Janne Nummelan kirjoista

Medusareaktorit

Janne Nummelan runot ottavat kantaa nykyrunouden tärkeimpään kysymykseen, eli kysymykseen tekijyydestä. Mikä on kirjoittajan rooli silloin, kun runot koostuvat löydetystä materiaalista? Tietysti järjestäjän, organisoijan. Jonkunhan on löydettävä ja aseteltava teksti, jota runossa käytetään. Tekstiä ei välttämättä muokata, mutta se silti asetellaan jotenkin, esteettisesti näyttäväksi tai käsiteltyyn aiheeseen sopivaksi. On tekijästä kiinni, muodostuuko löydetystä materiaalista järkevä kokonaisuus.

Nummela on julkaissut enimmäkseen pienkustantamoilta. Isommatkin talot ovat vähitellen sisäistämässä uuden runouden ideaa, kuten vaikkapa Harry Salmenniemen kirjat osoittavat. Nummelan esikoiskirja Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (poEsia, 2006) oli edelläkävijä niin sanotun hakukonerunouden saralla. Toinen kirja, frigiditalvi, ottaa entistä enemmän kantaa kysymykseen tekijyydestä. Sen runot kun on ”löytänyt” ja ”järjestänyt” fiktiiviseltä haiskahtava henkilö nimeltä Adalbert Alpola. Aineistoa puolestaan lainataan muun muassa Pentti Saarikoskelta. Melkoinen soppa, siis, mutta ei sisällöltään mikään täysosuma. frigiditalvi herättää kuitenkin paljon kysymyksiä, eli täyttää siinä mielessä nykyrunouden tehtävää.

Nummelan kolmas teos, suurempaan sisälllölliseen kokonaisuuteen ilmeisesti kuuluva Medusareaktorit, puolestaan sukeltaa mielenkiintoisella tavalla sci-fin maailmaan. Sci-fihän on hiljattain noussut kiinnostavasti erääksi runouden aihepiireistä, kuten esimerkiksi Tuukka Hämäläisen (Moottorit) ja Teemu Mannisen (Futurama) kirjoissa. Manninen onkin maininnut, kuinka Nummelasta ”on tulossa suomalaisen runouden Philip K. Dick.” Vitsi vitsinä, mutta kultasuoneen Nummela silti osuu. frigiditalvi ei ollut napakymppi, mutta Medusareaktorit on. Yhdessä Hämäläisen ja Mannisen kirjojen kanssa se antaa myös tekohengitystä suomalaisille sci-fille.

Nykytekniikka mahdollistaa kovan julkaisutahdin, josta etenkin runous hyötyy ja kärsii. Valtavasta massasta on yhä vaikeampi seuloa merkityksellistä aineistoa. Keskustelu jatkuu kiivaana, mutta Nummelaa kannattaa myös lukea.

Juhana Vähäsen kirjoista

Nilkka

Juhana Vähäsen tähänastinen tuotanto on mielenkiintoisen kaksijakoinen. Hän on julkaissut kaksi runokirjaa, toisen Savukeitaalta ja toisen Teokselta. Toisaalta hän on myös julkaissut kaksi kokeellista proosateosta, molemmat Ntamolta. Ntamo on siinä mielessä kovassa nosteessa, että se julkaisee tällä hetkellä maamme parhaita kokeellisia kirjoja. Tästä esimerkkinä voi mainita vaikkapa Kari Aronpuron ja Teemu Mannisen uudet kirjat, sekä Vähäsen tekstit.

Vähäsen proosa hämmentää. Muutaman vuoden takaista Kakadua ja hiljattaisempaa Nilkkaa lukiessa huomaa heti, että teksti on hyvin runollista. Muun ymmärtämisen eteen pitääkin tehdä töitä. Vähäsen Ntamon kautta julkaisemat tekstit eivät kuitenkaan ole proosarunoutta, sillä niissä on selkeä proosallinen rakenne. Tekstit koostuvat monologeista ja dialogeista, joissa maailmaa puidaan kaikilta kanteilta.

