Rosa Liksom: Everstinna

everstinna

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Ihmisen puolesta ja fasismia vastaan

Rosa Liksom:

Everstinna

Like 2017, s. 194

Rosa Liksom (s. 1958) sai Finlandian romaanistaan Hytti nro 6 (2011). Kirjassa kritisoitiin vivahteikkaasti kommunismia ja Neuvostoliittoa. Liksom on tuotannossaan aina suhtautunut epäilevästi ideologisiin utopioihin, jotka lupaavat muuttavansa maailman toiseksi. Lapissa tapahtuva Everstinna kertoo natseista. Sarjaan on tiettävästi tulossa kolmas osa, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin ja käsittelee kapitalismia.

Everstinna on yksi tämän vuoden parhaista romaaneista. Se on kirjoitettu lappalaismurteella, mikä tekee siitä omintakeisen. Toista maailmansotaa pitkälti käsittelevässä teoksessa natsien johtaja on Vyyreri ja hänen aisaparinsa Köppels. Kertoja Everstinna rakastuu vanhempaan mieheen, Everstiin, ja hurahtaa tämän kanssa fasismiin.

Everstinnan hahmon tosielämän esikuva on Annikki Kariniemi ja hänen miehensä Oiva Willamo. Kariniemi julkaisi vuonna 1968 kirjan Erään avioliiton anatomia, missä kertoi Willamon kanssa solmimastaan onnettomasta avioliitosta. Willamo oli vaimoaan kohtaan hyvin väkivaltainen. Tästä kaikesta kerrotaan Everstinnassa, vaikka teos onkin enimmäkseen mielikuvituksen tuotetta.

Pahuuden arkipäiväistyminen

Parasta Everstinnassa on kieli. Rosa Liksom sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa kirjoittaneensa romaania varten runsaasti raakamateriaalia ja editoineensa sen sitten kustannustoimittaja Harri Haanpään kanssa kompaktiin muotoon. Tehty työ näkyy. Liksomin lause on upeaa: ”Himmlerin konttuuri oli järjestänny meile kortteerin puolanjuutalaiselta perheeltä otetusta, tammimettikön keskele rakennetusta piitermaijerikartanosta.” (s. 80)

Romaanissa suomalaiset suhtautuvat saksalaisiin liittolaisiinsa ja heidän hulluun ideologiaansa lämpimästi. Liksom kuvaa pahuuden arkipäiväistymistä. Juutalaisten vainot eivät juuri näkyneet Suomessa, eikä heidän hävittämiseensä tähdännyt natsien projekti koskettanut suomalaisia. Sitä pidettiin tavallisena asiana. Everstinnan kaltaiset ihmiset olivat kiinnostuneempia arjestaan ja uskoivat Adolf Hitlerin lupauksiin.

Everstinnaa on epämukava lukea, sillä se kuvaa taitavasti fasismin psykologista voimaa. Kukaan ei ole viettelevältä aatteelta turvassa. Saksalaisia ihaillaan ja jatkosotaan mennään laajentamaan Suomen rajoja Neuvostoliiton kustannuksella: ”Miesten piti laajentaa Suomineitosen lantheita ja meän naisten velvollisuus oli pittää huolta siittä, että miehet sait keskittyä sotimisseen.” (s. 106)

Kertoja nauttii sodasta, sillä hän on sen aikana Rovaniemellä juhlittu kaunotar. Saksan hävitessä Eversti uhkailee tekevänsä itsemurhan, mutta peruu pian puheensa. Naiivi vaimo on valmis seuraamaan miestään kuolemaan: ”Moni oli kuolu rintamalla ennenko kerkisi täyttää kaheksantoista. Mie kävin jo neljääkymmentä ja olin valmis lähtehmään jos rakhaani niin haluaa. Mulla ei ollu ommaa tahtoa, on sielultani nelivuotias. En ollu kasunu henkisesti.” (s. 127)

Pian tämän jälkeen Eversti purkaa pahaa oloaan naiseensa. Heidän suhteensa muuttuu yhä sadistisemmaksi. Väkivaltaa kuvataan tarkasti. Everstin käytös ei saa kuitenkaan Everstinnaa jättämään häntä. Perusteeton toivo paremmasta rakkaudesta elää vahvana: ”Mie lohutin itteäni, että kaikki käypi paremphaan päin ko päästhään sota-ajan muistoitten ylitte ja olhaan hyäksytty se, että sotia voitethaan ja niitä hävithään. Lohutin itteäni, että Eversti on niin pettyny temokratihaan ja on katkera armeijalle.” (s. 141)

