyttämöllä, vaikka Broadwaylla
taannoin esitetty Orphans johtikin
kiistoihin Shia LeBoufin kanssa ja ensi-iltaa seuranneisiin huonoihin
arvosteluihin.

Helmikuussa lahjakkain Baldwin julkaisi avoimen kirjeen New York Magazinessa. ”Good-bye, Public Life” -nimisessä avautumisessa
Baldwin tuomitsi amerikkalaisen median, johon myös New York Magazine kuuluu, ja ilmoitti vetäytyvänsä julkisesta elämästä.
Uhkauksesta seuraa tuskin mitään kestävää. Baldwin on aiheuttanut vaiheikkaan
uransa aikana riitoja yksityiselämässään ja työssään, eikä häntä voida itsestään
julkisuudessa antamansa kuvan perusteella pitää helppona miehenä. Vuonna 2008 hän
ja Mark Tabb julkaisivat kirjan A Promise
to Ourselves: A Journey Through Fatherhood and Divorce
, joka käsitteli pitkää
huoltajuuskiistaa Baldwinin ja Kim Basingerin välillä.

Viime vuonna Baldwinilla oli taas vaikeaa. Häntä syytettiin
homojenvastaisuudesta, hän sai potkut talk show -ohjelmastaan Up Late with Alec Baldwinista ja rikkoi välit
median kanssa. Juorutoimittajat ja -valokuvaajat jahtasivat Baldwinia ja hänen toista
vaimoaan. Paparazzien häpeämättömyys on johtanut vuosien varrella moniin heidän ja Baldwinin välisiin yhteenottoihin. Baldwin pyytää kirjeessä käytöstään anteeksi, mutta syyttää kuvaajia
provosoinnista. Heidän toimintansa onkin monesti anteeksiantamattoman röyhkeää.

New York Magazinen tekstissä on Baldwinille
tyypillisestä patsastelusta huolimatta ajattelemisen arvoisia kohtia.
Liberaali ja konservatiivinen media ovat Yhdysvalloissa hälyttävän samanlaisia.
Uutissivut elävät klikkauksista ja niiden on julkaistava juoruja. Broadway, televisio, New York ja Yhdysvallat ovat muuttuneet.
Politiikassa keskitytään riitelyyn. Yksityisyyttä ei kunnioiteta, vaan
julkimoita jahdataan kellon ympäri, että heidät saadaan kiinni virheestä. Samoja asioita on tapahtunut suurimmassa osassa maailmaa, pienemmässä
mittakaavassa myös amerikkalaistuneessa Suomessa.

Baldwin haluaisi osallistua politiikkaan, mutta hiljattaisten tapahtumien
takia se on vaikeaa. Hän on asunut New Yorkissa vuodesta 1979. Hän pitää yhä
kaupungista, mutta uhkailee kaikkien kriisiin ajautuneiden itärannikkolaisten
tapaan muuttaa Los Angelesiin, lännirannikolla sijaitsevaan yksityisempään
kaupunkiin. Siellä paikasta toiseen liikutaan julkisten sijaan omilla autoilla.
Valtatiet eristävät ihmiset, mutta pakottavat heidät kunnioittamaan etäisyyttä, joka kuuluu terveeseen elämään.

Baldwin peräänkuuluttaa omaa aikaa ja vaatii sitä julkisuudessa. Hän
kirjoittaa: ”Olen tietoinen, että on ironista puhua tästä asiasta mediassa—mutta
tämä on viimeinen kerta kun puhun henkilökohtaisesta elämästäni
amerikkalaisessa julkaisussa.” Baldwinista kuullaan toisin sanoen todennäköisesti
pian eurooppalaisessa lehdessä. Hän olisi voinut väittää lopettavansa näyttelemisen,
mutta sekään lupaus ei olisi todennäköisesti pitänyt. Hänen lahjakkuutensa huomioiden täydellinen vetäytyminen parrasvaloista olisi ikävää.

Jokaisella on rajansa. On silti selvää, että Baldwinin kaltaiset ihmiset elävät
julkisuudesta. He tarvitsevat mediaa. Meillä Baldwin olisi päivästä toiseen iltapäivälehtien
lööpeissä. Huomion kohteena oleminen on stressaavaa, mutta näkymättömyys olisi
näyttelijästä todennäköisesti kauheaa. South
Park: Bigger, Louder & Uncutissa
yksi veljeksistä toteaa, ettei Baldwinina
olemisessa ole huonoja puolia. Vähän sen jälkeen kanadalaiset tappavat hänet pommilla.

The Wolf of Wall Streetistä

F. Scott Fitzgeraldin vuoden 1925 romaani Kultahattu on loistava kuvaus
ylikierroksilla käyneistä New Yorkin hienostopiireistä 1920-luvulla. Sen elokuvasovitukset,
kuten viime vuonna tullut The Great
Gatsby – Kultahattu
, eivät ole kuitenkaan tavoittaneet kirjan sosiaalista
ja yhteiskunnallista satiiria, vaan ovat jääneet lähinnä latteiksi rikkauden
ylistyksiksi. Ne ovat olleet viihdyttäviä, mutta sisältö on unohtunut
hauskanpidossa kokonaan. Tämä on monien laajan levityksen amerikkalaisten elokuvien ongelma.

