Shefki Kuqi – Kosovon härkä

page_1_thumb_large

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Miehemme maailmalla

Mika Wickström:

Shefki Kuqi – Kosovon härkä

Tammi 2017, s. 243

Atomivoimala, Kosovon härkä, Seriffi… rakastetuimmilla jalkapalloilijoilla on monta lempinimeä. Balkanilla syntynyt Shefki Kuqi (s. 1976) nousi yhdeksi Suomen pidetyimmistä pelaajista, kiitos pelottomuutensa ja periksiantamattomuutensa. Mika Wickström (s. 1965) kertoo nyt Kuqin tarinan.

Kuqin elämäkerta Kosovon härkä on lyhyt ja rento kirja, jonka selvänä esikuvana toimii taannoinen hittiteos Minä, Zlatan Ibrahimoviç (2011). Sen tekijä David Lagercrantz antoi Ibrahimoviçin puhua ja häivytti itsensä taustalle. Wickström toimii samoihin. Vain Kuqi on esillä, eikä haastattelija ja puhtaaksikirjoittaja Wickströmin nimeä löydy edes Kosovon härän kannesta.

Kuqi on taistelija, josta on annettu Suomessa hieman yksipuolinen kuva. Hyökkääjää ei suoraviivaisen pelityylinsä takia aina otettu tosissaan. Hänen fysiikkansa oli mahtava, mutta hän ei ollut tekniikkansa puolesta maailman parhaita. Etenkin lehdistö jaksoi vääntää hänestä vitsiä: ”Musta haluttiin tehdä vähän jotain camphahmoa. Tosiasiassa mä olin Englannin-vuosinani puhdasverinen ammattilainen – ei mikään camphahmo pelaa niissä sarjoissa.” (s. 8)

Suomesta Englantiin

Shefki Kuqin perhe muutti Kosovosta Suomeen 1990-luvun alussa, Balkanin kärsiessä etnisesti motivoituneesta väkivallasta. Kuqi valitsi jalkapallon, koska se oli kaikille iästä, koosta ja väristä riippumatta yhdistävä tekijä. Lajin avulla Kuqi integroitui nopeasti Suomeen ja sai arvostusta.

Kuqi pelasi ensimmäisen aikuisten kautensa vuonna 1994 Mikkelin Kissoissa. Hän pääsi pian Veikkausliigaan, koska hänen omistautumisensa oli täydellistä. Vastaavaa ei yleensä koettu Suomessa. Kuqi ei valittanut, vaan puski eteenpäin. Hän eli ja hengitti jalkapalloa.

Kosovon härän enimmäkseen Suomeen sijoittuva alku ei ole kovin kiinnostava. Kirja vetää paremmin Kuqin siirtyessä pelaamaan Englantiin ja lyödessä siellä läpi ammattilaisena. Kuqista pidetään, koska hän on kentän ulkopuolella mukava mies ja viheriöllä esikuvallinen gladiaattori.

Teoksesta paistaa läpi Kuqin turhautuminen Suomen surkeaa jalkapallokulttuuria kohtaan. Suomi ei ole oikea jalkapallomaa, koska meiltä puuttuu vähän kaikkea. Kuqi kritisoi liian kilttejä tyyppejä, kuten Antti Muurista. Hyökkääjä arvostaa enemmän vaativia persoonallisuuksia, kuten Pasi Rautiaista, jota hän hehkuttaa vuolaasti: ”Mun mielestäni Pasia ei ole arvostettu tarpeeksi Suomessa. Hän oli erittäin vaativa ja jopa turhankin tarkka kaikista valmennukseen liittyvistä asioista, mutta se kertoi vain hänen sitoutuneisuudestaan. Hänen visionsa ja tahtotasonsa olivat vertaansa vailla.” (s. 65)

Kuqin henkinen koti löytyi kovapintaisesta Isosta-Britanniasta ja etenkin maan toiseksi ylimmältä jalkapallon sarjatasolta, jonka armottomassa maailmassa hän viihtyi hyvin. Kosovon härkä ei sisällä mehukkaita paljastuksia, mutta mukana on kiinnostavia anekdootteja esimerkiksi hämäristä pelaaja-agenteista ja tiettyjen englantilaisten seurojen vanhanaikaisesta tavasta toimia.

