The Mars Voltan konsertista

(Tämä merkintä on alkujaan Illuusioon kirjoitettu konserttiarvio.)

Vihaiset bänditreenit

(The Mars Volta Helsingin The Circuksessa 3.7.2011)

The Mars Volta tunnetaan energisenä ja vaikeana yhtyeenä. Se soittaa vaikeasti määriteltävää musiikkia, joka on sekoitus progressiivista rockia, hardcore-punkia ja monia muita tyylejä. Heidän levyillään lauletaan englantia ja espanjaa, eikä suurinta osaa heidän lauluistaan voi todellakaan kutsua helpoksi kuunneltavaksi. Tinkimättömyydestään huolimatta The Mars Volta nauttii kohtalaista taloudellista menestystä.

Yhtyeen sunnuntainen Helsingin konsertti oli odotetun energinen ja vaikea. Energinen siksi, että solisti Cedric Bixler-Zavala poukkoili tuttuun tyyliinsä ympäri lavaa, kitaristi Omar Rodríguez-López piiskasi kitaraansa riivattuna ja muu yhtye soitti parhaimmillaan kuin viimeistä päivää. Vaikea konsertti oli siksi, että suurin osa settilistasta koostui uusista ja vielä julkaisemattomista kappaleista. Näistä peräti viisi (I’m Not Running Away, The Whip Hands, Trinkets Pale The Room, Walk The Plank ja Traps In The Cellar) kuultiin ensimmäistä kertaa livenä, ja lauluista kaksi muistutti bändille varsin epätyypillisiä balladeja.

Haastava lauluvalikoima johti siihen, ettei suurin osa yleisöstä tuntenut kappaleita eikä konsertista näin ollen muodostunut The Mars Voltan konserteille tyypillistä riehakasta elämystä. Yleisö kuunteli kädet puuskassa, kohteliaasti ja keskittyneesti. Vauhtiin päästiin vasta lopussa, kun Inertiatic ESP -hitti sai yleisön puimaan nyrkkejään, sitä seuranneessa The Widow kuultiin yhteislaulua ja viimeisenä soitettu Goliath oli kaikin puolin vauhdikas kokemus. Sitten keikka loppuikin.

Esiintymispaikka ei ollut paras mahdollinen. The Circus tunnetaan yökerhona, eikä diskomainen miljöö ole paras mahdollinen paikka The Mars Voltan kaltaiselle vihaiselle yhtyeelle. Tavastia olisi mielestäni ollut kaikin puolin parempi valinta.

Uusien laulujen kuuleminen oli herkkua kaltaiselleni pitkän linjan The Mars Volta -fanille, joka oli kuullut yhtyeen parhaat vanhat kappaleet jo vuonna 2008 Milanossa. Silloinen konsertti oli energisyydessään vertaansa vailla. Suurin osa The Circukseen saapuneista ihmisistä oli kuitenkin selvästi näreissään, että yhtye keskittyi soittamaan lähinnä tuoretta materiaalia.

Yhdestä asiasta kaikki olivat samaa mieltä: konsertti oli liian lyhyt. The Mars Volta soitti tavallisen rock-keikan verran, eli noin puolitoista tuntia. Yhtye on tuttu kolmen tunnin paremmalle puolelle venyvistä eeppisistä konserteistaan, joissa mennään alusta loppuun kaasu pohjassa. Vauhti oli päällä nytkin, mutta menon ollessa kovimmillaan soitto loppui yllättäen. Äänekkäästi vaadittua encoreakaan ei kuulunut.

