Paul Auster: 4 3 2 1

9789513192808_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017. Sivunumerot ovat kirjan sähköversiosta.

Yritys suureksi tarinaksi

Paul Auster:

4 3 2 1

Tammi 2017, s. 1141

suomentanut Ilkka Rekiaro

Paul Auster (s. 1947) ei ole julkaissut uusia romaaneja vähään aikaan. Hän on keskittynyt muuhun ja väittänyt jopa lopettavansa proosan kirjoittamisen kokonaan. 4 3 2 1 on hänen ensimmäinen romaaninsa seitsemään vuoteen. Sen huomattava pituus tuntuu kertovan siitä, että Austerin on ollut lajityypin makuun jälleen päästyään vaikea lopettaa.

Austeria on verrattu Philip Rothiin ja Don DeLilloon, kriitikkojen ja palkitsijoiden suosikkeihin, vaikka hän on lähempänä Haruki Murakamia ja Stephen Kingiä. Massat rakastavat Austeria. Hänen kirjoissaan on haastavia elementtejä, mutta ennen kaikkea hän haluaa viihdyttää.

Austerin lempiaiheita ovat identiteetti ja sattuma, mitkä ovat myös 4 3 2 1:n kantavia teemoja. Romaani kertoo amerikkalaisesta Archie Fergusonista, mutta Auster ei tyydy kertomaan vain yhtä tarinaa. Auster kirjoittaa Fergusonin elämästä neljästä eri näkökulmasta ja neljältä eri aikatasolta. Kaikki ne jäävät jossain määrin auki: ”Kaikkiin kysymyksiin ei näköjään ollut vastausta.” (s. 50)

Vaihtoehtoisia todellisuuksia

Uutta 4 3 2 1:ssä on näkökulmien vaihtelun lisäksi Paul Austerin tapa kirjoittaa pitkiä lauseita. Hän on aiemmin ilmaissut itseään tiiviimmin, mutta revittelee nyt enemmän. Samoista tapahtumista kerrotaan muutamia versioita, joista lukija voi valita mieleisensä.

Fergusonin elämät muistuttavat kuitenkin liikaa toisiaan. 4 3 2 1 olisi toiminut paremmin, jos Auster olisi tehnyt vaihtoehtoisista todellisuuksista oikeasti erilaisia. Yllättävät käänteet muuttavat tilannetta, mutta mitään järisyttävää ei tapahdu. Ferguson ja hänen ympärillään olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan tavallisia, vaikka heissä on eksentrisiä piirteitä.

Romaania ei ole sen erikoisesta asetelmasta ja sen rönsyilevistä lauseista huolimatta haastava seurata. Kuten Austerin muu tuotanto, se ei halua aiheuttaa lukijoille päänsärkyä. Ilkka Rekiaron suomennos on lähes virheetön, mutta se johtuu enimmäkseen Austerin hallitusta tavasta kirjoittaa.

Austerin fanit löytävät 4 3 2 1:stä helposti tuttuja elementtejä. Ferguson on syntynyt samaan aikaan kuin Auster, mikä tuo kirjaan omaelämäkerrallista sävyä. Päähahmo haaveilee tarinansa kirjoittamisesta, mutta hänen kaavailemansa teos jää kesken. Hänen elämiään merkitsee vaikea suhde isään, mutta sen käänteet ovat sattumaa. Ihmisen vaikutusmahdollisuudet omaan kohtaloonsa ovat lopulta vähäiset.

Kaikki tämä on tyypillistä Austeria, eikä 4 3 2 1 missään vaiheessa todella yllätä. Sen avonaista rakennetta voi pitää rasittavana tai viehättävänä: ”Maailma ei enää ollut todellinen. Kaikki siinä oli väärennettyä jäljennöstä siitä millainen sen olisi pitänyt olla, eikä mitään, mitä siinä tapahtui, olisi saanut tapahtua. Ferguson eli pitkään tämän illuusion lumoissa, eli päivänsä kuin unissakävelijä ja yritti illalla saada unen päästä kiinni, oli kyllästynyt maailmaan, johon oli lakannut uskomasta, ja epäili kaikkea mitä silmillään näki. (s. 109)

Sattuman soittoa

Paul Auster on halunnut tehdä päätyönsä, suuren amerikkalaisen romaanin. Puitteet ovat kunnossa. Auster on tehnyt huolellista taustatyötä, mikä näkyy 4 3 2 1:een ripoteltuina runsaina historiallisina yksityiskohtina. Siinä listataan merkittäviä tapahtumia, mutta tärkeämmiksi nousevat ihmisten henkilökohtaiset huolet.

Elämän sattumanvaraisuuden pakkomielteinen korostaminen johtaa kuitenkin jälleen siihen, ettei Auster ole kovin kiinnostunut hahmoistaan ja heidän vaiheistaan. Mitä pidemmälle valtava romaani etenee, sitä etäisemmiksi henkilöt tulevat.

