Rosa Liksom: Everstinna

everstinna

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Ihmisen puolesta ja fasismia vastaan

Rosa Liksom:

Everstinna

Like 2017, s. 194

Rosa Liksom (s. 1958) sai Finlandian romaanistaan Hytti nro 6 (2011). Kirjassa kritisoitiin vivahteikkaasti kommunismia ja Neuvostoliittoa. Liksom on tuotannossaan aina suhtautunut epäilevästi ideologisiin utopioihin, jotka lupaavat muuttavansa maailman toiseksi. Lapissa tapahtuva Everstinna kertoo natseista. Sarjaan on tiettävästi tulossa kolmas osa, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin ja käsittelee kapitalismia.

Everstinna on yksi tämän vuoden parhaista romaaneista. Se on kirjoitettu lappalaismurteella, mikä tekee siitä omintakeisen. Toista maailmansotaa pitkälti käsittelevässä teoksessa natsien johtaja on Vyyreri ja hänen aisaparinsa Köppels. Kertoja Everstinna rakastuu vanhempaan mieheen, Everstiin, ja hurahtaa tämän kanssa fasismiin.

Everstinnan hahmon tosielämän esikuva on Annikki Kariniemi ja hänen miehensä Oiva Willamo. Kariniemi julkaisi vuonna 1968 kirjan Erään avioliiton anatomia, missä kertoi Willamon kanssa solmimastaan onnettomasta avioliitosta. Willamo oli vaimoaan kohtaan hyvin väkivaltainen. Tästä kaikesta kerrotaan Everstinnassa, vaikka teos onkin enimmäkseen mielikuvituksen tuotetta.

Pahuuden arkipäiväistyminen

Parasta Everstinnassa on kieli. Rosa Liksom sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa kirjoittaneensa romaania varten runsaasti raakamateriaalia ja editoineensa sen sitten kustannustoimittaja Harri Haanpään kanssa kompaktiin muotoon. Tehty työ näkyy. Liksomin lause on upeaa: ”Himmlerin konttuuri oli järjestänny meile kortteerin puolanjuutalaiselta perheeltä otetusta, tammimettikön keskele rakennetusta piitermaijerikartanosta.” (s. 80)

Romaanissa suomalaiset suhtautuvat saksalaisiin liittolaisiinsa ja heidän hulluun ideologiaansa lämpimästi. Liksom kuvaa pahuuden arkipäiväistymistä. Juutalaisten vainot eivät juuri näkyneet Suomessa, eikä heidän hävittämiseensä tähdännyt natsien projekti koskettanut suomalaisia. Sitä pidettiin tavallisena asiana. Everstinnan kaltaiset ihmiset olivat kiinnostuneempia arjestaan ja uskoivat Adolf Hitlerin lupauksiin.

Everstinnaa on epämukava lukea, sillä se kuvaa taitavasti fasismin psykologista voimaa. Kukaan ei ole viettelevältä aatteelta turvassa. Saksalaisia ihaillaan ja jatkosotaan mennään laajentamaan Suomen rajoja Neuvostoliiton kustannuksella: ”Miesten piti laajentaa Suomineitosen lantheita ja meän naisten velvollisuus oli pittää huolta siittä, että miehet sait keskittyä sotimisseen.” (s. 106)

Kertoja nauttii sodasta, sillä hän on sen aikana Rovaniemellä juhlittu kaunotar. Saksan hävitessä Eversti uhkailee tekevänsä itsemurhan, mutta peruu pian puheensa. Naiivi vaimo on valmis seuraamaan miestään kuolemaan: ”Moni oli kuolu rintamalla ennenko kerkisi täyttää kaheksantoista. Mie kävin jo neljääkymmentä ja olin valmis lähtehmään jos rakhaani niin haluaa. Mulla ei ollu ommaa tahtoa, on sielultani nelivuotias. En ollu kasunu henkisesti.” (s. 127)

