Pomon lumon johdanto

Esipuhe tietokirjasta Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina (Arktinen Banaani 2014). Kirjaa saa tavallisena versiona ja sähkökirjana.

Johdanto

Bruce Springsteen (s. 1949) on myynyt maailmanlaajuisesti yli 120 miljoonaa levyä. Hän on saanut 20 Grammya, kaksi Golden Globea ja Oscarin. Hänet valittiin Songwriters Hall of Fameen, American National Academy of Popular Musicin kunniamuseoon, vuonna 1999. Hänen albumeistaan ja singleistään monet ovat nousseet listojen kärkeen etenkin Yhdysvalloissa, missä hän nauttii eräänlaisesta vanhemman valtionmiehen maineesta. Springsteenin mielipiteitä kuunnellaan poliittisissa asioissa, kuten kysymyksissä homoavioliitosta tai maansa seuraavasta presidentistä. Hänen faniensa yhteisössä on uskonnollisen herätysliikkeen piirteitä.

Springsteenin vaikutus populaarimusiikkiin on ollut liioittelematta järisyttävä. Kuten Parke Puterbaugh toteaa, laulaja ja kitaristi antoi ”ihmisille korvat ja silmät, joilla tajuta ympäristöään – huomata, juhlistaa, kritisoida ja, mikä tärkeintä, ymmärtää. Springsteen on luultavasti ensimmäinen uskottava rock & roll -hahmo, joka ei piirtänyt hiekkaan erottavaa demografista rajaa. Sen sijaan hänen laulunsa –yhdessä niiden lavalta lausuttujen jaarittelevien esittelyjen kanssa – pyrkivät yhdistämään sukupolvet, jotka 60-luvun juhlittu ja hajottava ’kuilu’ erotti.” (Bruce Springsteen: The Ultimate Compendium of Interviews, Articles, Facts and Opinions from the files of Rolling Stone, s. xiv)

Voidaan väittää, että Springsteen palautti melkein yksin uskon siihen, että rock-musiikki voi liikuttaa vuoria. On kiintoisaa huomata, että New Jerseyssä syntynyttä muusikkoa hehkutettiin musiikkilehdissä, kuten Creemissa, Crawdaddyssa, Melody Makerissa ja Rolling Stonessa, ennen kuin hänestä tuli kaupallinen ilmiö. Vielä 1970-luvulla Springsteenin saama huomio oli epäsuhdassa hänen myyntilukujensa kanssa. Puterbaugh spekuloi The Rolling Stone Filesissa, että tämä johtui hänen musiikkinsa runollisuudesta ja perinnetietoisuudesta, mutta vähintään samalla tavalla se juontui sähköistävästä vaikutuksesta, jonka Springsteen omasi hänen kanssaan kosketuksiin joutuviin.

The Bossina (Pomona) tunnettu Springsteen ei olekaan yhtä kuin myyntinsä tai mielipiteensä. Hänestä on kirjoitettu monia kirjoja. Pelkästään loppuvuonna 2013 julkaistuissa teoksissa esiteltiin Springsteenin elämää, haastatteluja, konsertteja sekä hänestä otettuja valokuvia. Muusikkoa käsittelevistä julkaisuista saisi koottua pienen kirjaston. Yksikään näistä sinänsä hyvistä kirjoista ei kuitenkaan tavoita Springsteenin suosion salaisuutta, Pomon lumoa, jota käsitellään tässä kirjassa.

Springsteen antoi rock and rollille voimaa ja uskottavuutta silloin kun se tarvitsi sitä eniten. Hän on erinomainen muusikko, mutta mikä tekee hänestä lopulta niin tärkeän? Kuivat tosiasiat eivät kerro koko totuutta. Hiljattaisista Springsteen-elämäkerroista laajin ja myydyin, Peter Ames Carlinin massiivinen Bruce, kärsii hengettömyydestä, kuten eräässä arvostelussa mainitaan: ”Bruce Springsteenin mysteeri – kuka hän on on, mikä häntä motivoi, mikä ajaa häntä – jää enimmäkseen ratkaisematta.” (Backstreets Fall/Winter 2013, ”Bruce leads the pack”) Tämä on Springsteeniä käsittelevien kirjojen keskeinen ongelma. Hän on karismaattinen, intensiivinen, monimutkainen ja älykäs. Hän vetää ihmisiä puoleensa. Hän saa ihmiset uskomaan häneen ja itseensä.

