Viiksistä

Tämä merkintä ei käsittele miesten ylähuulia monesti koristavia viiksiä, vaikka niitä tyylikkäinä pidänkin, vaan ranskalaisen Emmanuel Carréren romaania Viikset (La Moustache, 1986, suomennettu vuonna 2002). Samalla se käsittelee myös kirjasta sovitettua elokuvaa, jonka kirjailija itse sovitti valkokankaalle vuonna 2005. Mielenkiintoista kyllä, Viikset on luokiteltu fantasiaromaaniksi, vaikka se on varsin perinteinen trilleri.

Viikset alkaa, kun päähenkilö Marc Thiriez päättää eräänä päivänä ajaa viiksensä. Hän haluaa yllättää vaimonsa, mutta yllättyy suuresti, kun rakas vaimo käyttäytyy kuin viiksiä ei olisi koskaan ollutkaan. Tämä on vastoin tosiasioita, sillä Thiriez muistaa pitäneensä viiksiä lähes koko aikuisikänsä. Mies vaipuu epätoivoon yrittäessään todistaa vaimolleen, ystävilleen, työtovereilleen ja sukulaisilleen, että hänellä todella oli viikset ennen kuin hän lopulta päätti ajaa ne pois. Lopulta Thiriez pakenee Hong Kongiin, mahdollisimman etäällä kotikaupungistaan Pariisista olevaan kaupunkiin, jossa hän aikoo aloittaa uuden elämän kaikessa rauhassa.

Viikset jättää lukijan pääteltäväksi, että kumpi on sekaisin: mies vai maailma. Todennäköisempi vaihtoehto on mies, sillä Carréren muissakin romaaneissa kuvataan mielen pirstaloitumista ja siitä aiheutuvaa hulluutta. Asiaa ei kuitenkaan alleviivata. Viikset nojautuu tyypilliseen postmodernistiseen maailmankuvaan, jonka mukaan mikään ei ole varmaa ja että kaikki on yhtä kaaosta. Tätä alleviivataan, kun viiksien kadottua alkaa kadota muutakin, kuten esimerkiksi kartasta pyyhkiytyvä Espanjan valtio. Carréren kirjassa esineillä ja asioilla ei ole konkreettista arvoa. Thiriezin varmalta vaikuttanut ja muuttumattomaksi käsittämä maailmankuva särkyy, eikä hän osaa suhtautua särkymiseen järkevällä tavalla. Seuraa irtiottoja, psykiatrikäyntejä ja väkivaltaa, mutta ne eivät ole kiinnostavia eivätkä edes kovin hyvin kirjoitettuja, mutta romaanin ja elokuvan perustana kulkeva postmodernistinen ajatusmalli on yhtä kaikki pohtimisen arvoinen.

Filosofiassa on jo vuosituhansien ajan kiistelty siitä, että kumpi on todellisempaa, ajatukset vai materia. Nykyään perusjako tehdään metafyysisten ja luonnontieteellisten filosofien välillä. Ensimmäiseen joukkoon kuuluvat ne, jotka uskovat Jumalan olevan kaiken takana, ja jälkimmäiseen ne, jotka uskovat kaiken selittämiseen järjellä. Nykyaika on lisännyt soppaan muun muassa postmodernistit, jotka eivät usko kumpaankaan ryhmittymään, vaan mieltävät maailmankaikkeuden kaaokseksi. Heille elämä on epävarmuutta ja taistelua, ja päättyy lopullisesti kuolemaan. Viikset-romaanin maailma on selvästi postmodernistinen, eli hauras ja järjetön todellisuus, jossa kaikki asetetaan kyseenalaiseksi nihilistisellä tavalla.