Pian tämän jälkeen Eversti purkaa pahaa oloaan naiseensa. Heidän suhteensa muuttuu yhä sadistisemmaksi. Väkivaltaa kuvataan tarkasti. Everstin käytös ei saa kuitenkaan Everstinnaa jättämään häntä. Perusteeton toivo paremmasta rakkaudesta elää vahvana: ”Mie lohutin itteäni, että kaikki käypi paremphaan päin ko päästhään sota-ajan muistoitten ylitte ja olhaan hyäksytty se, että sotia voitethaan ja niitä hävithään. Lohutin itteäni, että Eversti on niin pettyny temokratihaan ja on katkera armeijalle.” (s. 141)

Kirjan kohdat päähahmon kokemasta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ovat puistattavia. Kauheisiin asioihin eläydytään niin hyvin, että toivottavasti Liksomin terveys ei ole kärsinyt. Everstinnaan samaistuu, vaikka hän on ristiriitainen ja turhamainen. Hän on eksynyt ihminen, jolla ei ole omaa tahtoa. Hän ajelehtii elämässä, eikä ota vastuuta itsestään.

Utopiasta toiseen

Everstinna on kirja ihmisyyden puolesta ja vihaa vastaan. Kuten sanottu, fasismi on Rosa Liksomille samaa sarjaa kommunismin ja kapitalismin kanssa. Kaikki ne ovat romanttisia utopioita, jotka lakaisevat yksittäiset ihmiset syrjään suurien linjojen tieltä. Tämä johtaa pahaan.

Liksomin romaanin kertoja on haaveilija, josta ei kasva aikuiseksi. Sadistisesta Everstistä päästyään hän alkaa seurustella itseään huomattavasti nuoremman miehen kanssa ja ryhtyy kirjailijaksi. Ammatti on jälleen yksi pakopaikka: ”Mie niinko liukenin kirjan henkilöitten tuntheisiin ja aistimuksiin, joista net lausseet synnyit. Aika katosi, ja taas oli yö.” (s. 172)

Everstinnaa ei kaikesta huolimatta tuomita, vaan häneen suhtaudutaan ymmärtäväisesti. Muut eivät pärjänneet fasismin kanssa paremmin. Suomalaiset tarttuivat aatteeseen, koska kuvittelivat sen olevan hyvä. Totuuden kohdatessaan monet tekivät kuten Everstinna, eli sulkivat silmänsä tai pakenivat: ”Mie näen sen kaiken, käänyn ja juoksen poies.” (s. 185)

Everstinna on mestarillinen, Liksomin parhaita. Sen on helppo nähdä olevan ehdolla Finlandian saajaksi. Liksom tarttuu siinä kuluneeseen aiheeseen, eli toiseen maailmansotaan, mutta kirjoittaa siitä värikkäästi ja tyylillä.

Esa Mäkijärvi

Paul Auster: 4 3 2 1

9789513192808_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017. Sivunumerot ovat kirjan sähköversiosta.

Yritys suureksi tarinaksi

Paul Auster:

4 3 2 1

Tammi 2017, s. 1141

suomentanut Ilkka Rekiaro

Paul Auster (s. 1947) ei ole julkaissut uusia romaaneja vähään aikaan. Hän on keskittynyt muuhun ja väittänyt jopa lopettavansa proosan kirjoittamisen kokonaan. 4 3 2 1 on hänen ensimmäinen romaaninsa seitsemään vuoteen. Sen huomattava pituus tuntuu kertovan siitä, että Austerin on ollut lajityypin makuun jälleen päästyään vaikea lopettaa.

Austeria on verrattu Philip Rothiin ja Don DeLilloon, kriitikkojen ja palkitsijoiden suosikkeihin, vaikka hän on lähempänä Haruki Murakamia ja Stephen Kingiä. Massat rakastavat Austeria. Hänen kirjoissaan on haastavia elementtejä, mutta ennen kaikkea hän haluaa viihdyttää.

