Old Firmista

Old Firmiksi kutsutaan vuodesta 1888 pelattua jalkapallon paikallisottelua, jossa Glasgow’n seurat Celtic ja Rangers kohtaavat toisensa. Ottelulla on pitkät perinteet. Tätä kirjoitettaessa se on pelattu 399 kertaa, joista Celtic on voittanut 144 ja Rangers 159. Edellinen Old Firm pelattiin vuonna 2012, mutta seurat kohtaavat taas tänä viikonloppuna Skotlannin liigacupissa. Pitkä tauko johtuu siitä, että Skotlannin Valioliigassa pelannut Rangers meni konkurssiin ja päätyi alemmalle sarjatasolle. Seura levitteli rahojaan, eivätkä sen tulot ja menot olleet enää vuosikymmeniin tasapainossa.

Old Firmissa on kyse vastakkainasettelusta protestanttisen Ison-Britannian ja katolisen Irlannin, Englannin kuningattaren ja paavin, välillä. Rangersin fanit kannattavat Skotlannin kuulumista Isoon-Britanniaan ja Celticin seuraajat ovat Irlannin itsenäisyyden kannalla. Tilanne on edelleen suurin piirtein tämä, vaikka jalkapallon kaupallistuminen onkin jossain määrin vähentänyt joukkueiden kohtaamisen poliittista luonnetta. Vanhat perinteet elävät Old Firmissa vahvoina. Kun Celtic voittaa, kuningatar tulee nolatuksi. Rangersin voitto merkitsee puolestaan paavin häpeää.

Rangers perustettiin jo vuonna 1872 ja Celtic hieman myöhemmin, vuonna 1888. Ensimmäinen pelaa ottelunsa Ibrox Stadiumilla ja jälkimmäinen Celtic Parkilla. Lahkolaisuus elää Skotlannissa vahvana. Työväenluokkaisessa Glasgow’ssa on suuri irlantilainen yhteisö. Heidän vanhempansa tai isovanhempansa tulivat aikoinaan kaupunkiin siirtolaisina, eivätkä monet heidän jälkeläisistään ole unohtaneet juuriaan. Tämä aiheuttaa vastakkainasettelua Celticin ja Rangersin väille. Glasgow’ssa on kokonaisia kaupunginosia, joiden asukkaista suurin osa kannattaa jompaa kumpaa seuraa.

Skotlannissa järjestettiin syyskuussa 2014 kansanäänestys sen itsenäistymisestä Isosta-Britanniasta. Kielteiset äänet voittivat. Skotlannissa on hieman nationalistista liikehdintää, mutta suurimmalla osalla sen asukkaista ei ole mitään kiirettä jättää Isoa-Britanniaa. Samaan aikaan heillä ei ole sitä kohtaan suuria intohimoja. Vaikuttaakin siltä, että joidenkin Rangersin fanien ääribrittiläisyys on aikansa elänyttä, eikä auta keräämään sille uusia kannattajia. Rangersin konkurssi osoittaa, että seura on jumissa jossain kultaisen menneisyyden muistelemisen ja ankaran nykyisyyden välissä.

Stereotyyppiset käsitykset eivät tietenkään ole koko totuus. Sekä Celtic että Rangers ovat kuitenkin sitä mieltä, että heidän tulisi saada vihata toisiaan. Kyse ei näin ollen ole pelkästään viattomasta viihteestä. Jotkut ovat sitä mieltä, että lahkolaisuus pitäisi hävittää. Skotlannin parlamentti on säätänyt lakeja, joiden tarkoituksena on estää Celticin ja Rangersin kannattajia käyttäytymästä rasistisesti ja laulamasta halventavia lauluja. Rangersin putoaminen alempaan sarjaan on auttanut lain noudattamista, mutta aika näyttää onko sen laaja vahtiminen mahdollista.

On selvää, ettei rasismi kuulu 2010-luvulle. Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Kaikesta vähänkään loukkaavasta siistitty jalkapallo ei toimi edes viihteenä. Kaikkein kiinnostavimmat seurat ovat useimmiten niitä, joilla on historiansa takia luonnetta. Jos joukkueet tasapäistetään, niiden kannattamisesta tulee yhdentekevää. Tämä on tietysti jalkapalloa epäilevien ja laeista vastaavien ihmisten tavoite. Edes urheilua ei tulisi kuitenkaan ajatella pelkän tuloksen tekemisen kannalta.