Springsteeniin on vaikea suhtautua neutraalisti hänen vaikutusvaltansa takia. Muut merkittävät artistit, kuten Johnny Cash, Bob Dylan tai Elvis Presley, eivät hallinneet ympäristöään samalla tavalla, vaikka pystyivät yhdistämään vastaavasti taiteen ja viihteen. Springsteen saa huonotkin laulut kuulostamaan hyviltä. Tämä johtuu hänen intensiivisyydestään ja rehellisyydestään, jolla hän lähestyy kulloinkin esittämäänsä laulua. Springsteenin keikoilla on vuosikymmenien ajan ollut hurmioitunut tunnelma.

Springsteenin seuraajat pitävät suosikkiaan virheettömänä pyhimyksenä, joka tekee suurta taidetta. Haukkujien mukaan Springsteen on tekopyhä teeskentelijä, joka tekee mitä tahansa suosion takia. Imagessa väitettiin helmikuussa 2014, että ”Springsteenin musiikin ja viestin paradoksissa on turhankin helppoa nähdä vain nerokas liiketoimintamalli. Musiikillisiin perusarvoihin palautuvat kappaleet miellyttävät heitä, jotka haluavat musiikkinsakin tuttuna ja turvallisena sekä varmasti ymmärrettävänä. Samalla hän kelpaa myös niille vasemmistolaisille, jotka ovat tekstien takia valmiita antamaan anteeksi musiikin ennalta-arvattavuuden.” (Image helmikuu 2014, ”Vasemmalta oikealle”)

Springsteenin musiikillisiin käsityksiin ja poliittisiin näkemyksiin paneudutaan tässä kirjassa. Olen kuunnellut Springsteenin musiikkia pitkään tarkasti. Hänen tuotantonsa on loputon aarreaitta, joka on täynnä hyviä lauluja. Se on merkki johdonmukaisesta kehityksestä. Springsteenin albumeita kuuntelemalla voi seurata hänen kasvuaan pojasta mieheksi. Born to Run, Born in the U.S.A., The Ghost of Tom Joad, The Rising ja Wrecking Ball ovat eri vuosikymmenien menestyslevyjä. Laulajalla on listaykkösiä viidellä eri vuosikymmenellä. Hänellä on 11 Yhdysvaltojen levylistan kärkeen kiivennyttä levyä. Vain Jay-Z:lla (13) ja The Beatlesilla (19) on enemmän.

Suomeksi Springsteenistä käännetyistä teoksista tutustumisen arvoisia ovat edellä mainitun Brucen lisäksi Eric Altermanin Bruce Springsteen – Amerikan ääni ja Dave Marshin Bruce Springsteen: Pomon tarina 1972–2004. Ne keskittyvät Springsteenin elämään. Käsittelen tässä kirjassa lähinnä hänen musiikkiaan ja persoonallisuuttaan, niiden muodostamaa Pomon lumoa. Teen samalla yhteenvedon Carlinin, Altermanin ja Marshin teksteistä. Muita hyödyllisiä lähteitä ovat olleet Songs, jossa Springsteen kirjoittaa tuotannostaan, ja Jeff Burgerin Springsteen on Springsteen: Interviews, Speeches and Encounters, joka sisältää haastatteluita ja puheita vuosien varrelta.

Pitkässä juoksussa vain lauluilla on väliä. Niiden syntymisen henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset olosuhteet jäävät toiseksi kuulijoiden niille antamien merkitysten rinnalla. Niinpä vaikka tässä kirjassa kerrotaan Springsteenin laulujen tarkoituksesta, lukijan kannattaa kuunnella ne itse ja antaa niille oma merkityksensä. Musiikki on elävä perinne, jota ei voi ammentaa tyhjiin lukemalla kirjoja.

Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina on ensimmäinen Springsteenistä suomeksi kirjoitettu kirja. Sen nimen inspiraationa toimii runoilija Kari Aronpuron vuonna 2000 julkaisema kokoelma Pomo:n lumo, josta hänelle suuri kiitos. Kirjani erottuu muista Springsteeniä käsittelevistä teoksista monipuolisen sisältönsä takia. Kyseessä ei ole elämäkerta, vaan esseistinen tietoteos, jossa tutustutaan Springsteenin ja hänen taustayhtyeensä E Street Bandin lisäksi yleisemmin kulttuurihistoriaan. Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina kertoo poikkeuksellisesta artistista ja miehestä, jota hänen faninsa ja vihaajansa kutsuvat arvostavasti Pomoksi.

Helsingissä syksyllä 2014
Esa Mäkijärvi

Bruce Springsteenistä

 

Bruce Springsteen täyttää tänään 65 vuotta.
Populaarimusiikin voimamiestä Springsteeniä, jota on kutsuttu muun muassa työväenluokan ääneksi, partiopojaksi, seksisymboliksi, teeskentelijäksi ja pioneeriksi, ei
ole pystytty lokeroimaan koko hänen pitkän uransa aikana. Hän pysyy
tavoittamattomissa samaan tapaan kuin toinen merkittävä amerikkalaismuusikko,
alkukesästä 73 vuoden iän saavuttanut Bob Dylan, joka hallitsee monia rooleja.

Springsteen on myynyt maailmanlaajuisesti yli 120 miljoonaa levyä. Hän on
saanut 20 Grammya, kaksi Golden Globea ja Oscarin. Hänet valittiin Songwriters
Hall of Fameen, American National Academy of Popular Musicin kunniamuseoon,
vuonna 1999. Hänen tuotantonsa on loputon aarreaitta, joka on täynnä hyviä lauluja.
Se on merkki johdonmukaisesta kehityksestä. Springsteenin albumeita
kuuntelemalla voi seurata hänen kasvuaan pojasta mieheksi. Born to Run, Born in the
U.S.A.
, The Ghost of Tom Joad, The Rising ja Wrecking Ball ovat eri vuosikymmenien menestyslevyjä. Laulajalla on
listaykkösiä viidellä eri vuosikymmenellä. Hänellä on 11 Yhdysvaltojen
levylistan kärkeen kiivennyttä levyä. Vain Jay-Z:lla (13) ja The Beatlesilla
(19) on enemmän.

Kirjani Springsteenistä, Pomon lumo:
Bruce Springsteenin tarina
, ilmestyy Helsingin Kirjamessuilla lokakuun
lopussa. Siinä käsitellään muusikon suosion ja kestävyyden salaisuutta, hänen
lumovoimaansa. Springsteeniä on pitkään kutsuttu Pomoksi. Nimi otettiin käyttöön
jo vuonna 1971. Springsteen voitti ystävänsä Monopoli-sessioissa ja sai
huonosta ruokavaliostaan johtuneen liikanimen The Gutter Bomb King (roskaruokakuningas). Springsteen ei pitänyt
nimestä, vaan vitsaili olevansa pomo. Se oli tarkoitettu yksityiseksi heitoksi,
mutta nimi lipsahti julkisuuteen kolme vuotta myöhemmin. Journalisti kuuli
sattumalta henkilökunnan kutsuvan Springsteeniä Pomoksi ja kirjoitti asiasta
lehdessä.

Springsteenin suhtautuminen Pomo-nimeen on kaksijakoinen. Se on kuitenkin osa häntä
hyvässä ja pahassa. Eräs hänen suurimmista peloistaan lapsuudessa ja etenkin
muusikon uran alkutaipaleella oli paljastua teeskentelijäksi.
Springsteen ei halunnut kenenkään luulevan häntä nousukkaaksi, joka ajattelee vain rahaa. Ei ole sattumaa, että nykyinen Springsteen-kritiikki
keskittyy edelleen hänen oletettuun epärehellisyyteensä. Haukkujat väittävät
laulajaa laskelmoivaksi roistoksi, joka tekee mitä tahansa kuuluisuuden takia. Fanit väittävät
puolestaan Springsteenin olevan lähestulkoon Jumala.

Totuus lienee jossain tässä välissä. Springsteenin 1960- ja 1970-lukujen
kehittymistä nopeutti se, ettei musiikki ollut koskaan hänelle pelkästään
harrastus, vaan ammatti. Parhaimmillaan ollessaan Springsteen oli täydellinen
paketti, taiteilija ja viihdyttäjä, jolla ei löytynyt vertaista. Muut 1970- ja
1980-luvuilla parhaimmillaan olleet artistit, kuten Michael Jackson tai The
Rolling Stones, eivät onnistuneet samalla tavalla yhdistämään ammattinsa eri
puolia. Monipuolisuutensa ansiosta Springsteen myi kymmeniä miljoonia levyjä.

