Paul Auster: 4 3 2 1

9789513192808_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017. Sivunumerot ovat kirjan sähköversiosta.

Yritys suureksi tarinaksi

Paul Auster:

4 3 2 1

Tammi 2017, s. 1141

suomentanut Ilkka Rekiaro

Paul Auster (s. 1947) ei ole julkaissut uusia romaaneja vähään aikaan. Hän on keskittynyt muuhun ja väittänyt jopa lopettavansa proosan kirjoittamisen kokonaan. 4 3 2 1 on hänen ensimmäinen romaaninsa seitsemään vuoteen. Sen huomattava pituus tuntuu kertovan siitä, että Austerin on ollut lajityypin makuun jälleen päästyään vaikea lopettaa.

Austeria on verrattu Philip Rothiin ja Don DeLilloon, kriitikkojen ja palkitsijoiden suosikkeihin, vaikka hän on lähempänä Haruki Murakamia ja Stephen Kingiä. Massat rakastavat Austeria. Hänen kirjoissaan on haastavia elementtejä, mutta ennen kaikkea hän haluaa viihdyttää.

Austerin lempiaiheita ovat identiteetti ja sattuma, mitkä ovat myös 4 3 2 1:n kantavia teemoja. Romaani kertoo amerikkalaisesta Archie Fergusonista, mutta Auster ei tyydy kertomaan vain yhtä tarinaa. Auster kirjoittaa Fergusonin elämästä neljästä eri näkökulmasta ja neljältä eri aikatasolta. Kaikki ne jäävät jossain määrin auki: ”Kaikkiin kysymyksiin ei näköjään ollut vastausta.” (s. 50)

Vaihtoehtoisia todellisuuksia

Uutta 4 3 2 1:ssä on näkökulmien vaihtelun lisäksi Paul Austerin tapa kirjoittaa pitkiä lauseita. Hän on aiemmin ilmaissut itseään tiiviimmin, mutta revittelee nyt enemmän. Samoista tapahtumista kerrotaan muutamia versioita, joista lukija voi valita mieleisensä.

Fergusonin elämät muistuttavat kuitenkin liikaa toisiaan. 4 3 2 1 olisi toiminut paremmin, jos Auster olisi tehnyt vaihtoehtoisista todellisuuksista oikeasti erilaisia. Yllättävät käänteet muuttavat tilannetta, mutta mitään järisyttävää ei tapahdu. Ferguson ja hänen ympärillään olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan tavallisia, vaikka heissä on eksentrisiä piirteitä.

Romaania ei ole sen erikoisesta asetelmasta ja sen rönsyilevistä lauseista huolimatta haastava seurata. Kuten Austerin muu tuotanto, se ei halua aiheuttaa lukijoille päänsärkyä. Ilkka Rekiaron suomennos on lähes virheetön, mutta se johtuu enimmäkseen Austerin hallitusta tavasta kirjoittaa.

Austerin fanit löytävät 4 3 2 1:stä helposti tuttuja elementtejä. Ferguson on syntynyt samaan aikaan kuin Auster, mikä tuo kirjaan omaelämäkerrallista sävyä. Päähahmo haaveilee tarinansa kirjoittamisesta, mutta hänen kaavailemansa teos jää kesken. Hänen elämiään merkitsee vaikea suhde isään, mutta sen käänteet ovat sattumaa. Ihmisen vaikutusmahdollisuudet omaan kohtaloonsa ovat lopulta vähäiset.