Jalkapallo ei ole muutenkaan hyvää bisnestä. Pelaajille maksetaan älyttömiä palkkoja, mikä on ajanut Rangersin kaltaisia seuroja konkursseihin. Tulot eivät nouse menojen kanssa samassa tahdissa. Tämä pätee etenkin Skotlannin kaltaiseen periferiaan, joka ei varsinaisesti houkuttele maailmantähtiä. Monet nykyisistä huippujoukkueista pyörivät yksityisten sijoittajien rahoilla. Celticin tai Rangersin myyminen Aasiaan tai Lähi-itään ei kuitenkaan kuulosta pitkäjänteiseltä ratkaisulta.

Skotlannin jalkapallon tulevaisuus ei näytä valoisalta. Yleisömäärät laskevat ja pelien taso ei ole Heartsin ja Rangersin kaltaisten seurojen talousvaikeuksien takia kummoinen. Tuntuu siltä, että Celticin ja Rangersin tulevaisuus voisi olla Englannin Valioliigassa. Se sotii etenkin Celticin perinteitä vastaan, mutta vaikuttaa taloudellisesti ja muutenkin järkevältä vaihtoehdolta. Celtic ja Rangers voivat jatkaa pelaamista Skotlannissa, mutta niin tehdessään ne joutuvat tyytymään nykyistä huonompiin pelaajiin ja vaatimattomampiin puitteisiin. Tämä on yksi asia, missä niiden tulisi ajatella bisnestä.

Espanjan jalkapallosta (jalkapallo ja politiikka 4/4)

Espanja
sijaitsee lounaisessa Euroopassa. Se on vajaan 50 miljoonan asukkaan valtio,
johon kuuluu pääasiallisen maa-alueen lisäksi Baleaarit Välimerellä,
Kanariansaaret Atlantilla, Ceutan ja Melillan kaupungit Pohjois-Afrikassa, sekä
muutama asumaton saari Marokon rannikolla. Espanjan rajanaapureita ovat
Andorra, Marokko, Portugali ja Ranska. Espanjan pääkaupunki on Madrid, jonka
suurkaupunkialueella asuu noin 6,5 miljoonaa ihmistä. Muita merkittäviä
kaupunkeja ovat muun muassa Barcelona, Bilbao, Sevilla ja Valencia.

Espanja on vaikeuksissa pitkälti sen takia, että sen maantieteellisesti ja kulttuurillisesti eroavat alueet vääntävät keskenään poliittisesta
vallasta. Varakkaat alueet vaativat laajempaa itsehallintoa tai itsenäisyyttä,
köyhät haluavat lisää tukea. John Hooper huomauttaa The New Spaniardsissa, että espanjalaiset tuntevat ensimmäisenä
uskollisuutta lähipiirille, sitten lähiseudulle ja vasta viimeisenä valtiolle.
Tämä historian tapahtumia hyvin selittävä käsitys juontaa juurensa reconquistaan (takaisinvaltaukseen),
Espanjan valloittamiseen etenkin sen eteläisten osien kulttuuriin lähtemättömän
vaikutuksen tehneiltä muslimeilta noin 800 vuoden aikana. Vuonna 1492 loppuun
saatettu takaisinvaltaus johti keskenään kilpailleiden kristittyjen
kuningaskuntien syntyyn. Ne yhdistyivät ajan saatossa yhteisen Espanjan lipun
alle, mutta alueiden toisiaan kohtaan tuntema epäluulo on edelleen läsnä. Maan
nykyisistä itsehallintoalueista etenkin omaleimaisen kulttuurin omaavat seudut,
kuten Baskimaa, Galicia ja Katalonia, tuntevat toisinaan halukkuutta itsenäistyä
Espanjasta.

