Dave Lindholm: Sanat – Sitähän se kaikki

sanat

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Isokynää suomeksi

Dave Lindholm:

Sanat – Sitähän se kaikki on

Johnny Kniga 2017, s. 315

toimittaneet Timo Ernamo (vast.), Lamppu Laamanen ja Anne Nåhls

Bob Dylanin vuonna 2016 saama Nobelin kirjallisuuspalkinto jakoi mielipiteitä. Dylan sai tunnustuksen, vaikka on muusikko, eikä ole julkaissut elämänsä aikana montaa kirjaa. Palkinto herätti kiivasta keskustelua kirjallisuuden olemuksesta. Monet Dylanin laulut ovat klassikkoja, mutta toimiko Nobel-akatemia oikein pitäessään niitä runoutena ja seppelöidessään hänet niistä?

Dave Lindholm (s. 1952) ei ole Suomen Bob Dylan, mutta edellinen on jälkimmäisen tavoin laajentanut laululyriikan rajoja. Aikanaan pelkäksi viihteeksi miellettyä populaarimusiikkia voi heidän ansiostaan nykyään pitää taiteena. Suomeksi ja englanniksi kappaleita tehnyttä Lindholmia on kutsuttu runoilijaksi, mutta hänen merkitystään ei ole meillä välttämättä täysin ymmärretty.

Sanat – Sitähän se kaikki on sisältää yli 200 Lindholmin suomeksi kirjoittamaa laulua. Mukana ovat niin ”Pieni ja hento ote” kuin ”Annan kitaran laulaa vaan”. Kirjassa ei ole selityksiä, eikä edes esipuhetta. Teoksen toimittajat uskovat, että Lindholmin lyriikka seisoo omilla jaloillaan, eikä mitään ylimääräistä tarvita.

Kokonaisuus tuo mieleen WSOY:n viime vuonna julkaiseman kirjan Sanat 1961–2012, joka koostuu Dylanin kappaleiden sanoituksista. Tässä teoksessa on myös muusikko Hectorin esipuhe. Vastaavaa selvennystä olisi kaivannut Lindholmin kirjaan, sillä nyt hänen tuotantonsa arvo voi jäädä sitä ennestään tuntemattomille epäselväksi.

Viihdetaiteilija vai runoilija?

Sanat – Sitähän se kaikki on on jaettu teemoittain. Ne ovat hyvä rakkaus, huono rakkaus ja elämä. Kronologisen esitystavan hylkääminen tuntuu erikoiselta. Sivuilla on sekaisin Dave Lindholmin eri ikäisenä tekemiä sanoituksia, mikä tekee sarjoista epätasaisia. Nuorempi Lindholm on taitava kuvaamaan naiivia rakkautta: ”Lepäsin, tein kaiken ja jäin odottamaan jotain selvää tilaa / liikkumisen outoa keveyttä / kissansilmä näkyi ja upotti minut kuin laivan / kelluin jossain missä väri oli laivan nimi / nyt näin enemmän, nyt näin enemmän”. (s. 20)

Vastakohdaksi voidaan nostaa tämä kohta vuodelta 2015, jossa kokenut Lindholm kuvaa vaikeaa parisuhdetta: ”Se mitä teet on repivää / vihellät ja huudat / mä taas haluun vaan hetken rauhaa / se mikä sua kiinnostaa ei innosta mua / kaks eri maailmaa / miten tähän tilanteeseen päädyttiin / pysähdy nyt / selvitetään tää / sä haluut juosta / mä taas haluun vaan hetken rauhaa”. (s. 95)

Sanoitusten joukosta löytyy runsaasti tällaisia helmiä. Mukana on kuitenkin myös monia lyriikoita, jotka eivät toimi ilman musiikkia ja Lindholmin karheaa tulkintaa. Niissä on pinnallisuutta, joka usein estää populaarimusiikkia olemasta muuta kuin ajanvietettä: ”Dum dum dum/ tää on englantii / dum dum dum / tyhmää sä jäit kii / dum dum dum / huomaat viel ett nään enemmän kuin toivoitkaan”. (s. 112)

Toisin kuin monet tylsemmät lauluntekijät, Lindholm ammentaa rohkeasti eri lähteistä. Vuoden 1993 ”Ei tänään, Macbeth” analysoi William Shakespearen klassikkonäytelmää. Laulun loppu on osoitus Lindholmin usein huomaamatta jäävästä humoristisuudesta: ”Nää hahmot on kuollu niin monta kertaa / ett ne on saanu eläkkeen / kuitenkin sama kapina jatkuu tänään ja yhä edelleen”. (s. 215)