Austerin lempiaiheita ovat identiteetti ja sattuma, mitkä ovat myös 4 3 2 1:n kantavia teemoja. Romaani kertoo amerikkalaisesta Archie Fergusonista, mutta Auster ei tyydy kertomaan vain yhtä tarinaa. Auster kirjoittaa Fergusonin elämästä neljästä eri näkökulmasta ja neljältä eri aikatasolta. Kaikki ne jäävät jossain määrin auki: ”Kaikkiin kysymyksiin ei näköjään ollut vastausta.” (s. 50)

Vaihtoehtoisia todellisuuksia

Uutta 4 3 2 1:ssä on näkökulmien vaihtelun lisäksi Paul Austerin tapa kirjoittaa pitkiä lauseita. Hän on aiemmin ilmaissut itseään tiiviimmin, mutta revittelee nyt enemmän. Samoista tapahtumista kerrotaan muutamia versioita, joista lukija voi valita mieleisensä.

Fergusonin elämät muistuttavat kuitenkin liikaa toisiaan. 4 3 2 1 olisi toiminut paremmin, jos Auster olisi tehnyt vaihtoehtoisista todellisuuksista oikeasti erilaisia. Yllättävät käänteet muuttavat tilannetta, mutta mitään järisyttävää ei tapahdu. Ferguson ja hänen ympärillään olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan tavallisia, vaikka heissä on eksentrisiä piirteitä.

Romaania ei ole sen erikoisesta asetelmasta ja sen rönsyilevistä lauseista huolimatta haastava seurata. Kuten Austerin muu tuotanto, se ei halua aiheuttaa lukijoille päänsärkyä. Ilkka Rekiaron suomennos on lähes virheetön, mutta se johtuu enimmäkseen Austerin hallitusta tavasta kirjoittaa.

Austerin fanit löytävät 4 3 2 1:stä helposti tuttuja elementtejä. Ferguson on syntynyt samaan aikaan kuin Auster, mikä tuo kirjaan omaelämäkerrallista sävyä. Päähahmo haaveilee tarinansa kirjoittamisesta, mutta hänen kaavailemansa teos jää kesken. Hänen elämiään merkitsee vaikea suhde isään, mutta sen käänteet ovat sattumaa. Ihmisen vaikutusmahdollisuudet omaan kohtaloonsa ovat lopulta vähäiset.

Kaikki tämä on tyypillistä Austeria, eikä 4 3 2 1 missään vaiheessa todella yllätä. Sen avonaista rakennetta voi pitää rasittavana tai viehättävänä: ”Maailma ei enää ollut todellinen. Kaikki siinä oli väärennettyä jäljennöstä siitä millainen sen olisi pitänyt olla, eikä mitään, mitä siinä tapahtui, olisi saanut tapahtua. Ferguson eli pitkään tämän illuusion lumoissa, eli päivänsä kuin unissakävelijä ja yritti illalla saada unen päästä kiinni, oli kyllästynyt maailmaan, johon oli lakannut uskomasta, ja epäili kaikkea mitä silmillään näki. (s. 109)

Sattuman soittoa

Paul Auster on halunnut tehdä päätyönsä, suuren amerikkalaisen romaanin. Puitteet ovat kunnossa. Auster on tehnyt huolellista taustatyötä, mikä näkyy 4 3 2 1:een ripoteltuina runsaina historiallisina yksityiskohtina. Siinä listataan merkittäviä tapahtumia, mutta tärkeämmiksi nousevat ihmisten henkilökohtaiset huolet.

Elämän sattumanvaraisuuden pakkomielteinen korostaminen johtaa kuitenkin jälleen siihen, ettei Auster ole kovin kiinnostunut hahmoistaan ja heidän vaiheistaan. Mitä pidemmälle valtava romaani etenee, sitä etäisemmiksi henkilöt tulevat.