Kirjan kohdat päähahmon kokemasta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ovat puistattavia. Kauheisiin asioihin eläydytään niin hyvin, että toivottavasti Liksomin terveys ei ole kärsinyt. Everstinnaan samaistuu, vaikka hän on ristiriitainen ja turhamainen. Hän on eksynyt ihminen, jolla ei ole omaa tahtoa. Hän ajelehtii elämässä, eikä ota vastuuta itsestään.

Utopiasta toiseen

Everstinna on kirja ihmisyyden puolesta ja vihaa vastaan. Kuten sanottu, fasismi on Rosa Liksomille samaa sarjaa kommunismin ja kapitalismin kanssa. Kaikki ne ovat romanttisia utopioita, jotka lakaisevat yksittäiset ihmiset syrjään suurien linjojen tieltä. Tämä johtaa pahaan.

Liksomin romaanin kertoja on haaveilija, josta ei kasva aikuiseksi. Sadistisesta Everstistä päästyään hän alkaa seurustella itseään huomattavasti nuoremman miehen kanssa ja ryhtyy kirjailijaksi. Ammatti on jälleen yksi pakopaikka: ”Mie niinko liukenin kirjan henkilöitten tuntheisiin ja aistimuksiin, joista net lausseet synnyit. Aika katosi, ja taas oli yö.” (s. 172)

Everstinnaa ei kaikesta huolimatta tuomita, vaan häneen suhtaudutaan ymmärtäväisesti. Muut eivät pärjänneet fasismin kanssa paremmin. Suomalaiset tarttuivat aatteeseen, koska kuvittelivat sen olevan hyvä. Totuuden kohdatessaan monet tekivät kuten Everstinna, eli sulkivat silmänsä tai pakenivat: ”Mie näen sen kaiken, käänyn ja juoksen poies.” (s. 185)

Everstinna on mestarillinen, Liksomin parhaita. Sen on helppo nähdä olevan ehdolla Finlandian saajaksi. Liksom tarttuu siinä kuluneeseen aiheeseen, eli toiseen maailmansotaan, mutta kirjoittaa siitä värikkäästi ja tyylillä.

Esa Mäkijärvi

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ola naisen kasvoja

9789513192693_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Vaiettu historia

Svetlana Aleksijevitš:

Sodalla ei ole naisen kasvoja

Tammi 2017, s. 417

suomentanut Pauli Tapio

Naisten roolista sodassa ei ole puhuttu paljoa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 saanut valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) paikkaa romaanillaan tätä aukkoa. Aleksijevitš on tehnyt monipuolisia kirjoja, jotka yhdistävät asiaproosaa fiktioon. Ne välttelevät määritelmiä.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on hänen parhaita kirjojaan. Nyt tullut julkaisu on uusi ja laajennettu suomenkielinen laitos teoksesta, joka ilmestyi vuonna 1988. Parantelulle on tarvetta, sillä edellinen versio joutui sensuurin kouriin. Sodanvastainen teos kiellettiin Neuvostoliitossa ja ilmestyi vasta Mihail Gorbatšovin aloitettua liennytyspolitiikkansa.

Aleksijevitšin kirjan muoto on epätavallinen. Se on oikeiden ihmisten äänistä koostuva romaani. Kaikki siinä ei välttämättä ole totta, vaikka Aleksijevitš onkin haastatellut sitä varten monia Saksaa vastaan sotineita neuvostoliittolaisia naisia ja lainaa heitä tarkasti.

Joillekin voi tulla yllätyksenä, että toisessa maailmansodassa naisia palveli kaikissa aselajeissa. Heitä näkyi myös etulinjassa. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 jälkimmäisen naisia liittyi vapaaehtoisesti armeijaan ja puolusti isänmaataan loppuun asti. Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo tästä usein unohdetusta seikasta.