Vuodesta 1939 vuoteen 1975 Espanjaa hallinnut diktaattori Francisco Franco
käytti jalkapalloa hyväkseen kohdentaakseen poliittisia intohimoja. Hän
kannatti Real Madridia ja auttoi sitä kasvamaan merkittäväksi seuraksi. Franco ja
Santiago Bernabéu, Real Madridin pitkäaikainen presidentti, junailivat Alfredo
Di Stéfanon, loistavan jalkapalloilijan, siirtymisen Kolumbiasta Espanjaan.
Jalkapalloa seurattiin Di Stéfanon aikoina enimmäkseen radiosta ja
sanomalehdistä, mutta televisiolähetysten olemattomuudesta huolimatta sana Di
Stéfanon kyvyistä oli kiirinyt maailman ääriin. Etelä-Amerikassa pelanneen Di Stéfanon
ura sai kiintoisan käänteen, kun FC Barcelona ja Real Madrid ilmoittivat haluavansa
hankkia hänet joukkueisiinsa. Millonarios osallistui Madridissa järjestettyyn
ystävyysturnaukseen ja sen tähti Di Stéfano kiinnitti Real Madridin presidentin
Bernabéun huomion. Bernabéun epäonneksi paikalla oli myös FC Barcelonan väkeä.
Kummankin joukkueen edustajat vakuuttuivat näkemästään ja suunnittelivat
tekevänsä Di Stéfanosta keskeisen pelaajan. Nopeasti toiminut FC Barcelona sai solmittua kaupat ja pelaaja näytti suuntaavan Kataloniaan.

Real Madridin etua ajatellut Espanjan palloliitto heitti kapuloita rattaisiin
päättämällä Di Stéfanon lähteneen Kolumbiasta luvatta ja riitautti kaupan.
Franco oli 1950-luvulle tultaessa miehittänyt liiton johdon luottomiehillään ja
heillä oli selvästi lusikkansa sopassa. Samalla FIFA ja sen alajaosto UEFA
antoivat siunauksensa Di Stéfanon puhutulle siirrolle FC Barcelonan riveihin.
Vuoden 1953 toukokuussa pyörityksessä ollut Di Stéfano saapui Barcelonaan
neuvottelemaan sopimuksensa yksityiskohdista. Tapahtumien tarkasta kulusta
kiistellään, mutta Real Madridin presidentin tiedetään matkustaneen Kataloniaan
ja houkutelleen pelaajan palaamaan kanssaan Madridiin. Pääkaupungissa Bernabéu
esitteli Di Stéfanolle seuraansa, kertoi suunnitelmistaan ja näytti kaupungin
parhaita puolia. Real Madridin valtava stadion Nuevo Chamartín veti vertoja FC
Barcelonan pyhätölle Camp Noulle, ja madridilaisjoukkueessa pelasi monia
tähtiä. Bernabéu sanoi Di Stéfanolle haluavansa hänen johtavan Real Madridin
suuruuteen.

Real Madridin kaltainen kasvava ja kunnianhimoinen seura oli Bernabéun mielestä
oikea paikka Di Stéfanon kaltaiselle miehelle. Sanat saivat argentiinalaisen
kiinnostuksen heräämään. Samaan aikaan Espanjan palloliitto ilmoitti, että
ulkomaalaisvahvistusten käyttö kiellettäisiin La Ligassa. Käsky kumottiin vain
hieman myöhemmin, joten se oli selvästi tarkoitettu estämään Di Stéfanon
mahdollinen ilmestyminen FC Barcelonan palkkalistoille. Bernabéu hoiti
osuutensa vakuuttamalla järjestävänsä argentiinalaiselle Espanjan
kansalaisuuden, minkä jälkeen Di Stéfano kirjoitti nimen paperiin.