Kirjan kiinnostavin anti liittyykin kuvauksiin ammattijalkapalloilijan arjesta. Kuqi puhuu muun muassa harjoituksissa tapahtuneista tappeluista, jotka ”kertovat omaa kieltään siitä, millaisessa maailmassa ammattilaiset elävät. Kilpailu on hiton kovaa ja rapatessa roiskuu. Jollet pidä puoliasi, jäät jalkoihin.” (s. 83)

Raaka peli sopi Kuqille, joka antoi jo Suomessa joukkueilleen kaikkensa. Hänen tinkimättömyytensä ei jää Kosovon härässä epäselväksi: ”Pientä takapakkia tuli, kun mursin nenäni, mutta seuraavassa pelissä menin kentälle maski naamallani ja puskin heti maalin.” (s. 93)

Reissumies

Shefki Kuqi oli ammattilaisurallaan todellinen kiertolainen ja vaihtoi seuraa lähes vuosittain. Sama näyttää toistuvan nyt valmentajana. Kuqi löytää kuitenkin asiaan positiivisen näkökulman: ”Jos olisin pelannut vain parissa jengissä ja muutaman koutsin valmennuksessa, en ehkä tietäisi jalkapallosta niin paljon kuin nyt.” (s. 179)

Merkittävää kyllä, Kuqi oli ensimmäinen Suomen maajoukkueen ulkomaalaistaustainen pelaaja. Hän auttoi faneja pääsemään ennakkoluuloistaan ja ymmärtämään maailman muutosta. Hänen uransa Suomen paidassa ei ollut hohdokas, koska hän ei päässyt sen päälleen pukiessaan yleensä aloituskokoonpanoon, vaan tuli mukaan vaihdosta.

Kuten Kosovon härästä selviää, pelin seuraaminen sivusta on vaikeaa ammattilaiselle. Kuqilla on ollut loukkaantumisia, eikä hän ole aina saanut janoamaansa arvostusta. Suomessa ei ole huomioitu tarpeeksi Kuqin saavutuksia. Hän on osoittanut tasonsa Englannin ylimmillä sarjatasoilla, eikä niissä pärjätä pelkillä lihaksilla.

Kosovon härkä on lämmin, rehellinen ja kompakti kirja, joka ei kuitenkaan nouse kovin paljon jalkapalloilijoiden elämäkertojen harmaan massan yläpuolelle. Mika Wickstöm osaa kirjoittaa ja Kosovon härkä on tasaista työtä. Kuqin tarina on hieno, mutta aivan kaikkea siitä ei tässä lyhyessä teoksessa saada irti.

Esa Mäkijärvi

Espanjan jalkapallosta (jalkapallo ja politiikka 4/4)

Espanja
sijaitsee lounaisessa Euroopassa. Se on vajaan 50 miljoonan asukkaan valtio,
johon kuuluu pääasiallisen maa-alueen lisäksi Baleaarit Välimerellä,
Kanariansaaret Atlantilla, Ceutan ja Melillan kaupungit Pohjois-Afrikassa, sekä
muutama asumaton saari Marokon rannikolla. Espanjan rajanaapureita ovat
Andorra, Marokko, Portugali ja Ranska. Espanjan pääkaupunki on Madrid, jonka
suurkaupunkialueella asuu noin 6,5 miljoonaa ihmistä. Muita merkittäviä
kaupunkeja ovat muun muassa Barcelona, Bilbao, Sevilla ja Valencia.

Espanja on vaikeuksissa pitkälti sen takia, että sen maantieteellisesti ja kulttuurillisesti eroavat alueet vääntävät keskenään poliittisesta
vallasta. Varakkaat alueet vaativat laajempaa itsehallintoa tai itsenäisyyttä,
köyhät haluavat lisää tukea. John Hooper huomauttaa The New Spaniardsissa, että espanjalaiset tuntevat ensimmäisenä
uskollisuutta lähipiirille, sitten lähiseudulle ja vasta viimeisenä valtiolle.
Tämä historian tapahtumia hyvin selittävä käsitys juontaa juurensa reconquistaan (takaisinvaltaukseen),
Espanjan valloittamiseen etenkin sen eteläisten osien kulttuuriin lähtemättömän
vaikutuksen tehneiltä muslimeilta noin 800 vuoden aikana. Vuonna 1492 loppuun
saatettu takaisinvaltaus johti keskenään kilpailleiden kristittyjen
kuningaskuntien syntyyn. Ne yhdistyivät ajan saatossa yhteisen Espanjan lipun
alle, mutta alueiden toisiaan kohtaan tuntema epäluulo on edelleen läsnä. Maan
nykyisistä itsehallintoalueista etenkin omaleimaisen kulttuurin omaavat seudut,
kuten Baskimaa, Galicia ja Katalonia, tuntevat toisinaan halukkuutta itsenäistyä
Espanjasta.