Kuten New Yorkerissa todetaan, Martin
Scorsesen ohjaama The Wolf of Wall Street
on kaikkea sitä, mitä Baz Luhrmannin tekemän The Great Gatsby – Kultahatun tarkoitettiin olevan. Merkittävää
kyllä, Leonardo DiCaprio näyttelee molempien suurelokuvien pääosia. DiCaprio ei
ole erityisen muuntautumiskykyinen näyttelijä, joten hän esittää kummassakin
filmissä lukuisten fobioiden piinaamaa miljonääriä. Niiden päähahmot Jay Gatsby ja
Jordan Belfort pelkäävät sairaalloisesti epäonnistumista ja haluavat menestyä
hinnalla millä hyvänsä. Yhtäläisyyksistä huolimatta elokuvat ovat lopulta
kaukana toisistaan. Siinä missä ensimmäinen on keskinkertainen, jälkimmäinen
on toimiva kuvaus ajasta, jolloin raha meni kaiken muun edelle.

Scorsesella on lyömätön kyky tehdä viihdyttäviä ja vakavia elokuvia. Hänen tärkeimmistä töistään muun muassa Kuin raivo härkä, Mafiaveljet, Casino ja Lentäjä ovat
keränneet katsomoihin samassa suhteessa taiteellisempien ja sisällöttömämpien filmien ystäviä. The Wolf of Wall Street on
mestariteos ja samalla tasolla edellä mainittujen elokuvien kanssa. Se kestää pöhöttyneiden Hollywood-tuotantojen tapaiset kolme
tuntia, mutta tuntuu muutamista leikkaamista kaipaamista kohtauksistaan huolimatta paljon lyhyemmältä.

The Wolf of Wall Street perustuu
todellisiin tapahtumiin, mutta sitä on syytetty laskelmoidusta epärealistisuudesta. Tämä näkökulma on kuitenkin virheellinen. Scorsese kertoo Wall Streetillä
1990-luvulla epärehellisin keinoin rahaa haalineen Belfortin oudon tarinan. DiCaprion
esittämä Belfort on The Wolf of Wall Streetin kertoja ja se perustuu hänen elämäkertaansa.
Näkökulma on tästä johtuen väistämättä puolueellinen ja totuutta vääristelevä, mutta kertojan epäluotettavuus on jäänyt joiltakin katsojilta ymmärtämättä.

Scorsese ei myöskään ylistä rikkautta tai ole sovinistinen. The Wolf of Wall Streetissä asutaan isoissa
taloissa, ajetaan nopeilla autoilla ja pyöritään kauniiden naisten seurassa, mutta
mieshahmojen pinnallisuuden huomioiden heidän käytöksensä on ymmärrettävää. Belfort ja hänen
kumppaninsa ovat kiipijöitä, jotka ponnistavat köyhistä oloista rikkauteen. He
myyvät roskaosakkeita ja käyttävät ihmisiä hyväkseen, eikä ohjaaja puolustele
heitä. Vaikka DiCaprio on sympaattinen, Belfort on niin kauhea liero,
ettei katsoja sääli hänen romahdustaan ja tuhoaan. Sääliminen olisikin turhaa,
sillä Belfort löi vankilasta päästyään rahoiksi muun muassa kirjoillaan ja tällä elokuvalla.

Vaikka The Wolf of Wall Street sijoittuu
1980- ja 1990-luvuille, se on ennen muuta kuvaus hiljattaisesta pörssiromahduksesta,
sen syistä ja seurauksista, sekä osakekaupan moraalittomuudesta. Milton
Friedman, Björn Wahlroos ja oikeistolaiset talousvaikuttajat ovat täydellisen markkinavapauden
kannalla. The Wolf of Wall Street on
varoittava esimerkki siitä, mihin sääntelemättömyys voi johtaa. Jotkut hyötyvät,
mutta enemmistö menettää rytäkässä rahansa. Muutamien hetkellinen hauskanpito
merkitsee miljoonille pitkää kurjuutta.

Taiteellisesti Scorsesen elokuva on tyypillisen korkeatasoinen. Kuvaus,
leikkaus, näyttely ja muut osa-alueet ovat erinomaisia, eikä mukana ole
juurikaan virheitä. Käsikirjoitus on The Wolf of Wall Streetin parasta antia.
Elokuva imaisee mukaansa alussa ja vie matkalle, joka muistuttaa vuoristorataa
tai karnevalistista mellakkaa. Elokuva ei kuitenkaan ole komedia, kuten jotkut ovat sen katsoneet. Sen sisin on traaginen. Se kuvaa ihmisiä, jotka kykenevät vain
käyttämään toisiaan hyväksi, eikä inhimillistä lämpöä ole poskettoman rikkauden takana kuin nimeksi.

Tuomionsa kärsittyään Belfortista tuli Juhani Tammisen ja Jari Sarasvuon kaltainen
motivaatiopuhuja. The Wolf of Wall Streetin
viimeinen kohtaus, jossa lipeväkielinen Belfort antaa asiakkailleen vinkkejä
tavaroiden myymiseen, on hyvä kuvaus siitä ilmapiiristä, joka mahdollisti
Belfortin nousun. Kamera kääntyy pois puhujasta ja kohti yleisön kasvoja. Ne
ovat valmiit uskomaan mitä tahansa. Katsojaan mieleen palaa tapa, jolla amerikkalaiset pankit antoivat luottoa vähävaraisille, joille uskoteltiin heidän pystyvän maksamaan rahat takaisin. The Wolf of Wall Street on erinomainen ajankuva ja viihdyttävä varoitus ahneuden vaaroista.