Huomion keskipisteessä ollut Di Stéfano oli vuoden 1953 puolivälissä
tilanteessa, jossa hänellä oli neljä enemmän tai vähemmän voimassa ollutta
sopimusta: yksi Millonariosin, yksi River Platen, yksi FC Barcelonan ja yksi
Real Madridin kanssa. Pelaajakaupoista ei ollut kunnollista säännöstöä, eikä
toiminnassa myöskään ollut kiistakysymykset ratkaisevaa tahoa. Seurat jätettiin
riitelemään keskenään. Millonarios ja River Plate halusivat myydä tähtensä.
Neuvottelujen jälkeen Espanjan palloliitto päätyi epämääräiseen ratkaisuun,
jossa Di Stéfano jaettiin Salomon tuomiolla kahden espanjalaisjoukkueen kesken.
Di Stéfano solmi kummankin kanssa neljän vuoden sopimuksen, jonka ensimmäiset
vuodet täytettäisiin FC Barcelonassa ja jälkimmäiset Real Madridissa. Bernabéu
ilmoitti olevansa tyytyväinen, koska tuomio oli osa päättäjien juonittelua Di
Stéfanon naaraamisessa Real Madridiin. Samaan aikaan katalaanit kiehuivat
raivosta. Vyyhdin kummallisin käänne seurasi, kun FC Barcelona ilmoitti
pitäneensä ylimääräisen kokouksen ja päättäneensä luopua oikeuksistaan jo
haavissa olleeseen isoon kalaan Di Stéfanoon. Tiedonannosta syntyi niin kova
meteli, että FC Barcelonan presidentti Martí Carreto joutui eroamaan häneen
kohdistuneen painostuksen takia. Lehdistössä oltiin sitä mieltä, että Di
Stéfanon menettämisestä vastuussa ollut Carreto oli Francon käskyvallassa.

Jupakan vaiheista ei vallitse yksimielisyyttä, mutta kaikki ovat samaa mieltä
siitä, että kun Di Stéfano lopulta pukeutui Real Madridin kokovalkoiseen
peliasuun, hänestä tuli heti seuran valovoimaisin pelaaja. Vuoden 1953 syyskuun 23. päivänä Di Stéfano saapui vaimonsa ja tyttäriensä
kanssa Atochan päärautatieasemalle Madridiin. Perhe matkusti aamun pikajunalla
Barcelonasta. Tästä hetkestä käynnistyi Real Madridin rakettimainen nousu
Euroopan jalkapallon terävimmälle huipulle. Di Stéfano antoi asemalla lyhyen
lausunnon, minkä jälkeen hänet kuljetettiin Real Madridin tiloihin
lääkärintarkastukseen ja syömään lounasta. Ateroituaan argentiinalainen vei
perheensä upeaan viiden tähden Emperatziz-hotelliin, palasi tapaamaan uusia
joukkuetovereitaan ja pelasi heidän kanssaan ensimmäisen kerran vielä samana
iltapäivänä. Real Madrid kohtasi ystävyysottelussa ranskalaisen Nancyn,
espanjalaiset voittivat 4-2 ja Di Stéfano teki 67. minuutilla ensimmäisen
maalinsa Real Madridin paidassa. Di Stéfano kommentoi myöhemmin, että tiesi
Nancy-otteluun päättyneen pitkän päivän jälkeen tehneensä oikean ratkaisun. Hän
olisi todennäköisesti menestynyt myös huippupelaajia vilisseessä FC
Barcelonassa, mutta Real Madridissa hänestä tuli yksi kaikkien aikojen
parhaista.

Edellä kuvattu siirtosotku on FC Barcelonan ja Real Madridin välejä eniten
hiertäneitä asioita. Samalla se on hyvä esimerkki Francon tavasta hallita
Espanjaa. Diktaattori ei ottanut tärkeisiin asioihin kantaa ennen kuin muut
olivat sanoneet sanottavansa, eikä useimmissa tapauksissa ilmoittanut
tekemistään päätöksistä itse, vaan vaikutti taustalta. Franco kätkeytyi
byrokratian ja käskyvallassaan olleiden ihmisten taakse varmistaen samalla
jokaisen tietävän olevan vastuussa hänelle. Di Stéfanon tapauksessa kenraali
veteli oikeista naruista ja järjesti pelaajan siirtymisen Real Madridiin.
Vuonna 1956 hän antoi Di Stéfanolle Espanjan kansalaisuuden ja houkutteli hänet
punakeltaiseen maajoukkueeseen. Temppu oli osa Francon kansallistamiskampanjaa,
jolla hän pyrki parantamaan hajanaisen valtion yhtenäisyyttä saamalla
Espanjan menestymään kansainvälisessä jalkapallossa. Di Stéfanon lisäksi muun
muassa unkarilainen Ferenc Puskás ja tšekkoslovakialainen László Kubala saivat maan kansalaisuuden.
Vahvistuksilla höystetty Espanja ei saavuttanut tavoiteltua menestystä,
mutta sen näyttävä hyökkäävä pelityyli sai katsojat haltioihinsa. Se
auttoi Francoa kääntämään kansalaisten huomion politiikasta muualle.