Vuodesta 1939 vuoteen 1975 Espanjaa hallinnut diktaattori Francisco Franco
käytti jalkapalloa hyväkseen kohdentaakseen poliittisia intohimoja. Hän
kannatti Real Madridia ja auttoi sitä kasvamaan merkittäväksi seuraksi. Franco ja
Santiago Bernabéu, Real Madridin pitkäaikainen presidentti, junailivat Alfredo
Di Stéfanon, loistavan jalkapalloilijan, siirtymisen Kolumbiasta Espanjaan.
Jalkapalloa seurattiin Di Stéfanon aikoina enimmäkseen radiosta ja
sanomalehdistä, mutta televisiolähetysten olemattomuudesta huolimatta sana Di
Stéfanon kyvyistä oli kiirinyt maailman ääriin. Etelä-Amerikassa pelanneen Di Stéfanon
ura sai kiintoisan käänteen, kun FC Barcelona ja Real Madrid ilmoittivat haluavansa
hankkia hänet joukkueisiinsa. Millonarios osallistui Madridissa järjestettyyn
ystävyysturnaukseen ja sen tähti Di Stéfano kiinnitti Real Madridin presidentin
Bernabéun huomion. Bernabéun epäonneksi paikalla oli myös FC Barcelonan väkeä.
Kummankin joukkueen edustajat vakuuttuivat näkemästään ja suunnittelivat
tekevänsä Di Stéfanosta keskeisen pelaajan. Nopeasti toiminut FC Barcelona sai solmittua kaupat ja pelaaja näytti suuntaavan Kataloniaan.

Real Madridin etua ajatellut Espanjan palloliitto heitti kapuloita rattaisiin
päättämällä Di Stéfanon lähteneen Kolumbiasta luvatta ja riitautti kaupan.
Franco oli 1950-luvulle tultaessa miehittänyt liiton johdon luottomiehillään ja
heillä oli selvästi lusikkansa sopassa. Samalla FIFA ja sen alajaosto UEFA
antoivat siunauksensa Di Stéfanon puhutulle siirrolle FC Barcelonan riveihin.
Vuoden 1953 toukokuussa pyörityksessä ollut Di Stéfano saapui Barcelonaan
neuvottelemaan sopimuksensa yksityiskohdista. Tapahtumien tarkasta kulusta
kiistellään, mutta Real Madridin presidentin tiedetään matkustaneen Kataloniaan
ja houkutelleen pelaajan palaamaan kanssaan Madridiin. Pääkaupungissa Bernabéu
esitteli Di Stéfanolle seuraansa, kertoi suunnitelmistaan ja näytti kaupungin
parhaita puolia. Real Madridin valtava stadion Nuevo Chamartín veti vertoja FC
Barcelonan pyhätölle Camp Noulle, ja madridilaisjoukkueessa pelasi monia
tähtiä. Bernabéu sanoi Di Stéfanolle haluavansa hänen johtavan Real Madridin
suuruuteen.

Real Madridin kaltainen kasvava ja kunnianhimoinen seura oli Bernabéun mielestä
oikea paikka Di Stéfanon kaltaiselle miehelle. Sanat saivat argentiinalaisen
kiinnostuksen heräämään. Samaan aikaan Espanjan palloliitto ilmoitti, että
ulkomaalaisvahvistusten käyttö kiellettäisiin La Ligassa. Käsky kumottiin vain
hieman myöhemmin, joten se oli selvästi tarkoitettu estämään Di Stéfanon
mahdollinen ilmestyminen FC Barcelonan palkkalistoille. Bernabéu hoiti
osuutensa vakuuttamalla järjestävänsä argentiinalaiselle Espanjan
kansalaisuuden, minkä jälkeen Di Stéfano kirjoitti nimen paperiin.