Sota naisten silmin

Sodalla ei ole naisen kasvoja syntyi tarpeesta kertoa 1940-luvun tapahtumista toisesta näkökulmasta. Miesten kantoja on esitelty tarpeeksi. Svetlana Aleksijevitš kommentoi: ”Naisten sodalla on omat värinsä, omat tuoksunsa, oma valonsa ja omat tunteensa. Omat sanansa. Siinä ei ole sankareita tai uskomattomia urotekoja. Siinä on vain ihmisiä omassa epäinhimillisen inhimillisessä toimessaan.” (s. 10)

Suurin osa kirjasta koostuu Aleksijevitšin kuulemien naisten kertomista lyhyistä tarinoista tai anekdooteista. Moni niistä ahdistaa, vaikka mukaan mahtuu aina inhimillistä lämpöä. Yhteistä ääneen pääseville on se, että he olivat sotaan lähtiessään nuoria ja sieltä palatessaan vanhoja. He ikääntyivät nopeasti, paljon nopeammin kuin olisivat halunneet.

Sirpaleiset kertomukset ovat usein järkyttäviä. Ne paljastavat pieniä yksityiskohtia sodasta: ”’Sain urhoollisuusmitalin yhdeksäntoistavuotiaana. Hiukseni harmaantuivat yhdeksäntoistavuotiaana. Viimeisessä taistelussani, yhdeksäntoistavuotiaana, minua ammuttiin molempien keuhkojen läpi ja toinen luodeista läpäisi kaksi selkänikamaani. Jalkani halvaantuivat… minua luultiin kuolleeksi…’” (s. 79)

Lukuisia naisia työskenteli Neuvostoliiton armeijassa sairaanhoitajina. He joutuivat auttamaan haavoittuneita ja todistamaan kauheuksia. He joutuvat etsimään hyvyyttä yllättävistä paikoista, kuten tämä erään sairaanhoitajan pommituksen jälkeinen kommentti osoittaa: ”’Haluatteko tietää, mitä onni on? Minä kerron… Se on sitä, kun löytää kuolleiden joukosta elävän ihmisen…’” (s. 106)

Sodalla ei ole naisen kasvoja koostuu lukuisista tällaisista yksittäisistä todistuksista. Niistä piirtyvä kuva on inhimillisempi kuin virallisessa historiassa, joka koostuu luvuista ja nimistä. Niiden kuvaama sota ei ole siistiä. Veri lentää ja traumat vaivaavat.

Kaikista tarinoista huomaa, että niiden kertominen on ollut tärkeää. Monet naisista ovat odottaneet vuosikymmeniä saadakseen puhua. He ovat vaienneet pakon edessä ja kantaneet raskasta taakkaa hiljaisuudessa. Aleksijevitš saa heidät avautumaan, vaikka jotkut värittävät kertomuksiaan todennäköisesti ylimääräisillä yksityiskohdilla.

Vihan hedelmät

Neuvostoliitto oli tyly yhteiskunta, eikä sotaveteraaneja, ja varsinkaan naisia, aina kohdeltu kunnioittavasti. Monet heistä jätettiin heitteille. Ongelmia ei virallisesti ollut. Svetlana Aleksijevitš raportoi keskusteluistaan neuvostoliittolaisten sensorien kanssa. Heidän mielestään tekijä valehtelee ja tahraa voittajien muiston. Heidän väitteensä ovat absurdeja ja naurettavia.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on voimakkaasti sodan ja totalitarismin vastainen. Yksilöihin suhtaudutaan lämpimästi, mutta heitä hallinneeseen valtioon enimmäkseen kylmästi. Tavalliset ihmiset joutuvat kärsimään taisteluissa ja yhteiskunnallisissa kokeiluissa aina eniten.

Etenkin kirjan lopun partisaanitarinat ovat täynnä puistattavia yksityiskohtia. Niistä välittyy propagandan kasvottomaksi tekemää vihollista kohtaan tunnettu viha: ”’Ja te kysytte, miksi me ryhdyimme taisteluun. Miksi opettelimme ampumaan…’” (s. 335)

Yksi naisista ihmettelee ääneen, että saako kaikesta tästä muka kirjoittaa. Jotkut puhujat tuntuvat jumiutuneen sota-aikaan, kuolleet henkisesti sinne. Heidän muistonsa sisältävät paljon sellaista, mitä ei haluaisi lukea. Kauheuksista muistuttaminen on kuitenkin tärkeää, sillä muuten ne unohtuvat ja toistuvat. Sodalla ei ole naisen kasvoja saa miettimään sotaa toisesta näkökulmasta.

Esa Mäkijärvi