The Mars Volta oli tätä ennen soittanut Suomessa vain kahdesti, vuoden 2003 Provinssirockissa ja vuonna 2008 Red Hot Chili Peppersin lämmittäjänä. The Circuksessa yhtyettä kuultiin ensimmäistä kertaa Suomessa klubikeikalla. Kokemus oli kaksijakoinen. Virkamiesmäiseksi The Mars Voltaa ei sentään kehtaa haukkua, mutta kaikesta näki, että vasta alkaneen kiertueen paukkuja säästeltiin isompiin esiintymisiin. Yhtye soittaa seuraavaksi muun muassa Venäjällä, Espanjassa ja Isossa-Britanniassa. Toivottavasti The Mars Volta tulee Suomeen uudestaan

Nämä kuultiin:

I’m Not Running Away *
The Whip Hands *
Trinkets Pale The Room *
Walk The Plank *
Dyslexicon *
Traps In The Cellar *
Broken English Jam
Inertiatic ESP
The Widow
Goliath

(* = uusi kappale)

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Omar Rodríguez-Lópezista

Se Dice Bisonte, No Bùfalo -levyn kansi

Nykyään ei ole tarpeeksi luovaa hulluutta. Hulluutta kyllä löytyy, mutta kovin harva osaa kanavoida sen esimerkiksi taiteellisiin hankkeisiin. Onneksi luoviakin hulluja löytyy. Eräs tähän ihmistyyppiin kuuluvista henkilöistä on Puerto Ricossa syntynyt ja Yhdysvalloissa ja Euroopassa enimmäkseen asunut Omar Rodríguez-López. Hänet tunnetaan yhtyeensä The Mars Voltan kitaristina, mutta toki hänellä on myös mittava soolotuotanto. WikiPedian miehestä kirjoittamaa artikkelia selaillessa huomaa, että mies on tehnyt ja julkaissut järkyttävän määrän levyjä. Ohessa hän on ehtinyt käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvan, ideoinut musiikkivideoita ja tuottanut levyjä muille bändeille.

Ansiolistaa miettiessä kannattaa myös huomioida, että Rodríguez-López täyttää kohta vasta 35 vuotta. Musiikillisesti aktiivinen hän on ollut vasta täytettyään 20 vuotta. Viimeiseen vajaaseen kahteen vuosikymmenen mahtuu siis kaikenlaista. Tänä vuonna on esimerkiksi tullut vasta kolme soololevyä, vaikka kymmeniä muitakin olisi jo kuulemma jonossa. Musiikissaan ja elokuvataiteessan Rodríguez-López kokeilee mielellään rajoja ja suurin osa hänen julkaisemistaan albumeista on tästä syystä lähes kuuntelukelvottomia. Eipä silti, hänen musiikkinsa sopisi hyvin soimaan vaikkapa Kiasman tai muun modernin taiteen museon käytäville.

Parhaimmillaan Rodríguez-Lópezin kokeilut johtavat mahtaviin tuloksiin. Hienoja soololevyjä ovat esimerkiksi vuoden 2007 Se Dice Bisonte, No Bùfalo sekä viime vuoden puolella nähty Old Money -teema-albumi. Pääyhtye The Mars Voltan parhaimpia levyjä ovat puolestaan kaksi ensimmäistä, eli De-Loused in the Comatorium (2003) ja Frances the Mute (2005), joista jälkimmäinen on mestarillinen etenkin tuotantonsa osalta. Näillä albumeilla yhtyeen sekava musiikki pääsee oikeuksiinsa. Kuuntelija pääsee puolestaan tutustumaan uusiin maailmoihin.

Lavalla Rodríguez-López on kuin kotonaan. Hänen energisyytensä tarttuu helposti yleisöön ja muuhun yhtyeeseen. Puhumattakaan siitä, että miehellä on suurimpina vuosinaan ollut sekä viikset että afro. Mies on siis läpikotaisin tyylikäs. Hän on nykytaiteilija, jonka pääasiallisensa instrumenttina toimii sähkökitara. Rodríguez-Lópezin soololevyt ovat mielenkiintoisia kokeiluja, jotka kokeilevat musiikillisen ilmaisun eri mahdollisuuksia. Kovan luomisvimman kanssa käy tosin usein niin, että määrä korvaa laadun. Niin on välillä Rodríguez-Lópezinkin tapauksessa. Mutta onnistuessaan hän tekee upeaa jälkeä.