Italian jalkapallosta (jalkapallo ja politiikka 3/4)

Jalkapallo
on italiaksi calcio (potku).
Todisteita sen varhaisista versioista on jo muinaisilta ajoilta. Moderni jalkapallo saapui Italiaan 1880-luvulla. Se sai alkunsa pohjoisesta, mahdollisesti Genovasta tai Torinosta,
mutta joka tapauksessa maan luoteisesta osasta. Alueelliset erimielisyydet,
kuten riidat rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välillä, ovat jatkuneet Italian vuoden
1861 itsenäistymisestä tähän päivään. Ne perustuvat pitkälti stereotypioihin,
mutta ovat kiihkeitä. Varhaiseen kansallismieliseen ajatteluun kuului
esimerkiksi se, että vuonna 1907 Italian jalkapalloliitto päätti uudesta pelkästään
italialaisille pelaajille varatusta sarjasta. Lopulta päätettiin
kahden sarjan, yksinomaan ulkomaalaisille sallitun ja vain italialaisille tarkoitetun,
aloittamisesta. Kalliit ei-italialaiset pelaajat olivat paikallisia parempia, mistä syystä pienemmät ja köyhemmät seurat
kannattivat suljettua sarjaa kehittyäkseen ja saadakseen osansa menestyksestä.

Italian kansallinen liiga Serie A potkaistiin käyntiin vuonna 1929. Sitä ennen maan
jalkapallo oli jaettu pieniin alueellisiin lohkoihin. Paikalliset joukkueet
pelasivat toisiaan vastaan, eivätkä juuri matkustaneet muille paikkakunnille. Serie A:n ja
alempien sarjatasojen, Serie B:n ja Serie C:n, ilmaantuminen muutti kehityksen
suunnan. Jalkapallo kehittyi nopeasti ja siitä tuli alueellisen kilpailun tärkeä
mittari. Laji auttoi Italiaa nivoutumaan yhteen. Sen eri alueet eroavat toisistaan
muun muassa maantieteellisesti ja kulttuurillisesti, mutta ovat etenkin
ulkopuolisesta näkökulmasta selvästi saman kokonaisuuden osia.

Benito Mussolinin fasistit johtivat Italiaa yksinvaltaisesti
1920-luvulta 1940-luvulle. Maata muokattiin tänä aikana kovalla kädellä.
Menneisyyden muisteleminen kiellettiin Rooman valtakunnan sotilaallisia
saavutuksia lukuun ottamatta ja fasisteilla oli uuden Italian syntymisen
mahdollistava utopistinen hallitusohjelma. Mussolinin ankara ja monessa mielessä
epäonnistunut hallinto pahensi entisestään Italian pohjoisten ja eteläisten osien välejä.
Italia oli käytännössä poliisivaltio. Fasistit puuttuivat lähes kaikkeen, eivätkä
sallinneet muita puolueita tai vapaata lehdistöä. Ihmisoikeuksien
kunnioittaminen oli heille vierasta.

Italiasta tuli jalkapallon suurvalta 1930-luvulla. Maan urheilussa liikkui
paljon rahaa, mikä mahdollisti ulkomaalaisvahvistusten oston. He toivat uuteen
kotimaahansa ripauksen omia kulttuurejaan ja auttoivat osaltaan kehittämään tärkeäksi tullutta
pallopeliä. Italia horjui fasistien kannattaman omavaraisuuden ja
sulkeutuneisuuden ja muun maailman suosiman kapitalistisemman ja vapaamman
eteenpäin siirtymisen välillä. Mussolini käytti jalkapalloa häikäilemättömästi hyväkseen. Vuoden 1934
jalkapallon MM-turnaus järjestettiin Roomassa. Eduardo Galeano kirjoittaa teoksessaan Jalkapallo valossa ja varjossa: ”Turnauksen
julisteissa näkyi Herkules, joka antoi fasistitervehdyksen pallo jaloissaan. […]
Mussolini seurasi jokaista ottelua kunnia-aitiosta leuka koholla kohti mustien
paitojen täyttämiä lehtereitä, ja Italian joukkueen pelaajat omistivat käsi
ojossa voittonsa hänelle.” (s. 75)