Romaanin ja elokuvan päähahmo on tavallinen ihminen, joka ei kaikesta päätellen välitä tuon taivaallista filosofioista, mutta joka joutuu todellisuudessaan tapahtuneen äkillisen muutoksen takia tarkistamaan näkemyksiään todellisuuden luonteesta. Kun jokapäiväisen elämän monotonisuus ja varmuus asetetaan kyseenalaiseksi, niin mies muuttuu käden käänteessä eläimeksi, jolle väkivalta tuntuu ainoalta mielekkäältä ratkaisulta. Hän pakenee Hong Kongiin, vieraaseen maailmaan ja kulttuuriin, jossa yrittää elää tuntematta ketään ja ilman viiksiään. Joukkoon sulautuminen ei kuitenkaan onnistu, sillä viiksien katoamisen aiheuttama epävarmuus seuraa häntä kaikkialle. Pakopaikkaa ei ole.

Ranskalainen romaanitaide on Michel Houellebecqiä ja Jonathan Littelliä (molemmat muuten emigroituneita) lukuun ottamatta alennustilassa, mutta aina silloin tällöin Ranskasta putkahtaa kirjoja, joiden toteutus ontuu mutta jotka pistävät ajattelemaan. Carreren Viikset on eräs näistä kirjoista. Kun yhteiskuntamme on kaupungistumisen ja maallistumisen myötä menettänyt kosketuksensa sekä luontoon että Jumalaan, niin arki jää monille ainoaksi kosketuspinnaksi. Kun se poistetaan kuvioista, niin ihminen muuttuu ikäväksi ja päämäärättömäksi olennoksi. Siksi Viikset kannattaa lukea.

Liiallisuudesta ja kohtuullisuudesta

Rushdien romaanissa kuvattu Fatehpur Sikrin palatsi

Olen hiljattain paneutunut kahteen eriävään näkemykseen historiaan nojautuvasta proosasta. Historiahan on, kuten tiedetään, tarinoita ja tulkintoja. Henkilöstä riippuu, kuinka lukemansa tapahtumat ja tarinat on tulkittu.

Salman Rushdien romaani Firenzen lumoojatar on täynnä oikeitä nimiä, paikkoja ja tapahtumia. Kerrotaan, kuinka hän ja hän on sukua hänelle ja hänelle, kuinka se ja se valtakunta valloitti sen ja sen maan. Lopussa on monisivuinen lähdeluettelo. Mukavaa, että kirjailija vaivautuu tekemään taustatutkimusta. Näin hän ei ainakaan puhu asioista, joista ei mitään tiedä.

Asioiden tarkalleen tietäminen ja tarinoiden kertominen ovat kuitenkin monesti kaksi eri asiaa. Vain todella hyvät kirjoittajat pystyvät yhdistämään faktan ja fiktion niin, että ne sulautuvat toisiinsa saumattomasti. Tällainen kirjoittaja on esimerkiksi W.G. Sebald. Hänen romaaninsa Saturnuksen renkaat on täynnä historiaa, vaan ei Rushdien kirjan kaltaista tietotulvaa. Siinä missä Firenzen lumoojatar on tukehtua faktoihin, Saturnuksen renkaissa ne kerrotaan ikään kuin ohimennen. Jälkimmäisestä syntyy vaikutelma, että tässä on hyvää kirjallisuutta. Ensimmäisestä puolestaan ajattelee, että pitää käsissään jonkinlaista henkilöiden, kaupunkien ja tapahtumien luetteloa.

Tarinan mukaan Mika Waltari kirjoitti Sinuhe Egyptiläisen, vaikka ei ollut koskaan käynyt Egyptissä. Sinuhen tarina on mielikuvituksen riemuvoitto. Varmasti Waltari teki asianmukaista tutkimusta. Tämä tieto ei kuitenkaan tule missään vaiheessa tarinan tielle. Rushdien romaani tökkii, vaikka sen puitteet ovat kunnossa. Sebaldin romaani toimii, koska siinä tieto ja fiktio sulautuvat toisiinsa. Saman mainion ilmiön löytää myös vaikkapa Jorge Luis Borgesin novelleista.