Vähäsen vahvuus on hänen sanavarastonsa. Tämän huomaa sekä hänen runoissaan että proosassaan. Nilkassa todetaan: ”Oletko nähnyt sen elokuvan? Katsoin sen joskus erään ystävättäreni kanssa. Kerrassaan sietämätön, elokuvateatterissa aloin tuntea kuinka pienet hyönteiset kiipeävät ensin rinnoillani, ensin se oli miltei miellyttävää, kutitti, mutta lopulta alkoi tuntua että ne purevat tiensä minun sisälleni. Puristin rintojani, voitko kuvitella, ja koetin töykkiä ystävätärtäni olkapäähän, mutta hän ei kiinnittänyt mitään huomiota minuun, oli vain kokonaan mokoman elokuvan lumoissa. Viimein sain itseni rauhoittumaan ja nukahtamaan mutta kovan tuskan takana se oli.” Vähäsen kiinnostus elokuviin johtaa tiettyyn näytelmällisyyteen ja asetelmallisuuteen. Suurin rikkaus on kuitenkin sanastossa, sillä Vähänen puristaa aiheesta kuin aiheesta hämmästyttävän paljon irti.

Kahdesta proosateoksesta Nilkka on hiotumpi. Se johtuu tietysti myös siitä, että satunnaisen lukijan on helpompi tarttua Nilkan selkeästi jäsenneltyihin tapahtumiin ja tunnelmiin. Kakadu on kokeellisempi ja sitä kautta sekavampi. Kakadun kohdalla Vähänen ohjeistaa: ”Myöhemmin kirjoitin niin kuin yleensä kirjoitan; luen samaan aikaan mitä tahansa sattumanvaraista ja etenen nopeasti, pyrkien saavuttamaan jonkin liikkeen ja muutoksen. Kakadu on sukua Ron Sillimanin Sunset Debris -teokselle, ainakin tavassaan käyttää kysymyslauseita ja palata toistuvasti samoihin aiheisiin ja sisältöihin.” Liikettä, muutosta ja paluuta onkin havaittavissa, mutta lukijan pitää tehdä ne havaitakseen hartiavoimin töitä.

Vähänen on vaikeahko kirjailija. Se johtuu hänen sanastonsa runsaudesta ja tekstistä, joka vaihtaa ehtimiseen näkökulmaa ja suuntaansa. Lukijan tehtävä ei ole helppo. Onkin niin, että sekä Vähäsen runoutta että proosaa ymmärtääkseen (tai sisäistäkseen) pitää olla vastaanottavaisessa tilassa. Tämä tila on tietysti hyödyllinen kaiken runollisen tekstin ymmärtämiseksi. Vähäsen kohdalla vastaanottavaisuus on kuitenkin välttämätöntä. Se avaa rikkaan maailman, jollaista ei ole toista.

Matti Kilposen esikoisrunoista

Kirjan kansi

Kokeelliselta runoudelta ei voi välttyä. Joka tuutista puskee eri lailla kokeilevia kirjoja. Avantgarde-runouden lisääntyminen nostaa tietysti sen nimissä julkaistavien nimikkeiden laatuvaatimuksia.

Matti Kilposen esikoiskirja kehorasa, autochrist hakee innoitusta Jackson Pollockin maalauksista. Pollockhan lanseerasi niin kutsutun action paintingin, eli toimintamaalauksen. Hänen parhaat työnsä ovat hetken mielijohteesta syntyneitä roiskemaalauksia. Kilponen lanseeraa nyt action poetryn, toimintarunouden. Mielijohteesta ja kuvasta toiseen siirrytään vauhdilla, nopein siirtymin.

kehorasa, autochrist on kokonaistaideteos. Tekstimassassa ei periaatteessa ole mitään järkeä tai merkitystä. Eikä siinä tarvitsekaan olla. Materiaalia on tosin niin paljon, että pieni karsiminen olisi tullut tarpeeseen. Eipä silti, Kilponen päätyy välillä ”napalmia saa kun sekoittaa Armanin Obsessionia ja ben & jerry’s cherry bomb -jäätelöä” -katkelman kaltaisiin hykerryttäviin tuloksiin.

Kilponen lainaa. Lähteitä ei ole tarpeen tietää, mutta flarfin ja cut-up-runouden alkeet kannattaa opetella. Lukija huomaa nopeasti, että Kilponen hallitsee paremmin lyhyitä kokonaisuuksia. Suuremmat runot tai runoelmat toimivat huonommin kuin ”mä olin kallion virgiinia, te olette / tilkan englantilainen potilas” -tyyppiset nerokkaat sutaisut.

Vajaassa sadassa sivussa on jokunen kymmenen liikaa, mutta kehorasa, autochrist ottaa silti paikkansa Leevi Lehdon, Karri Kokon, Karin Aronpuron ja muiden esikuviensa rinnalla. Kilponen ei kuitenkaan vielä täydellisesti hallitse tekstinsä kaaosta.