Huomion keskipisteessä ollut Di Stéfano oli vuoden 1953 puolivälissä
tilanteessa, jossa hänellä oli neljä enemmän tai vähemmän voimassa ollutta
sopimusta: yksi Millonariosin, yksi River Platen, yksi FC Barcelonan ja yksi
Real Madridin kanssa. Pelaajakaupoista ei ollut kunnollista säännöstöä, eikä
toiminnassa myöskään ollut kiistakysymykset ratkaisevaa tahoa. Seurat jätettiin
riitelemään keskenään. Millonarios ja River Plate halusivat myydä tähtensä.
Neuvottelujen jälkeen Espanjan palloliitto päätyi epämääräiseen ratkaisuun,
jossa Di Stéfano jaettiin Salomon tuomiolla kahden espanjalaisjoukkueen kesken.
Di Stéfano solmi kummankin kanssa neljän vuoden sopimuksen, jonka ensimmäiset
vuodet täytettäisiin FC Barcelonassa ja jälkimmäiset Real Madridissa. Bernabéu
ilmoitti olevansa tyytyväinen, koska tuomio oli osa päättäjien juonittelua Di
Stéfanon naaraamisessa Real Madridiin. Samaan aikaan katalaanit kiehuivat
raivosta. Vyyhdin kummallisin käänne seurasi, kun FC Barcelona ilmoitti
pitäneensä ylimääräisen kokouksen ja päättäneensä luopua oikeuksistaan jo
haavissa olleeseen isoon kalaan Di Stéfanoon. Tiedonannosta syntyi niin kova
meteli, että FC Barcelonan presidentti Martí Carreto joutui eroamaan häneen
kohdistuneen painostuksen takia. Lehdistössä oltiin sitä mieltä, että Di
Stéfanon menettämisestä vastuussa ollut Carreto oli Francon käskyvallassa.

Jupakan vaiheista ei vallitse yksimielisyyttä, mutta kaikki ovat samaa mieltä
siitä, että kun Di Stéfano lopulta pukeutui Real Madridin kokovalkoiseen
peliasuun, hänestä tuli heti seuran valovoimaisin pelaaja. Vuoden 1953 syyskuun 23. päivänä Di Stéfano saapui vaimonsa ja tyttäriensä
kanssa Atochan päärautatieasemalle Madridiin. Perhe matkusti aamun pikajunalla
Barcelonasta. Tästä hetkestä käynnistyi Real Madridin rakettimainen nousu
Euroopan jalkapallon terävimmälle huipulle. Di Stéfano antoi asemalla lyhyen
lausunnon, minkä jälkeen hänet kuljetettiin Real Madridin tiloihin
lääkärintarkastukseen ja syömään lounasta. Ateroituaan argentiinalainen vei
perheensä upeaan viiden tähden Emperatziz-hotelliin, palasi tapaamaan uusia
joukkuetovereitaan ja pelasi heidän kanssaan ensimmäisen kerran vielä samana
iltapäivänä. Real Madrid kohtasi ystävyysottelussa ranskalaisen Nancyn,
espanjalaiset voittivat 4-2 ja Di Stéfano teki 67. minuutilla ensimmäisen
maalinsa Real Madridin paidassa. Di Stéfano kommentoi myöhemmin, että tiesi
Nancy-otteluun päättyneen pitkän päivän jälkeen tehneensä oikean ratkaisun. Hän
olisi todennäköisesti menestynyt myös huippupelaajia vilisseessä FC
Barcelonassa, mutta Real Madridissa hänestä tuli yksi kaikkien aikojen
parhaista.

Edellä kuvattu siirtosotku on FC Barcelonan ja Real Madridin välejä eniten
hiertäneitä asioita. Samalla se on hyvä esimerkki Francon tavasta hallita
Espanjaa. Diktaattori ei ottanut tärkeisiin asioihin kantaa ennen kuin muut
olivat sanoneet sanottavansa, eikä useimmissa tapauksissa ilmoittanut
tekemistään päätöksistä itse, vaan vaikutti taustalta. Franco kätkeytyi
byrokratian ja käskyvallassaan olleiden ihmisten taakse varmistaen samalla
jokaisen tietävän olevan vastuussa hänelle. Di Stéfanon tapauksessa kenraali
veteli oikeista naruista ja järjesti pelaajan siirtymisen Real Madridiin.
Vuonna 1956 hän antoi Di Stéfanolle Espanjan kansalaisuuden ja houkutteli hänet
punakeltaiseen maajoukkueeseen. Temppu oli osa Francon kansallistamiskampanjaa,
jolla hän pyrki parantamaan hajanaisen valtion yhtenäisyyttä saamalla
Espanjan menestymään kansainvälisessä jalkapallossa. Di Stéfanon lisäksi muun
muassa unkarilainen Ferenc Puskás ja tšekkoslovakialainen László Kubala saivat maan kansalaisuuden.
Vahvistuksilla höystetty Espanja ei saavuttanut tavoiteltua menestystä,
mutta sen näyttävä hyökkäävä pelityyli sai katsojat haltioihinsa. Se
auttoi Francoa kääntämään kansalaisten huomion politiikasta muualle.