Hittejä ja huteja

Taitavakaan tekijä ei aina onnistu. Dave Lindholm on huonoimmillaan valitessaan helpon tien ja tukeutuessaan hölmöihin sanaleikkeihin: ”Meidän nimi on Aah / no, niinno niin on no, / missä on Pan?” (s. 270)

Kappaleissa käsitellään elämää lukuisista näkökulmista. Sekaan mahtuu hittejä ja huteja. On harmi, että teos sisältää vain Lindholmin suomenkielisen tuotannon. Myös hänen englanniksi tekemänsä tekstit ovat hyviä ja niiden jättäminen pois saa kirjan tuntumaan puolinaiselta.

Puuttuvat sanoitukset julkaistaan toivottavasti myöhemmin. Lindholm on parhaita kotimaisia lyyrikkoja, mutta osoitti pystyvänsä ilmaisemaan itseään myös englanniksi. Hänen vahvuutensa ovat silti äidinkielen puolella. Lindholm käyttää sitä vivahteikkaammin kuin monet muut: ”Tiesin fyrkan, jätin taa / käänsin kelkan, elin päivittäin / no / moni ihminen sääli mut pois / ei ne tiedä mitään”. (s. 162)

Kirjan loppuun on valittu sarja sanoituksia, jotka toimivat kehnosti ilman taustalla jytisevää rockia. Näihin painetussa muodossa latteisiin ja pinnallisiin tarinoihin mahtuu kuitenkin joitakin yleviä hetkiä: ”Hetki elämässä / pieni hetki vaan / sytyttää sun valos / valaisee sun ties”. (s. 301)

Lindholm on omaa tietään kulkeva taiteilija, jonka pitkälle uralle Sanat – Sitähän se kaikki on käypä kunnianosoitus. Teos ei ole Sanat 1961–2012 -järkäleen veroinen, mutta pääsee lähelle. Lindholm todistaa, että myös vaikeana pidetty suomi taipuu lauluiksi.

Esa Mäkijärvi

Pomon lumon johdanto

Esipuhe tietokirjasta Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina (Arktinen Banaani 2014). Kirjaa saa tavallisena versiona ja sähkökirjana.

Johdanto

Bruce Springsteen (s. 1949) on myynyt maailmanlaajuisesti yli 120 miljoonaa levyä. Hän on saanut 20 Grammya, kaksi Golden Globea ja Oscarin. Hänet valittiin Songwriters Hall of Fameen, American National Academy of Popular Musicin kunniamuseoon, vuonna 1999. Hänen albumeistaan ja singleistään monet ovat nousseet listojen kärkeen etenkin Yhdysvalloissa, missä hän nauttii eräänlaisesta vanhemman valtionmiehen maineesta. Springsteenin mielipiteitä kuunnellaan poliittisissa asioissa, kuten kysymyksissä homoavioliitosta tai maansa seuraavasta presidentistä. Hänen faniensa yhteisössä on uskonnollisen herätysliikkeen piirteitä.

Springsteenin vaikutus populaarimusiikkiin on ollut liioittelematta järisyttävä. Kuten Parke Puterbaugh toteaa, laulaja ja kitaristi antoi ”ihmisille korvat ja silmät, joilla tajuta ympäristöään – huomata, juhlistaa, kritisoida ja, mikä tärkeintä, ymmärtää. Springsteen on luultavasti ensimmäinen uskottava rock & roll -hahmo, joka ei piirtänyt hiekkaan erottavaa demografista rajaa. Sen sijaan hänen laulunsa –yhdessä niiden lavalta lausuttujen jaarittelevien esittelyjen kanssa – pyrkivät yhdistämään sukupolvet, jotka 60-luvun juhlittu ja hajottava ’kuilu’ erotti.” (Bruce Springsteen: The Ultimate Compendium of Interviews, Articles, Facts and Opinions from the files of Rolling Stone, s. xiv)

Voidaan väittää, että Springsteen palautti melkein yksin uskon siihen, että rock-musiikki voi liikuttaa vuoria. On kiintoisaa huomata, että New Jerseyssä syntynyttä muusikkoa hehkutettiin musiikkilehdissä, kuten Creemissa, Crawdaddyssa, Melody Makerissa ja Rolling Stonessa, ennen kuin hänestä tuli kaupallinen ilmiö. Vielä 1970-luvulla Springsteenin saama huomio oli epäsuhdassa hänen myyntilukujensa kanssa. Puterbaugh spekuloi The Rolling Stone Filesissa, että tämä johtui hänen musiikkinsa runollisuudesta ja perinnetietoisuudesta, mutta vähintään samalla tavalla se juontui sähköistävästä vaikutuksesta, jonka Springsteen omasi hänen kanssaan kosketuksiin joutuviin.

