Leif Salmén: Itämainen huone

r4300_1378

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Pitkät varjot Euroopan yllä

Leif Salmén:

Itämainen huone

Teos 2017, s. 220

suomentanut Arto Häilä

Essee on voimissaan, kuten Antti Nylénin ja Leif Salménin (s. 1952) kaltaiset kirjoittajat osoittavat. Salmén on vanhan liiton humanisti, joka uskoo korkean sivistyksen pelastavaan voimaan. Hän on älykäs mies, joka ei ole ajoittaisesta synkistelystään huolimatta menettänyt uskoaan parempaan huomiseen.

Uudessa esseekokoelmassaan Itämainen huone Salmén kirjoittaa lämpimän kriittisesti kulttuurista ja muista aiheista. Hän kuvailee erityisesti hänelle rakkaita Välimeren maita ja Lähi-itää. Esseiden aiheet vaihtelevat runsaasti, mutta niiden punaisena lankana kulkee tekijän tuntema penseys maailmaa tuhoon vieviä taantumuksellisia voimia kohtaan.

Salmén kirjoittaa terävästi ja vetävästi. Hänen tähtäimessään on etenkin postmodernismi, ”jonka sanotaan voittavan, muuttavan mahdottomiksi ja hajottavan kaikki muodot, siteet ja rakenteet, jotka niin pitkään, jo vuosituhansien ajan, ovat määritelleet ihmisten elämän edellytykset.” (s. 13–14) Salmén kysyy itseltään: ”Elänkö aikakautta, jossa kaikki aikoinaan vakaa ja kiinteä nyt haihtuu ja katoaa?” (s. 14)

Osa Itämaisen huoneen kärvistelystä voidaan pistää sen kirjoittajan ikääntymisen piikkiin. Kirjan esseet sisältävät kuitenkin monia teräviä huomioita, eikä niiden argumentteja voi pitää pelkkänä vanhan miehen hourailuna. Salmén todistaa, että ”tämän päivän Euroopassa on unohdettu lähes kaikki eikä mitään ole opittu.” (s. 18)

Barbaarit porteilla

Leif Salmén suhtautuu maailmaan avarakatseisesti, eikä voi ymmärtää esimerkiksi pakolaisten vihaajia. Hän kirjoittaa kiihkeästi, mutta menettämättä tyylitajuaan. Itämaisen huoneen harvat tyylilliset lipsahdukset johtuvat pyrkimyksestä liian ylevään ilmaisuun. Salmén kuvailee tapaamiaan pakolaisia, joiden kanssa hänellä ei ole yhteistä kieltä, ”mutta mikään ei voinut haitata korutonta viestintäämme: että tervehdykset, leipä ja hymyt vievät nälän, että sama taivas kaartuu yli maan, jolla me kaikki astelemme.” (s. 27)

Tyypillistä kyllä, Salmén ei suhtaudu Euroopan tulevaisuuteen optimistisesti. Hän ruoskii Euroopan unionia, joka pyrkii kontrolloimaan alamaistensa elämää, ja jonka johtajat ovat hölmöjä. Hän nostaa esiin Al-Andalusin kalifaatin ja Habsburgien valtakunnan. Ne pysyivät voimakkaina pitkään, koska eivät sekaantuneet liikaa kansalaisten arkeen. Läpimätä ja byrokraattinen Euroopan unioni ei tähän hänen mielestään tähän pysty.

Yhteiskunnalliset kehityskulut juontavat juurensa historiaan, jopa nykyisenä historiattomana aikana. Salménin kaltaiset laajasti sivistyneet ihmiset ovat tänä päivänä painonsa arvoisia kullassa. Harva uskaltaisi esimerkiksi enää huomauttaa, että ”kreikkalaisten suhtautuminen barbaareihin on jättänyt syvät, aina ongelmalliset ja monesti tuhoisat jälkensä länsimaiseen kulttuuriin.” (s. 46–47)

Pelkäämme edelleen portteja kolkuttelevia barbaareja, jotka tulevat tuhoamaan meidät. Näin on siitä huolimatta, että teeskentelemme olevamme sivistyneempiä ja siksi suvaitsevaisempia kuin ennen. Salmén suhtautuu epäluuloisesti kaikkeen valtaan: ”Kaikenlaisessa pyhässä kiihkossa rehottavat intohimot, jotka houkuttelevat kaikkein pahimman esiin ihmisissä.” (s. 71)

Itämaisen huoneen paras essee kertoo itämaiden tuntija ja tutkimusmatkailija Georg August Wallinista, jonka Salmén mieltää hengenheimolaisekseen. 1800-luvulla elänyt suomalainen tutkija Wallin matkaili Arabiassa ja kirjoitti havainnoistaan. Hän opiskeli arabian kieltä. Salmén kirjoittaa Wallinin elämästä rönsyilevästi ja värikkäästi. ”Vaelluksia Wallinin kanssa” -esseetä on ilo lukea.

Länsimaiden lopun ajat

Nykypäivän muoti-ilmiöt, kuten positiivinen ajattelu, saavat Leif Salménilta tylyn tuomion. Niiden sokeat seuraajat ovat hänen mielestään hukanneet kyvyn tuntea syyllisyyttä ”meidän aikoinamme, joina tärkeintä näyttää olevan hilpeän piittaamaton suhtautuminen omiin ja muiden virheisiin ja konnankoukkuihin ja niiden korvaaminen positiivisella ajattelulla.” (s. 97)

Vanhat ajattelu- ja toimintatavat eivät Salménin mukaan katoa mihinkään, vaikka niitä yritettäisiin väkisin unohtaa. Historiallisen muistin omaaminen on tästä syystä tärkeää sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Salmén kehottaa ajattelemaan laajemmin ja pidemmälle kuin mitä nyt teemme.

Toisin kuin monet nuoremmat esseistit, Salmén ei pidä politiikkaa, taloutta ja uskontoa täydellisen pimeinä voimina. Hänessä elää humanistinen pyrkimys ymmärtää. Hän kritisoi tyhmiä päättäjiä, markkinavoimia ja uskonnollista fundamentalismia, mutta pitää niiden taustalla olevia perustuksia välttämättöminä kunnolliselle olemassaololle.

Itämainen huone sisältää kärjistyksiä ja provokaatioita. Ne, yhdessä sen tiedon ja tyylikkyyden kanssa, tekevät siitä mukavan lukea. Länsimainen kulttuuri on esseissä tullut tiensä päähän. On kuitenkin luultavaa, että sen raunioille syntyy jotakin uutta. Me lopun aikojen eläjät voimme vielä kantaa kortemme kekoon tehdäksemme tulevasta maailmasta paremman paikan: ”Vielä ei pimeys ole laskeutunut.” (s. 169)

Esa Mäkijärvi