Springsteenin fysiikan salaisuus on juoksumatto, jolla hän hikoilee säilyttääkseen
kestävyytensä, ja painot, joita hän nostelee pysyäkseen lihaksikkaana. Hänestä
ei kuitenkaan pidetä siksi, että hän on bodari, vaan siksi, että hän osoittanut
miehen voivan yhdistää uskottavasti kovuuden ja herkkyyden. Springsteen on vakavasti
otettava taiteilija, joka osaa nauraa itselleen. Hänessä on traagisuutta, mutta
myös aitoa iloa. Magneettisen persoonallisuutensa takia hän on yksi rockin
suurmiehistä.

Itseäni on Springsteenissä aina viehättänyt eniten hänen energisyytensä. Hänen
konserttinsa ovat hurjia kokemuksia ja osa niiden intensiisivyydestä välittyy levyillä.
Springsteen ei myöskään ole epärehellinen, vaikka jotkut ovat niin väittäneet.
Hänen tulkinnoissaan on aitoa tunnetta. Ne kunnioittavat musiikin perinteitä,
mutta luovat samalla uusia uria. Springsteen on ottanut esiintymisiinsä mallia Elvis
Presleyltä ja James Brownilta. He olivat poppamiehiä, jotka ottivat yleisönsä
yhdistämällä musiikkiinsa ulkopuolisia elementtejä. He huusivat, lauloivat,
saarnasivat, soittivat ja tanssivat. Elämää suuremmista persoonallisuuksistaan
huolimatta parhaat muusikot, kuten Presley, Brown, Mick Jagger ja Springsteen,
osasivat ja osaavat ottaa rennosti.

65 vuoteen mahtuu koko joukko onnistumisia ja epäonnistumisia. Springsteenin
uran huippuhetkiä ovat olleet levyt, kuten Born
to Run
, Darkness on the Edge of Town
ja Nebraska, sekä laulut, kuten ”Badlands”,
”Atlantic City” ja ”Streets of Philadelphia”. Mahalaskuja ovat olleet hänen
yrityksensä kirjoittaa avioelämästä (Tunnel
of Love
, Human Touch, Lucky Town) ja Barack Obaman
poliitiikasta (Working on a Dream).
Kokonaiskuvaa tarkastellessa on kuitenkin selvää, että Springsteen on Dylanin ohella
merkittävin elossa oleva muusikko. Hänen energiansa on poikkeuksellista.

Rum, Sodomy & the Lashistä

The Poguesin toinen albumi Rum, Sodomy & the Lash julkaistiin
elokuussa 1985. Se merkitsi punk-vaikutteista irlantilaista kansanmusiikkia
soittaneen yhtyeen nousua suureen suosioon. Mytologiasta, naisseikkailuista ja
viskin juomisesta laulanut The Pogues nautti 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun
alussa maineesta, joka veti vertoja irlantilaisen folk-musiikin edelläkävijälle
The Dublinersille. Satunnaisia kiertueita järjestetään edelleen.

The Poguesin läpimurtolevyn nimi
otettiin kommentista, jota pidetään virheellisesti Winston Churchillin
lausumana: ”Don’t talk to me about naval tradition. It’s nothing but rum, sodomy, and the lash.” Oikeaa
lausujaa ei tiedetä. Pitkäsoiton kansi perustuu Théodore Géricaultin
maalaukseen Medusan lautta (1818–1819).
Se kuvaa Méduse-laivan haaksirikkoutunutta miehistöä, jotka ajelehtivat
lautalla. Rum, Sodomy & the Lashin kannessa The Poguesin soittajien kasvot on editoitu maalauksen henkilöiden kasvojen paikalle.