The Bossina (Pomona) tunnettu Springsteen ei olekaan yhtä kuin myyntinsä tai mielipiteensä. Hänestä on kirjoitettu monia kirjoja. Pelkästään loppuvuonna 2013 julkaistuissa teoksissa esiteltiin Springsteenin elämää, haastatteluja, konsertteja sekä hänestä otettuja valokuvia. Muusikkoa käsittelevistä julkaisuista saisi koottua pienen kirjaston. Yksikään näistä sinänsä hyvistä kirjoista ei kuitenkaan tavoita Springsteenin suosion salaisuutta, Pomon lumoa, jota käsitellään tässä kirjassa.

Springsteen antoi rock and rollille voimaa ja uskottavuutta silloin kun se tarvitsi sitä eniten. Hän on erinomainen muusikko, mutta mikä tekee hänestä lopulta niin tärkeän? Kuivat tosiasiat eivät kerro koko totuutta. Hiljattaisista Springsteen-elämäkerroista laajin ja myydyin, Peter Ames Carlinin massiivinen Bruce, kärsii hengettömyydestä, kuten eräässä arvostelussa mainitaan: ”Bruce Springsteenin mysteeri – kuka hän on on, mikä häntä motivoi, mikä ajaa häntä – jää enimmäkseen ratkaisematta.” (Backstreets Fall/Winter 2013, ”Bruce leads the pack”) Tämä on Springsteeniä käsittelevien kirjojen keskeinen ongelma. Hän on karismaattinen, intensiivinen, monimutkainen ja älykäs. Hän vetää ihmisiä puoleensa. Hän saa ihmiset uskomaan häneen ja itseensä.

Springsteeniin on vaikea suhtautua neutraalisti hänen vaikutusvaltansa takia. Muut merkittävät artistit, kuten Johnny Cash, Bob Dylan tai Elvis Presley, eivät hallinneet ympäristöään samalla tavalla, vaikka pystyivät yhdistämään vastaavasti taiteen ja viihteen. Springsteen saa huonotkin laulut kuulostamaan hyviltä. Tämä johtuu hänen intensiivisyydestään ja rehellisyydestään, jolla hän lähestyy kulloinkin esittämäänsä laulua. Springsteenin keikoilla on vuosikymmenien ajan ollut hurmioitunut tunnelma.

Springsteenin seuraajat pitävät suosikkiaan virheettömänä pyhimyksenä, joka tekee suurta taidetta. Haukkujien mukaan Springsteen on tekopyhä teeskentelijä, joka tekee mitä tahansa suosion takia. Imagessa väitettiin helmikuussa 2014, että ”Springsteenin musiikin ja viestin paradoksissa on turhankin helppoa nähdä vain nerokas liiketoimintamalli. Musiikillisiin perusarvoihin palautuvat kappaleet miellyttävät heitä, jotka haluavat musiikkinsakin tuttuna ja turvallisena sekä varmasti ymmärrettävänä. Samalla hän kelpaa myös niille vasemmistolaisille, jotka ovat tekstien takia valmiita antamaan anteeksi musiikin ennalta-arvattavuuden.” (Image helmikuu 2014, ”Vasemmalta oikealle”)

Springsteenin musiikillisiin käsityksiin ja poliittisiin näkemyksiin paneudutaan tässä kirjassa. Olen kuunnellut Springsteenin musiikkia pitkään tarkasti. Hänen tuotantonsa on loputon aarreaitta, joka on täynnä hyviä lauluja. Se on merkki johdonmukaisesta kehityksestä. Springsteenin albumeita kuuntelemalla voi seurata hänen kasvuaan pojasta mieheksi. Born to Run, Born in the U.S.A., The Ghost of Tom Joad, The Rising ja Wrecking Ball ovat eri vuosikymmenien menestyslevyjä. Laulajalla on listaykkösiä viidellä eri vuosikymmenellä. Hänellä on 11 Yhdysvaltojen levylistan kärkeen kiivennyttä levyä. Vain Jay-Z:lla (13) ja The Beatlesilla (19) on enemmän.