Arktisesta hysteriasta

Marko Tapio

Timo Hännikäinen kirjoittaa blogissaan, että Marko Tapion Arktinen hysteria -romaanin ”ensimmäiset sata sivua ovat ehkä parasta suomenkielistä proosaa sitten Seitsemän veljeksen.” Enpä tiedä Seitsemästä veljeksestä. Mielestäni kyseiset sata sivua, siis Köyhät-prologi, on parasta koskaan kirjoitettua suomenkielistä proosaa.

Kirjoitin Arktisesta hysteriasta artikkelin viime vuonna ilmestyneeseen Nuoren Voiman Kritiikki-lehteen. Siinä kirjoitan: ”Tapion neliosaiseksi suunniteltu romaani jäi kesken. Valmistuneissa osissa seurataan Björkharryn suvun nousua ja alamäkeä. Tarina alkaa 1800-luvun lopulta ja jatkuu noin 1960-luvun puoliväliin. Hahmoja vasten käsitellään suomalaisen yhteiskunnan muutoksia. Kuten sanottu, aika ja aihepiiri ovat samat kuin Linnalla. Matti Kuhna esittääkin väitöskirjassaan Kahden maailman välissä. Marko Tapion Arktinen hysteria Väinö Linnan haastajana (2004), että Tapion aikomuksena oli kirjoittaa Pohjantähti-trilogialle vastaus, tai vastine. Romaanit ovatkin selvästi saman kolikon kaksi puolta.”

Osa Tapion romaanin viehätystä on juuri sen keskeneräisyydessä. Se ruokkii myyttiä, jonka ansiosta Arktinen hysteria on noussut ns. kulttikirjaksi. Kirjan ympärille on kehittynyt jos jonkinlaista tarinaa. Hännikäinen kertoo erään tunnetuimman: ”Voidaan vain spekuloida, millainen romaani olisi lopullisessa muodossaan ollut. Tapion jäämistöstä löytyi hajanaisia muistiinpanoja kolmanteen osaan. Lisäksi Tapion nimellä avatusta saarijärveläisen pankin tallelokerosta löytyi arkistomappi, johon oli kirjoitettu: ”Arktisen hysterian 4:nnen osan alkuperäiskappale.” Mapista löytyi riisi puhtaan valkoista paperia.”

Tapio oli alkoholisti. Hän joi itsensä hengiltä, eikä siten pystynyt viemään työtään loppuun. Yhtä kaikki, keskeneräisenäkin Arktinen hysteria on suomenkielisen kirjallisuuden eräs merkittävimmistä teoksista. Siinä pureudutaan merkittäviin asioihin. Wikipediassa lukee: ”Marko Tapion tuotannon polttavimmaksi ja keskeisimmäksi teemaksi näyttää erottuvan jopa väkivaltaisia ratkaisuja vaativa isän ja pojan suhde. Se on mukana myös Arktisessa hysteriassa. Voimalaitosjohtajan itsekkään hahmon suhde työläisiin laajentuu padon murtuessa tuhoisaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Hysteria on pessimistinen, suorastaan nihilistinen teos. Kirkolla, papeilla, uskonnolla ei milloinkaan ollut Marko Tapiolle itselleen oleellista merkitystä. Jumalalle hän oli jättänyt sen, mikä Jumalalle kuului. Ihmisen oli itse pystyttävä hoitelemaan sarkansa omassa maailmassaan. Mutta Arktinen hysteria jäi kesken, ja 2. osaan mennessä ei toivoa ollut näkyvissä.”

On paradoksi, että kärjistetysti pessimistiset suomalaiset tukeutuvat kirjavalinnoissaan posiitiviseen kirjallisuuteen. Halutaan esimerkiksi uskoa, että Suomella on kunniakas historia. Tai että ennen asiat olivat hyvin. Tämä heijastuu esimerkiksi Väinö Linnan tunnetuimmissa teoksissa, Tuntemattomassa sotilaassa ja Täällä pohjantähden alla -trilogiassa. Marko Tapion näkemys suomalaisuudesta on synkempi. Ehkä se on osasyy, miksei Arktista hysteriaa lueta enemmän. Pitäisi kuitenkin miettiä, kumpi on lähempänä todellisuutta.