Italian jalkapallosta (jalkapallo ja politiikka 3/4)

Jalkapallo
on italiaksi calcio (potku).
Todisteita sen varhaisista versioista on jo muinaisilta ajoilta. Moderni jalkapallo saapui Italiaan 1880-luvulla. Se sai alkunsa pohjoisesta, mahdollisesti Genovasta tai Torinosta,
mutta joka tapauksessa maan luoteisesta osasta. Alueelliset erimielisyydet,
kuten riidat rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välillä, ovat jatkuneet Italian vuoden
1861 itsenäistymisestä tähän päivään. Ne perustuvat pitkälti stereotypioihin,
mutta ovat kiihkeitä. Varhaiseen kansallismieliseen ajatteluun kuului
esimerkiksi se, että vuonna 1907 Italian jalkapalloliitto päätti uudesta pelkästään
italialaisille pelaajille varatusta sarjasta. Lopulta päätettiin
kahden sarjan, yksinomaan ulkomaalaisille sallitun ja vain italialaisille tarkoitetun,
aloittamisesta. Kalliit ei-italialaiset pelaajat olivat paikallisia parempia, mistä syystä pienemmät ja köyhemmät seurat
kannattivat suljettua sarjaa kehittyäkseen ja saadakseen osansa menestyksestä.

Italian kansallinen liiga Serie A potkaistiin käyntiin vuonna 1929. Sitä ennen maan
jalkapallo oli jaettu pieniin alueellisiin lohkoihin. Paikalliset joukkueet
pelasivat toisiaan vastaan, eivätkä juuri matkustaneet muille paikkakunnille. Serie A:n ja
alempien sarjatasojen, Serie B:n ja Serie C:n, ilmaantuminen muutti kehityksen
suunnan. Jalkapallo kehittyi nopeasti ja siitä tuli alueellisen kilpailun tärkeä
mittari. Laji auttoi Italiaa nivoutumaan yhteen. Sen eri alueet eroavat toisistaan
muun muassa maantieteellisesti ja kulttuurillisesti, mutta ovat etenkin
ulkopuolisesta näkökulmasta selvästi saman kokonaisuuden osia.

Benito Mussolinin fasistit johtivat Italiaa yksinvaltaisesti
1920-luvulta 1940-luvulle. Maata muokattiin tänä aikana kovalla kädellä.
Menneisyyden muisteleminen kiellettiin Rooman valtakunnan sotilaallisia
saavutuksia lukuun ottamatta ja fasisteilla oli uuden Italian syntymisen
mahdollistava utopistinen hallitusohjelma. Mussolinin ankara ja monessa mielessä
epäonnistunut hallinto pahensi entisestään Italian pohjoisten ja eteläisten osien välejä.
Italia oli käytännössä poliisivaltio. Fasistit puuttuivat lähes kaikkeen, eivätkä
sallinneet muita puolueita tai vapaata lehdistöä. Ihmisoikeuksien
kunnioittaminen oli heille vierasta.

Italiasta tuli jalkapallon suurvalta 1930-luvulla. Maan urheilussa liikkui
paljon rahaa, mikä mahdollisti ulkomaalaisvahvistusten oston. He toivat uuteen
kotimaahansa ripauksen omia kulttuurejaan ja auttoivat osaltaan kehittämään tärkeäksi tullutta
pallopeliä. Italia horjui fasistien kannattaman omavaraisuuden ja
sulkeutuneisuuden ja muun maailman suosiman kapitalistisemman ja vapaamman
eteenpäin siirtymisen välillä. Mussolini käytti jalkapalloa häikäilemättömästi hyväkseen. Vuoden 1934
jalkapallon MM-turnaus järjestettiin Roomassa. Eduardo Galeano kirjoittaa teoksessaan Jalkapallo valossa ja varjossa: ”Turnauksen
julisteissa näkyi Herkules, joka antoi fasistitervehdyksen pallo jaloissaan. […]
Mussolini seurasi jokaista ottelua kunnia-aitiosta leuka koholla kohti mustien
paitojen täyttämiä lehtereitä, ja Italian joukkueen pelaajat omistivat käsi
ojossa voittonsa hänelle.” (s. 75)