Kaikki tämä on tyypillistä Austeria, eikä 4 3 2 1 missään vaiheessa todella yllätä. Sen avonaista rakennetta voi pitää rasittavana tai viehättävänä: ”Maailma ei enää ollut todellinen. Kaikki siinä oli väärennettyä jäljennöstä siitä millainen sen olisi pitänyt olla, eikä mitään, mitä siinä tapahtui, olisi saanut tapahtua. Ferguson eli pitkään tämän illuusion lumoissa, eli päivänsä kuin unissakävelijä ja yritti illalla saada unen päästä kiinni, oli kyllästynyt maailmaan, johon oli lakannut uskomasta, ja epäili kaikkea mitä silmillään näki. (s. 109)

Sattuman soittoa

Paul Auster on halunnut tehdä päätyönsä, suuren amerikkalaisen romaanin. Puitteet ovat kunnossa. Auster on tehnyt huolellista taustatyötä, mikä näkyy 4 3 2 1:een ripoteltuina runsaina historiallisina yksityiskohtina. Siinä listataan merkittäviä tapahtumia, mutta tärkeämmiksi nousevat ihmisten henkilökohtaiset huolet.

Elämän sattumanvaraisuuden pakkomielteinen korostaminen johtaa kuitenkin jälleen siihen, ettei Auster ole kovin kiinnostunut hahmoistaan ja heidän vaiheistaan. Mitä pidemmälle valtava romaani etenee, sitä etäisemmiksi henkilöt tulevat.

4 3 2 1 tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Se jää liian pinnalliseksi, eikä siinä mennä tarpeeksi pitkälle. Sen draama on puuduttavan keskiluokkaista: ”Kuinka surullinen, Francie sanoi, kuinka surullinen ja pettynyt hän olikaan huomatessaan, että hänen kultapojastaan oli tullut valehteleva petkuttaja, että Ferguson oli vain yksi mäntti monien mänttien joukossa, ja miten Ferguson kehtasi käyttää häntä hyväkseen sillä lailla, raahata tyttöystävänsä Vermontiin naidakseen tämän kanssa kaikkien selän takana?” (s. 383)

Tällaisten välikohtausten jälkeen jää kaipaamaan ydinpommia tai muuta kunnon rytinää, mutta Auster ei lopulta ole tarpeeksi rohkea kirjoittaakseen historiaa uudelleen. Hän on kiinnostuneempi hahmojensa arjesta. Tässä ei ole välttämättä mitään vikaa, mutta näillä painotuksilla 4 3 2 1:n olisi pitänyt olla paljon lyhyempi.

Massiivinen romaani ei muuta ihmisten käsityksiä Austerista. Se on nokkela kirja, eikä tuo tekijänsä mittavaan tuotantoon juuri uutta. Teos jakaa mielipiteitä. Se on hyvää ajanvietettä, mutta käytännössä mikään ei perustele sen pituutta.

Fergusonista tulee tarinan eräässä haarassa kapinallinen, mutta hän kaipaa entiseen. Samoin on ehkä käynyt Austerille: ”Hän tiesi, että hänen oli ryhdistäydyttävä tai muuten raajat irtoaisivat ja hän viettäisi loppuvuoden ryömien maassa kuin mato.” (s. 593)

Esa Mäkijärvi

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ola naisen kasvoja

9789513192693_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Vaiettu historia

Svetlana Aleksijevitš:

Sodalla ei ole naisen kasvoja

Tammi 2017, s. 417

suomentanut Pauli Tapio

Naisten roolista sodassa ei ole puhuttu paljoa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 saanut valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) paikkaa romaanillaan tätä aukkoa. Aleksijevitš on tehnyt monipuolisia kirjoja, jotka yhdistävät asiaproosaa fiktioon. Ne välttelevät määritelmiä.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on hänen parhaita kirjojaan. Nyt tullut julkaisu on uusi ja laajennettu suomenkielinen laitos teoksesta, joka ilmestyi vuonna 1988. Parantelulle on tarvetta, sillä edellinen versio joutui sensuurin kouriin. Sodanvastainen teos kiellettiin Neuvostoliitossa ja ilmestyi vasta Mihail Gorbatšovin aloitettua liennytyspolitiikkansa.

Aleksijevitšin kirjan muoto on epätavallinen. Se on oikeiden ihmisten äänistä koostuva romaani. Kaikki siinä ei välttämättä ole totta, vaikka Aleksijevitš onkin haastatellut sitä varten monia Saksaa vastaan sotineita neuvostoliittolaisia naisia ja lainaa heitä tarkasti.