Suomeksi Springsteenistä käännetyistä teoksista tutustumisen arvoisia ovat edellä mainitun Brucen lisäksi Eric Altermanin Bruce Springsteen – Amerikan ääni ja Dave Marshin Bruce Springsteen: Pomon tarina 1972–2004. Ne keskittyvät Springsteenin elämään. Käsittelen tässä kirjassa lähinnä hänen musiikkiaan ja persoonallisuuttaan, niiden muodostamaa Pomon lumoa. Teen samalla yhteenvedon Carlinin, Altermanin ja Marshin teksteistä. Muita hyödyllisiä lähteitä ovat olleet Songs, jossa Springsteen kirjoittaa tuotannostaan, ja Jeff Burgerin Springsteen on Springsteen: Interviews, Speeches and Encounters, joka sisältää haastatteluita ja puheita vuosien varrelta.

Pitkässä juoksussa vain lauluilla on väliä. Niiden syntymisen henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset olosuhteet jäävät toiseksi kuulijoiden niille antamien merkitysten rinnalla. Niinpä vaikka tässä kirjassa kerrotaan Springsteenin laulujen tarkoituksesta, lukijan kannattaa kuunnella ne itse ja antaa niille oma merkityksensä. Musiikki on elävä perinne, jota ei voi ammentaa tyhjiin lukemalla kirjoja.

Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina on ensimmäinen Springsteenistä suomeksi kirjoitettu kirja. Sen nimen inspiraationa toimii runoilija Kari Aronpuron vuonna 2000 julkaisema kokoelma Pomo:n lumo, josta hänelle suuri kiitos. Kirjani erottuu muista Springsteeniä käsittelevistä teoksista monipuolisen sisältönsä takia. Kyseessä ei ole elämäkerta, vaan esseistinen tietoteos, jossa tutustutaan Springsteenin ja hänen taustayhtyeensä E Street Bandin lisäksi yleisemmin kulttuurihistoriaan. Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina kertoo poikkeuksellisesta artistista ja miehestä, jota hänen faninsa ja vihaajansa kutsuvat arvostavasti Pomoksi.

Helsingissä syksyllä 2014
Esa Mäkijärvi

Bruce Springsteenistä

 

Bruce Springsteen täyttää tänään 65 vuotta.
Populaarimusiikin voimamiestä Springsteeniä, jota on kutsuttu muun muassa työväenluokan ääneksi, partiopojaksi, seksisymboliksi, teeskentelijäksi ja pioneeriksi, ei
ole pystytty lokeroimaan koko hänen pitkän uransa aikana. Hän pysyy
tavoittamattomissa samaan tapaan kuin toinen merkittävä amerikkalaismuusikko,
alkukesästä 73 vuoden iän saavuttanut Bob Dylan, joka hallitsee monia rooleja.

Springsteen on myynyt maailmanlaajuisesti yli 120 miljoonaa levyä. Hän on
saanut 20 Grammya, kaksi Golden Globea ja Oscarin. Hänet valittiin Songwriters
Hall of Fameen, American National Academy of Popular Musicin kunniamuseoon,
vuonna 1999. Hänen tuotantonsa on loputon aarreaitta, joka on täynnä hyviä lauluja.
Se on merkki johdonmukaisesta kehityksestä. Springsteenin albumeita
kuuntelemalla voi seurata hänen kasvuaan pojasta mieheksi. Born to Run, Born in the
U.S.A.
, The Ghost of Tom Joad, The Rising ja Wrecking Ball ovat eri vuosikymmenien menestyslevyjä. Laulajalla on
listaykkösiä viidellä eri vuosikymmenellä. Hänellä on 11 Yhdysvaltojen
levylistan kärkeen kiivennyttä levyä. Vain Jay-Z:lla (13) ja The Beatlesilla
(19) on enemmän.