4 3 2 1 tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Se jää liian pinnalliseksi, eikä siinä mennä tarpeeksi pitkälle. Sen draama on puuduttavan keskiluokkaista: ”Kuinka surullinen, Francie sanoi, kuinka surullinen ja pettynyt hän olikaan huomatessaan, että hänen kultapojastaan oli tullut valehteleva petkuttaja, että Ferguson oli vain yksi mäntti monien mänttien joukossa, ja miten Ferguson kehtasi käyttää häntä hyväkseen sillä lailla, raahata tyttöystävänsä Vermontiin naidakseen tämän kanssa kaikkien selän takana?” (s. 383)

Tällaisten välikohtausten jälkeen jää kaipaamaan ydinpommia tai muuta kunnon rytinää, mutta Auster ei lopulta ole tarpeeksi rohkea kirjoittaakseen historiaa uudelleen. Hän on kiinnostuneempi hahmojensa arjesta. Tässä ei ole välttämättä mitään vikaa, mutta näillä painotuksilla 4 3 2 1:n olisi pitänyt olla paljon lyhyempi.

Massiivinen romaani ei muuta ihmisten käsityksiä Austerista. Se on nokkela kirja, eikä tuo tekijänsä mittavaan tuotantoon juuri uutta. Teos jakaa mielipiteitä. Se on hyvää ajanvietettä, mutta käytännössä mikään ei perustele sen pituutta.

Fergusonista tulee tarinan eräässä haarassa kapinallinen, mutta hän kaipaa entiseen. Samoin on ehkä käynyt Austerille: ”Hän tiesi, että hänen oli ryhdistäydyttävä tai muuten raajat irtoaisivat ja hän viettäisi loppuvuoden ryömien maassa kuin mato.” (s. 593)

Esa Mäkijärvi

Zadie Smith: Swing Time

9789510421932_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Tiet kotiin

Zadie Smith:

Swing Time

WSOY 2017, s. 463

suomentanut Irmeli Ruuska

Zadie Smith (s. 1975) kirjoittaa viidennessä romaanissaan Swing Timessa jälleen lempiaiheistaan, eli roduista, sukupuolista ja yhteiskuntaluokista. Smith hylkää kuitenkin tällä kertaa edellisen kirjansa Risteymiä (2013) sirpaleisuuden ja palaa eheämpään tyyliin.

Swing Time vakuuttaa suvereenissa tavassaan hallita hahmoja ja tarinaa. Sen juoni ja rakenne ovat selkeitä. Pakottoman oloinen kieli johtaa siihen, että teoksen lukee ahmien, juuri nauttimatta yksityiskohdista. Smith on rakentanut Swing Timen jokaisen osan huolellisesti ja käyttänyt sen hiomiseen aikaa. Romaani koostuu useasta keskenään vuorovaikutuksessa olevasta kerroksesta.

Mikä on hyvää elämää? Miten päästä eteenpäin? Nämä ovat Swing Timen keskeisiä kysymyksiä. Teos kertoo kahdesta tytöstä, jotka kasvavat huonossa naapurustossa Lontoossa. Nimetön kertoja ja Tracey tapaavat tanssitunnilla. Ystävysten elämät kietoutuvat toisiinsa.

Tanssiminen toimii kirjassa vapautumisen vertauskuvana. Hahmot haaveilevat pääsevänsä eroon heitä rajoittavista asioista, kuten kodista ja perheestä: ”Mutta minulle tanssija oli vailla kotipaikkaa, vailla vanhempia tai sisaruksia, vailla kotimaata tai kansaa, vailla mitään velvoitteita, ja juuri sitä ominaisuutta minä rakastin.” (s. 31)

Päähenkilöt ovat toistensa vastakohtia. Siinä missä kertoja on sovinnainen, Tracey on kapinallinen. Molemmat haluavat jotakin muuta kuin kituuttavat vanhempansa. Edellinen pääsee poptähti Aimeen avustajaksi ja matkustaa ympäri maailmaa. Jälkimmäinen polkee paikoillaan, eikä pysty palavasta halustaan huolimatta rikkomaan kahleitaan.