Méduse oli vuonna 1810
palveluskäyttöön tullut 40-tykkinen ranskalainen fregatti. Se osallistui
useisiin taisteluihin Napoleonin sodassa ja Karibian merellä. Kesällä 1816
Méduse lähti Rochefortista kauppamatkalle kohti Senegalia. Päiväntasaajan jälkeen
sen kapteeni järjesti naamiaiset, joiden kosteiden juhlien aikana laiva ajautui
väärälle reitille. Se ajoi karille Länsi-Afrikan edustalla ja upposi. Osa eloonjääneistä päätyi heiveröiselle lautalle, jolla käytiin hirvittävä eloonjäämiskamppailu. 147 sillä
ajelehtineesta vain muutama jäi henkiin. He joivat henkensä pitimiksi merivettä
ja viiniä ja söivät lentokaloja, ulosteita, ihmislihaa, sitruunaa ja
valkosipulia. Géricault maalasi tragediasta tuoreeltaan vaikuttavan taulun.

The Poguesin tapauksessa lautalla
viitataan yhtyeen elämäntapoihin. Bändi tunnettiin railakkaasta juhlimisestaan
ja erityisesti alkoholisoituneelta kuulostava laulaja Shane MacGowan oli
alituisesti otsikoissa juomisensa takia. Hänen pelättiin kuolevan, mutta mies
on tätä kirjoitetettaessa 55-vuotiaana hengissä. Parhaat päivänsä hän on tosin elänyt.

Rum,
Sodomy & the Lashin
tuottaneen Elvis Costellon
mukaan hänen tavoitteenaan oli tavoittaa bändi ”rappeutuneessa loistossaan”
ennen kuin siitä tehdään sisäsiisti. Costello onnistui. Rum, Sodomy & the Lash on jämäkämpi
kuin The Poguesin ensimmäinen levy, ylituotettu Red Roses for Me. Se merkitsi yhtyeen nousua suuren yleisön
suosioon. MacGowanin lyyrinen lahjakkuus pääsee oikeuksiinsa kappaleissa, kuten
irlantilaisesta mytologiasta ammentavassa ”The Sick Bed of Cúchulainnissa”:
”McCormack and Richard Tauber are singing by the bed / There’s a glass of punch
below your feet and an angel at your head 
/ There’s devils on each side of you with bottles in their hands / Give
need one more drop of poison and you’ll dream of foreign lands.”

Monet Rum, Sodomy & the Lashin kappaleet kertovat juhlimisesta. Irlantilaiset
ovat tunnetusti kovia juomareita ja olut- ja viskikulttuuri välittyy moniin heidän
tekemiinsä lauluihin. MacGowan ei kuitenkaan laula pelkästä
örveltämisestä, vaan hänellä on kyky kertoa tärkeistä asioista tiivistetysti.
Joitakin taustoja on selitetty The Parting Glassissa ja lyriikoista on myös kirjoitettu kirjoja. Rum, Sodomy & the Lashissä on
MacGowanin omia ja muilta lainattuja lauluja. Ikivihreiden kappaleiden, kuten ”Jesse Jamesin” ja ”The Band Played Waltzing Matildan”, The Pogues -versiot ovat upeita.

Costello oli sitä mieltä,
ettei The Pogues ollut parhaimmillaan studiossa livenä, ja niinpä hän parsi Rum, Sodomy & The Lashin kokoon
lukemattomista otoista. MacGowan ei lopputuloksesta pitänyt, mutta albumista tuli kritiikistä huolimatta nopeasti klassikko. Lauluista huomaa, että ne ovat
syntyneet leikkaamalla ja liimaamalla, mutta tämä ei haittaa, koska
lopputulos on pakoton. Monet The Poguesin muut levyt kärsivät liiasta
yrittämisestä, eikä niissä ole tarpeeksi tunnetta.

Meriteemaisen kansitaiteen
kunniaksi Rum, Sodomy & the Lashin
julkaisujuhlat pidettiin käytöstä poistetulla sotalaivalla HMS Belfastilla.
Sitä vedettiin pitkin Thamesia. Yllättävää kyllä, tarjolla ei hiljattain syöpään kuolleen kitaristin Phil Chevronin mukaan ollut juurikaan alkoholia. Merimiehiksi pukeutuneet The
Poguesin jäsenet soittivat albumin kappaleita, kunnes laivassa olleesta vähästä rommista
humaltuneet Melody Makerin ja New Musical Expressin journalistit tappelivat ja putosivat jokeen. Välikohtaus enteili tulevia kiertueita.