Jalkapallo oli massojen viihdettä, eikä
Mussolini jättänyt sen mahdollisuuksia käyttämättä. Hän ei keksinyt
ensimmäisenä käyttää jalkapalloa poliittisena aseena, mutta satsasi siihen
edeltäjiään enemmän. Myöhemmin muun muassa Adolf Hitler, Josif Stalin ja
Francisco Franco seurasivat hänen esimerkkiään. Vuoden 1934 voitetun finaalin jälkeen
italialainen lehdistö ylisti joukkueensa harmoniaa, kuria, järjestystä ja
rohkeutta. Ne olivat samoja asioita, joita fasismi korosti. Jalkapalloa
harjoiteltiin sotilaallisella kurilla, minkä lisäksi siitä
intoilevat ihmiset eivät ajatelleet inflaation tai työttömyyden kaltaisia ongelmia, vaan
keskittyivät peliin.

Fasistit rakensivat Italiaan jalkapallostadioneita ja edesauttoivat lajin leviämistä.
Pyhättöjä nousi Bariin, Torinoon, Bolognaan, Firenzeen, L’Aquilaan ja
Livornoon. Areenat toimivat kehityksen monumentteina, puhumattakaan siitä, että
niiden olemassaolo mahdollisti vuoden 1934 MM-turnauksen tuomisen Italiaan. Maajoukkueen merkitystä korostettiin seurajoukkueiden
kustannuksella. Mussolinille oli tärkeää, että kansalaiset tunnustivat yhteisiä
värejä. Ilmiö on jatkunut, sillä vaikka Italian maajoukkuetta ei tunnusteta
kaikkialla maassa, se yhdistää mentaliteetiltaan poikkeavia alueita toisiinsa.

Vuoden 1934 maailmanmestaruuden varmistuttua ilo oli ylimmillään ja Mussolini
paistatteli parrasvaloissa. Historia toisti itseään neljä vuotta myöhemmin
Ranskassa. Italia säilytti jännittävien vaiheiden jälkeen mestaruutensa. Eteläamerikkalaiset
maat eivät pitäneet siitä, että kisat pidettiin jälleen Euroopassa, ja
Argentiina ja Uruguay boikotoivat turnausta. Tämä ei estänyt Mussolinia, hänen
puoluettaan ja rasistista lehdistöä ottamasta kaikkea irti uusista voitoista. Galeano kertoo: ”Sitten
seurasi loppuottelu, jossa Italia kohtasi Unkarin. Mussolinille ottelun voitto
oli valtiokysymys. Ennen ottelua Italian pelaajat saivat Roomasta
kolmisanaisen sähkösanoman, jossa oli fasistijohtajan allekirjoitus: ’Voitto
tai kuolema.’ Kuolla ei tarvinnut, sillä Italia voitti maalein 4-2. Voittajilla
oli yllään sotilasunivormu seuraavan päivän juhlaseremoniassa, jota Il Duce johti. […] La Gazzetta dello Sport -lehti ylisti ’fasistisen urheilun
huipennusta tässä rodun voitossa’. Vähän aiemmin Italian virallinen lehdistö
oli julistanut Brasilian tappiota tähän tapaan: ’Tervehdimme italialaisen älyn
voittoa neekereiden eläimellisestä voimasta.’” (s. 84)

Fasistinen Italia nolasi itsensä täydellisesti toisessa maailmansodassa ja
partisaanit murhasivat Mussolinin ja hänen vaimonsa Como-järven lähellä
huhtikuussa 1945. Heidän ruumiinsa vietiin Milanoon ja ripustettiin roikkumaan
julkiselle paikalle. Italian 1940-luvulta 2010-luvulle jatkunut
yhteiskunnallinen epävakaus johtuu toisen maailmansodan aikaisista ja jälkeisistä
tapahtumista. Vallasta taistelleet ryhmittymät eivät saaneet muodostettua
toimivaa demokratiaa fasismin romahdettua. Instituutiot jäivät heikoiksi.
Valtaan pääsi tästä syystä monta onnenonkijaa, joista yksi, populisti Silvio
Berlusconi, hääräsi jalkapallon parissa toimimalla AC Milanin presidenttinä. Jalkapallo onkin toiminut Italiassa pitkään politiikan jatkeena.