Halu muuttua

Swing Time on tyylitelty ja se on helppo nähdä sovitettuna elokuvaksi. Kirjan nimi on otettu Fred Astairen ja Ginger Rogersin tähdittämästä vuoden 1936 tanssifilmistä Hääkarkuri (englanniksi Swing Time). Musiikki on teoksessa keskeinen kansoja yhdistävä tekijä. Se rikkoo rajat ja auttaa ihmisiä ymmärtämään toisiaan.

Zadie Smith huomauttaa, että rotu on suhteellinen käsite. Swing Timen jamaikalaiset juuret omaava kertoja on Lontoossa musta, mutta Gambiassa valkoinen. Hän matkustelee Afrikassa ja ihmettelee surkeissa olosuhteissa elävien paikallisten haluttomuutta lähteä kodeistaan. Hän on huomaamattaan sisäistänyt kolonialistisen tavan ajatella.

Swing Time vaikuttaa ylistävän amerikkalaista mallia, jossa unelmat toteutuvat kovalla työllä ja olemalla itsenäinen. Kertoja kuvailee ihailevasti Afrikassa tapaamaansa henkilöä, joka ”oli uudenlainen nainen, kenties ympärileikkaamaton, joka tapauksessa naimaton ja lapseton ja vailla suunnitelmia hankkiakaan lasta lähiaikoina.” (s. 310)

Muutoksen vaatimus kääntyy kuitenkin puhujaa vastaan. Smith vihjailee naiivisti, että osaansa tyytyvät ja sydäntään seuraavat ihmiset ovat onnellisimpia. Swing Timen suorittajat, kuten kertoja ja tämän poliittisesti aktiivinen äiti, ovat surullisia. He eivät ole missään kotonaan. He ovat tyytymättömiä sekä rapistuneissa lähiöissä että rahan ympäröiminä. Mikään ei todella tyydytä heitä.

Sokea usko

Swing Time alkaa 1980-luvulta ja päättyy vuoteen 2008. Zadie Smith kirjoittaa terävästi monista asioista, kuten sokeasta uskosta teknologisen kehityksen pelastavaan voimaan. Kertoja pitää äidin hankkimaa vanhaa tietokonetta taivaan lahjana: ”Astuimme yhdessä uuteen tilaan, joka ihmisten välille avautui, yhteys, jolla ei ollut täsmällistä alkua tai loppua ja joka voi olla auki aina, ja äiti oli ensimmäisiä tietämiäni ihmisiä, jotka ymmärsivät sen ja osasivat ottaa siitä irti kaiken hyödyn.” (s. 313)

Internetin ilmaantuminen ei kuitenkaan tuo meitä lähemmäs toisiamme. Mikään ei pysäytä tai hidasta Swing Timen keskeistä voimaa, muutosta. Hahmot vanhenevat ja kuolevat. He eivät opi mitään, vaan syyllistyvät samoihin virheisiin. He toikkaroivat eteenpäin osaamatta asettua itsensä ulkopuolelle.

Smith kuvaa vieraantumista poptähti Aimeen kautta. Hän on juhlittu ja rakastettu, mutta tuntuu teeskentelijältä. Kaikki hänen ajatuksensa ja tekonsa ovat osa huolellisesti rakennettua näytöstä: ”Minusta poseerauksessa yhdistyi monta hänen elämänsä vaihetta: äiti ja rakastettu, isosisko, paras ystävä, supertähti ja diplomaatti, miljardööri ja katulapsi, tytönhupakko ja merkittävä nainen. Mutta miksi hänen piti saada ottaa kaikki, omistaa kaikki, tehdä kaikkea, olla kaikkea, kaikkialla, kaiken aikaa?” (s. 349)

Irmeli Ruuskan suomennos on loistava ja siirtää teoksen upeasti kieleltä toiselle. Swing Timessa etsitään paikkaa, johon kuulua. Se jää löytämättä, koska kertoja ei tiedä rauhan löytyvän sisältään. Hän ihmettelee vanhempiensa jäljissä kulkevaa Traceya, joka ei jää suremaan epäonnistumisiaan: ”Jos hänen elämäntarinansa oli siinä, se tuotti pettymyksen.” (s. 367)

Esa Mäkijärvi