4 3 2 1 tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Se jää liian pinnalliseksi, eikä siinä mennä tarpeeksi pitkälle. Sen draama on puuduttavan keskiluokkaista: ”Kuinka surullinen, Francie sanoi, kuinka surullinen ja pettynyt hän olikaan huomatessaan, että hänen kultapojastaan oli tullut valehteleva petkuttaja, että Ferguson oli vain yksi mäntti monien mänttien joukossa, ja miten Ferguson kehtasi käyttää häntä hyväkseen sillä lailla, raahata tyttöystävänsä Vermontiin naidakseen tämän kanssa kaikkien selän takana?” (s. 383)

Tällaisten välikohtausten jälkeen jää kaipaamaan ydinpommia tai muuta kunnon rytinää, mutta Auster ei lopulta ole tarpeeksi rohkea kirjoittaakseen historiaa uudelleen. Hän on kiinnostuneempi hahmojensa arjesta. Tässä ei ole välttämättä mitään vikaa, mutta näillä painotuksilla 4 3 2 1:n olisi pitänyt olla paljon lyhyempi.

Massiivinen romaani ei muuta ihmisten käsityksiä Austerista. Se on nokkela kirja, eikä tuo tekijänsä mittavaan tuotantoon juuri uutta. Teos jakaa mielipiteitä. Se on hyvää ajanvietettä, mutta käytännössä mikään ei perustele sen pituutta.

Fergusonista tulee tarinan eräässä haarassa kapinallinen, mutta hän kaipaa entiseen. Samoin on ehkä käynyt Austerille: ”Hän tiesi, että hänen oli ryhdistäydyttävä tai muuten raajat irtoaisivat ja hän viettäisi loppuvuoden ryömien maassa kuin mato.” (s. 593)

