Paul Auster: 4 3 2 1

9789513192808_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017. Sivunumerot ovat kirjan sähköversiosta.

Yritys suureksi tarinaksi

Paul Auster:

4 3 2 1

Tammi 2017, s. 1141

suomentanut Ilkka Rekiaro

Paul Auster (s. 1947) ei ole julkaissut uusia romaaneja vähään aikaan. Hän on keskittynyt muuhun ja väittänyt jopa lopettavansa proosan kirjoittamisen kokonaan. 4 3 2 1 on hänen ensimmäinen romaaninsa seitsemään vuoteen. Sen huomattava pituus tuntuu kertovan siitä, että Austerin on ollut lajityypin makuun jälleen päästyään vaikea lopettaa.

Austeria on verrattu Philip Rothiin ja Don DeLilloon, kriitikkojen ja palkitsijoiden suosikkeihin, vaikka hän on lähempänä Haruki Murakamia ja Stephen Kingiä. Massat rakastavat Austeria. Hänen kirjoissaan on haastavia elementtejä, mutta ennen kaikkea hän haluaa viihdyttää.

Austerin lempiaiheita ovat identiteetti ja sattuma, mitkä ovat myös 4 3 2 1:n kantavia teemoja. Romaani kertoo amerikkalaisesta Archie Fergusonista, mutta Auster ei tyydy kertomaan vain yhtä tarinaa. Auster kirjoittaa Fergusonin elämästä neljästä eri näkökulmasta ja neljältä eri aikatasolta. Kaikki ne jäävät jossain määrin auki: ”Kaikkiin kysymyksiin ei näköjään ollut vastausta.” (s. 50)

Vaihtoehtoisia todellisuuksia

Uutta 4 3 2 1:ssä on näkökulmien vaihtelun lisäksi Paul Austerin tapa kirjoittaa pitkiä lauseita. Hän on aiemmin ilmaissut itseään tiiviimmin, mutta revittelee nyt enemmän. Samoista tapahtumista kerrotaan muutamia versioita, joista lukija voi valita mieleisensä.

Fergusonin elämät muistuttavat kuitenkin liikaa toisiaan. 4 3 2 1 olisi toiminut paremmin, jos Auster olisi tehnyt vaihtoehtoisista todellisuuksista oikeasti erilaisia. Yllättävät käänteet muuttavat tilannetta, mutta mitään järisyttävää ei tapahdu. Ferguson ja hänen ympärillään olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan tavallisia, vaikka heissä on eksentrisiä piirteitä.

Romaania ei ole sen erikoisesta asetelmasta ja sen rönsyilevistä lauseista huolimatta haastava seurata. Kuten Austerin muu tuotanto, se ei halua aiheuttaa lukijoille päänsärkyä. Ilkka Rekiaron suomennos on lähes virheetön, mutta se johtuu enimmäkseen Austerin hallitusta tavasta kirjoittaa.

Austerin fanit löytävät 4 3 2 1:stä helposti tuttuja elementtejä. Ferguson on syntynyt samaan aikaan kuin Auster, mikä tuo kirjaan omaelämäkerrallista sävyä. Päähahmo haaveilee tarinansa kirjoittamisesta, mutta hänen kaavailemansa teos jää kesken. Hänen elämiään merkitsee vaikea suhde isään, mutta sen käänteet ovat sattumaa. Ihmisen vaikutusmahdollisuudet omaan kohtaloonsa ovat lopulta vähäiset.

Kaikki tämä on tyypillistä Austeria, eikä 4 3 2 1 missään vaiheessa todella yllätä. Sen avonaista rakennetta voi pitää rasittavana tai viehättävänä: ”Maailma ei enää ollut todellinen. Kaikki siinä oli väärennettyä jäljennöstä siitä millainen sen olisi pitänyt olla, eikä mitään, mitä siinä tapahtui, olisi saanut tapahtua. Ferguson eli pitkään tämän illuusion lumoissa, eli päivänsä kuin unissakävelijä ja yritti illalla saada unen päästä kiinni, oli kyllästynyt maailmaan, johon oli lakannut uskomasta, ja epäili kaikkea mitä silmillään näki. (s. 109)

Sattuman soittoa

Paul Auster on halunnut tehdä päätyönsä, suuren amerikkalaisen romaanin. Puitteet ovat kunnossa. Auster on tehnyt huolellista taustatyötä, mikä näkyy 4 3 2 1:een ripoteltuina runsaina historiallisina yksityiskohtina. Siinä listataan merkittäviä tapahtumia, mutta tärkeämmiksi nousevat ihmisten henkilökohtaiset huolet.

Elämän sattumanvaraisuuden pakkomielteinen korostaminen johtaa kuitenkin jälleen siihen, ettei Auster ole kovin kiinnostunut hahmoistaan ja heidän vaiheistaan. Mitä pidemmälle valtava romaani etenee, sitä etäisemmiksi henkilöt tulevat.

4 3 2 1 tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Se jää liian pinnalliseksi, eikä siinä mennä tarpeeksi pitkälle. Sen draama on puuduttavan keskiluokkaista: ”Kuinka surullinen, Francie sanoi, kuinka surullinen ja pettynyt hän olikaan huomatessaan, että hänen kultapojastaan oli tullut valehteleva petkuttaja, että Ferguson oli vain yksi mäntti monien mänttien joukossa, ja miten Ferguson kehtasi käyttää häntä hyväkseen sillä lailla, raahata tyttöystävänsä Vermontiin naidakseen tämän kanssa kaikkien selän takana?” (s. 383)

Tällaisten välikohtausten jälkeen jää kaipaamaan ydinpommia tai muuta kunnon rytinää, mutta Auster ei lopulta ole tarpeeksi rohkea kirjoittaakseen historiaa uudelleen. Hän on kiinnostuneempi hahmojensa arjesta. Tässä ei ole välttämättä mitään vikaa, mutta näillä painotuksilla 4 3 2 1:n olisi pitänyt olla paljon lyhyempi.

Massiivinen romaani ei muuta ihmisten käsityksiä Austerista. Se on nokkela kirja, eikä tuo tekijänsä mittavaan tuotantoon juuri uutta. Teos jakaa mielipiteitä. Se on hyvää ajanvietettä, mutta käytännössä mikään ei perustele sen pituutta.

Fergusonista tulee tarinan eräässä haarassa kapinallinen, mutta hän kaipaa entiseen. Samoin on ehkä käynyt Austerille: ”Hän tiesi, että hänen oli ryhdistäydyttävä tai muuten raajat irtoaisivat ja hän viettäisi loppuvuoden ryömien maassa kuin mato.” (s. 593)

Esa Mäkijärvi