Jalkapallo oli massojen viihdettä, eikä
Mussolini jättänyt sen mahdollisuuksia käyttämättä. Hän ei keksinyt
ensimmäisenä käyttää jalkapalloa poliittisena aseena, mutta satsasi siihen
edeltäjiään enemmän. Myöhemmin muun muassa Adolf Hitler, Josif Stalin ja
Francisco Franco seurasivat hänen esimerkkiään. Vuoden 1934 voitetun finaalin jälkeen
italialainen lehdistö ylisti joukkueensa harmoniaa, kuria, järjestystä ja
rohkeutta. Ne olivat samoja asioita, joita fasismi korosti. Jalkapalloa
harjoiteltiin sotilaallisella kurilla, minkä lisäksi siitä
intoilevat ihmiset eivät ajatelleet inflaation tai työttömyyden kaltaisia ongelmia, vaan
keskittyivät peliin.

Fasistit rakensivat Italiaan jalkapallostadioneita ja edesauttoivat lajin leviämistä.
Pyhättöjä nousi Bariin, Torinoon, Bolognaan, Firenzeen, L’Aquilaan ja
Livornoon. Areenat toimivat kehityksen monumentteina, puhumattakaan siitä, että
niiden olemassaolo mahdollisti vuoden 1934 MM-turnauksen tuomisen Italiaan. Maajoukkueen merkitystä korostettiin seurajoukkueiden
kustannuksella. Mussolinille oli tärkeää, että kansalaiset tunnustivat yhteisiä
värejä. Ilmiö on jatkunut, sillä vaikka Italian maajoukkuetta ei tunnusteta
kaikkialla maassa, se yhdistää mentaliteetiltaan poikkeavia alueita toisiinsa.

Vuoden 1934 maailmanmestaruuden varmistuttua ilo oli ylimmillään ja Mussolini
paistatteli parrasvaloissa. Historia toisti itseään neljä vuotta myöhemmin
Ranskassa. Italia säilytti jännittävien vaiheiden jälkeen mestaruutensa. Eteläamerikkalaiset
maat eivät pitäneet siitä, että kisat pidettiin jälleen Euroopassa, ja
Argentiina ja Uruguay boikotoivat turnausta. Tämä ei estänyt Mussolinia, hänen
puoluettaan ja rasistista lehdistöä ottamasta kaikkea irti uusista voitoista. Galeano kertoo: ”Sitten
seurasi loppuottelu, jossa Italia kohtasi Unkarin. Mussolinille ottelun voitto
oli valtiokysymys. Ennen ottelua Italian pelaajat saivat Roomasta
kolmisanaisen sähkösanoman, jossa oli fasistijohtajan allekirjoitus: ’Voitto
tai kuolema.’ Kuolla ei tarvinnut, sillä Italia voitti maalein 4-2. Voittajilla
oli yllään sotilasunivormu seuraavan päivän juhlaseremoniassa, jota Il Duce johti. […] La Gazzetta dello Sport -lehti ylisti ’fasistisen urheilun
huipennusta tässä rodun voitossa’. Vähän aiemmin Italian virallinen lehdistö
oli julistanut Brasilian tappiota tähän tapaan: ’Tervehdimme italialaisen älyn
voittoa neekereiden eläimellisestä voimasta.’” (s. 84)

Fasistinen Italia nolasi itsensä täydellisesti toisessa maailmansodassa ja
partisaanit murhasivat Mussolinin ja hänen vaimonsa Como-järven lähellä
huhtikuussa 1945. Heidän ruumiinsa vietiin Milanoon ja ripustettiin roikkumaan
julkiselle paikalle. Italian 1940-luvulta 2010-luvulle jatkunut
yhteiskunnallinen epävakaus johtuu toisen maailmansodan aikaisista ja jälkeisistä
tapahtumista. Vallasta taistelleet ryhmittymät eivät saaneet muodostettua
toimivaa demokratiaa fasismin romahdettua. Instituutiot jäivät heikoiksi.
Valtaan pääsi tästä syystä monta onnenonkijaa, joista yksi, populisti Silvio
Berlusconi, hääräsi jalkapallon parissa toimimalla AC Milanin presidenttinä. Jalkapallo onkin toiminut Italiassa pitkään politiikan jatkeena.