Esa Mäkijärvi

New York -trilogiasta

Paul Austerin
kirjat Lasikaupunki, Aaveita ja Lukittu huone sisältävä New York -trilogia
(1985–1987) hylättiin peräti 17 kustantamon toimesta ennen kuin San Franciscossa toimiva Sun and Moon Press hyväksyi sen
viimein julkaistavaksi. Runoilijana aloittaneen ja menestyksekkääksi
prosaistiksi myöhemmin ryhtyneen Austerin kirjailijanuran alku oli monen
kollegansa tapaan kivinen. Hän opiskeli parikymppisenä Columbian yliopistossa, jätti
opinnot kesken ja asui vuosia nälkää nähden Pariisissa ennen paluutaan
Yhdysvaltoihin. New York -trilogia merkitsi Austerin nopeaa läpimurtoa kirjailijana. Sen pikainen nousu kriitikoiden ja yleisön suosikiksi oli sisällön haastavuuden takia varmasti tekijälle yllätys.
Suurinta osaa Austerin tuotannosta voi luonnehtia lukijaa hyväileväksi.
Suurin piirtein kirjan vuodessa julkaisevan amerikkalaisen teksti on sujuvaa ja
sulavaa. Se valuu lukijan käsien läpi lämpimänä vetenä, eikä useimmissa
tapauksissa jätä pysyvää muistijälkeä. Kaltaisilleni Austerin teosten ystäville
käy helposti niin, että kirjojen hahmot ja juonet alkavat jälkikäteen sekoittua
toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan haittaa, koska leijonanosa Austerin tarinoista on vain laadukasta viihdettä. Romaanit, kuten Sattumuksia Brooklynissa (2005) ja
Sunset Park (2009), saavat ajan lentämään.
Edellinen ei päde Austerin pääteoksena pidettyyn New York -trilogiaan. Se käsitetään tekijänsä haastavimmaksi tekstiksi, eivätkä sisällön epämääräiset kuvaukset, kuten ”mysteerejä mysteereistä” tai ”sekoitus etsivä- ja taideromaania”, auta keskivertolukijaa. Aluksi erikseen ja myöhemmin yhteisniteenä julkaistun kokonaisuuden teksti on kyllä austermaisen menevää, mutta juoni on abstrakti. Tarinoiden epämääräisyys selittää miksi niin moni kustantaja hylkäsi käsikirjoituksen. Rahasta huolehtineet kustannustalot arvioivat Austerin viehätysvoiman pahasti pieleen.
New Yorkiin sijoittuvan proosasarjan aloittava Lasikaupunki sekoittaa eri lajityyppejä. Siinä hyödynnetään Austerille sittemmin tyypilliseksi osoittautunutta lähestymistapaa, jossa henkilöiden identiteetit, kuten kirjailijan ja hänen luomiensa hahmojen suhteet, sekoittuvat toisiinsa. Lasikaupungin päähenkilönä seikkaileva trillerikirjailija Quinn esimerkiksi tapaa romaanin alussa Paul Auster -nimisen miehen. Taustalla pauhaavan New Yorkin miljoonakaupungin vihjaillaan aiheuttaneen kertomuksessa esiintyvät häilyvät identiteetit. Alussa kerrotaan: ”New York on uuvuttava tila, loputtomien
askelten labyrintti, ja vaikka hän käveli kuinka kauas tahansa, oppi tuntemaan
kotiseutunsa ja kadut kuinka hyvin tahansa, niin hän tunsi aina olevansa
eksyksissä.”
Auster viittaa mielellään muiden kirjailijoiden tarinoihin. Nicholas Dawson huomauttaa esseessään, että New York -trilogia sisältää alluusioita muun muassa Edgar Allan Poen, Herman Melvillen ja Henry Thoreaun kirjoituksiin. Romaanien yksinkertaisuuden ja monimutkaisuuden yhdistelmän onnistuneisuudesta kertoo muun muassa se, että viitatun kirjallisuuden tunteminen tekee teksteistä ymmärrettävämpiä, mutta niihin tutustuminen ei silti ole välttämättömän tärkeää. Lasikaupungissa Quinnin persoonallisuus sulautuu Austerin, hänen luomiensa hahmojen ja New Yorkin kaupungin risteileviin luonteisiin.
New York -trilogian toisessa Aaveita-osassa henkilöiden etäännytys viedään vielä
pidemmälle. Tarinan hahmoille ei ole annettu oikeita nimiä, vaan heitä
kutsutaan pelkästään väreillä. Halpaa trillerimäisyyttä taidekirjalliseen vaikeuteen sekoittava alkaa seuraavasti: ”White haluaa, että Blue seuraa ja pitää silmällä Black-nimistä
miestä niin kauan kuin se on tarpeen. Brownin palveluksessa Blue varjosti
usein, ja tämä tehtävä tuntuu aivan tavalliselta, ehkä jopa helpommalta kuin
monet muut.”
Toimeksiannon kerrotaan tapahtuvan 3. helmikuuta 1947, mutta päivämäärällä ei ole enempää merkitystä kuin henkilöiden persoonallisuuksillakaan. Bluelle annettu varjostustehtävä johtaa hänen hitaaseen muuttumiseensa Blackiksi. Dawsonin mukaan Austerin Mr. Vertigo -romaanissa (1994) on kohta, jossa väitetään toisen henkilön kasvojen tuijottamisen tarpeeksi pitkään johtavan kohteen sulautumiseen itseensä. Blue vapautuu Aaveita-kertomuksessa minuuden kahleista. Blue tiedostaa, että kirjailija tarkkailee hänen toimiaan, ja vapaan valinnan mahdottomuuden hyväksyessään hahmo onnistuu lähtemään tarinasta muuttuen haamuksi.
Trilogian päättävässä Lukitussa huoneessa nimetön kirjailija saa haltuunsa menehtyneen kollegansa jäämistön ja huomaa siirtyvänsä entisen ystävänsä nahkoihin. Identiteettikriisiin joutuva ammattikynäilijä huomaa päätyneensä vertauskuvalliseen lukittuun huoneeseen, toisen henkilön todellisuuden vangiksi. Lukitussa huoneessa päähenkilön yllättäen saama omaisuus sysää tapahtumat liikkeeseen. Sattumanvaraisuudella on Austerin tuotannossa tärkeä osa, kuten voi päätellä vaikkapa hänen Sattuman soittoa -romaaninsa (1992) paljonpuhuvasta nimestä. Ginger Jones ja Kevin Ells väittävät kirjoituksessaan Austerin käyttävän tuotannossaan tietoisesti ja tiedostamattomasti kaaosteorian konventioita.
Lasikaupunki, Aaveita ja Lukittu huone muodostavat näppärän kudelman. Auster ripottelee niissä keksimiensä asioiden sekaan oman elämänsä todellisia yksityiskohtia, kuten mainintoja Columbian yliopiston ja Pariisin vuosistaan. New York -trilogiasta tulee tekijänsä eräänlainen omakuva. Lukitussa huoneessa sanotaan: ”Koko tarina pelkistyy lopun tapahtumiin, ja
ilman tuota loppua sisälläni minun olisi ollut mahdotonta aloittaa tätä kirjaa.
Sama koskee kahta ensimmäistä teosta Lasikaupunkia ja Aaveita. Nämä kolme
tarinaa ovat lopulta sama tarina, mutta jokainen edustaa eri tietoisuuden
tasoa, tarinan sisällön kannalta.” Romaanit ovat monimutkaisuutensa takia paikoin puuduttavia, mutta lukukokemus säilyy lyhyyden takia miellyttävänä.
Kirjallisuudentutkijoille on kädet täynnä töitä Austerin tuotannon perkaamisessa. Juuri New York -trilogian on helppo nähdä jäävän elämään tekijänsä kuoltua. Teos luottaa Austerin tuotannosta kaikkein vähiten viimeisen päälle
hiottuun kieleen ja saavuttaa abstraktiudestaan huolimatta (tai siitä johtuen)
syvempiä tasoja. Siinä amerikkalainen valtavirtakirjailija pääsi lähimmäksi
kirjallisuutta taiteena.