Kirjani Springsteenistä, Pomon lumo:
Bruce Springsteenin tarina
, ilmestyy Helsingin Kirjamessuilla lokakuun
lopussa. Siinä käsitellään muusikon suosion ja kestävyyden salaisuutta, hänen
lumovoimaansa. Springsteeniä on pitkään kutsuttu Pomoksi. Nimi otettiin käyttöön
jo vuonna 1971. Springsteen voitti ystävänsä Monopoli-sessioissa ja sai
huonosta ruokavaliostaan johtuneen liikanimen The Gutter Bomb King (roskaruokakuningas). Springsteen ei pitänyt
nimestä, vaan vitsaili olevansa pomo. Se oli tarkoitettu yksityiseksi heitoksi,
mutta nimi lipsahti julkisuuteen kolme vuotta myöhemmin. Journalisti kuuli
sattumalta henkilökunnan kutsuvan Springsteeniä Pomoksi ja kirjoitti asiasta
lehdessä.

Springsteenin suhtautuminen Pomo-nimeen on kaksijakoinen. Se on kuitenkin osa häntä
hyvässä ja pahassa. Eräs hänen suurimmista peloistaan lapsuudessa ja etenkin
muusikon uran alkutaipaleella oli paljastua teeskentelijäksi.
Springsteen ei halunnut kenenkään luulevan häntä nousukkaaksi, joka ajattelee vain rahaa. Ei ole sattumaa, että nykyinen Springsteen-kritiikki
keskittyy edelleen hänen oletettuun epärehellisyyteensä. Haukkujat väittävät
laulajaa laskelmoivaksi roistoksi, joka tekee mitä tahansa kuuluisuuden takia. Fanit väittävät
puolestaan Springsteenin olevan lähestulkoon Jumala.

Totuus lienee jossain tässä välissä. Springsteenin 1960- ja 1970-lukujen
kehittymistä nopeutti se, ettei musiikki ollut koskaan hänelle pelkästään
harrastus, vaan ammatti. Parhaimmillaan ollessaan Springsteen oli täydellinen
paketti, taiteilija ja viihdyttäjä, jolla ei löytynyt vertaista. Muut 1970- ja
1980-luvuilla parhaimmillaan olleet artistit, kuten Michael Jackson tai The
Rolling Stones, eivät onnistuneet samalla tavalla yhdistämään ammattinsa eri
puolia. Monipuolisuutensa ansiosta Springsteen myi kymmeniä miljoonia levyjä.

Springsteenin fysiikan salaisuus on juoksumatto, jolla hän hikoilee säilyttääkseen
kestävyytensä, ja painot, joita hän nostelee pysyäkseen lihaksikkaana. Hänestä
ei kuitenkaan pidetä siksi, että hän on bodari, vaan siksi, että hän osoittanut
miehen voivan yhdistää uskottavasti kovuuden ja herkkyyden. Springsteen on vakavasti
otettava taiteilija, joka osaa nauraa itselleen. Hänessä on traagisuutta, mutta
myös aitoa iloa. Magneettisen persoonallisuutensa takia hän on yksi rockin
suurmiehistä.

Itseäni on Springsteenissä aina viehättänyt eniten hänen energisyytensä. Hänen
konserttinsa ovat hurjia kokemuksia ja osa niiden intensiisivyydestä välittyy levyillä.
Springsteen ei myöskään ole epärehellinen, vaikka jotkut ovat niin väittäneet.
Hänen tulkinnoissaan on aitoa tunnetta. Ne kunnioittavat musiikin perinteitä,
mutta luovat samalla uusia uria. Springsteen on ottanut esiintymisiinsä mallia Elvis
Presleyltä ja James Brownilta. He olivat poppamiehiä, jotka ottivat yleisönsä
yhdistämällä musiikkiinsa ulkopuolisia elementtejä. He huusivat, lauloivat,
saarnasivat, soittivat ja tanssivat. Elämää suuremmista persoonallisuuksistaan
huolimatta parhaat muusikot, kuten Presley, Brown, Mick Jagger ja Springsteen,
osasivat ja osaavat ottaa rennosti.

65 vuoteen mahtuu koko joukko onnistumisia ja epäonnistumisia. Springsteenin
uran huippuhetkiä ovat olleet levyt, kuten Born
to Run
, Darkness on the Edge of Town
ja Nebraska, sekä laulut, kuten ”Badlands”,
”Atlantic City” ja ”Streets of Philadelphia”. Mahalaskuja ovat olleet hänen
yrityksensä kirjoittaa avioelämästä (Tunnel
of Love
, Human Touch, Lucky Town) ja Barack Obaman
poliitiikasta (Working on a Dream).
Kokonaiskuvaa tarkastellessa on kuitenkin selvää, että Springsteen on Dylanin ohella
merkittävin elossa oleva muusikko. Hänen energiansa on poikkeuksellista.