Joillekin voi tulla yllätyksenä, että toisessa maailmansodassa naisia palveli kaikissa aselajeissa. Heitä näkyi myös etulinjassa. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 jälkimmäisen naisia liittyi vapaaehtoisesti armeijaan ja puolusti isänmaataan loppuun asti. Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo tästä usein unohdetusta seikasta.

Sota naisten silmin

Sodalla ei ole naisen kasvoja syntyi tarpeesta kertoa 1940-luvun tapahtumista toisesta näkökulmasta. Miesten kantoja on esitelty tarpeeksi. Svetlana Aleksijevitš kommentoi: ”Naisten sodalla on omat värinsä, omat tuoksunsa, oma valonsa ja omat tunteensa. Omat sanansa. Siinä ei ole sankareita tai uskomattomia urotekoja. Siinä on vain ihmisiä omassa epäinhimillisen inhimillisessä toimessaan.” (s. 10)

Suurin osa kirjasta koostuu Aleksijevitšin kuulemien naisten kertomista lyhyistä tarinoista tai anekdooteista. Moni niistä ahdistaa, vaikka mukaan mahtuu aina inhimillistä lämpöä. Yhteistä ääneen pääseville on se, että he olivat sotaan lähtiessään nuoria ja sieltä palatessaan vanhoja. He ikääntyivät nopeasti, paljon nopeammin kuin olisivat halunneet.

Sirpaleiset kertomukset ovat usein järkyttäviä. Ne paljastavat pieniä yksityiskohtia sodasta: ”’Sain urhoollisuusmitalin yhdeksäntoistavuotiaana. Hiukseni harmaantuivat yhdeksäntoistavuotiaana. Viimeisessä taistelussani, yhdeksäntoistavuotiaana, minua ammuttiin molempien keuhkojen läpi ja toinen luodeista läpäisi kaksi selkänikamaani. Jalkani halvaantuivat… minua luultiin kuolleeksi…’” (s. 79)

Lukuisia naisia työskenteli Neuvostoliiton armeijassa sairaanhoitajina. He joutuivat auttamaan haavoittuneita ja todistamaan kauheuksia. He joutuvat etsimään hyvyyttä yllättävistä paikoista, kuten tämä erään sairaanhoitajan pommituksen jälkeinen kommentti osoittaa: ”’Haluatteko tietää, mitä onni on? Minä kerron… Se on sitä, kun löytää kuolleiden joukosta elävän ihmisen…’” (s. 106)

Sodalla ei ole naisen kasvoja koostuu lukuisista tällaisista yksittäisistä todistuksista. Niistä piirtyvä kuva on inhimillisempi kuin virallisessa historiassa, joka koostuu luvuista ja nimistä. Niiden kuvaama sota ei ole siistiä. Veri lentää ja traumat vaivaavat.

Kaikista tarinoista huomaa, että niiden kertominen on ollut tärkeää. Monet naisista ovat odottaneet vuosikymmeniä saadakseen puhua. He ovat vaienneet pakon edessä ja kantaneet raskasta taakkaa hiljaisuudessa. Aleksijevitš saa heidät avautumaan, vaikka jotkut värittävät kertomuksiaan todennäköisesti ylimääräisillä yksityiskohdilla.

Vihan hedelmät

Neuvostoliitto oli tyly yhteiskunta, eikä sotaveteraaneja, ja varsinkaan naisia, aina kohdeltu kunnioittavasti. Monet heistä jätettiin heitteille. Ongelmia ei virallisesti ollut. Svetlana Aleksijevitš raportoi keskusteluistaan neuvostoliittolaisten sensorien kanssa. Heidän mielestään tekijä valehtelee ja tahraa voittajien muiston. Heidän väitteensä ovat absurdeja ja naurettavia.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on voimakkaasti sodan ja totalitarismin vastainen. Yksilöihin suhtaudutaan lämpimästi, mutta heitä hallinneeseen valtioon enimmäkseen kylmästi. Tavalliset ihmiset joutuvat kärsimään taisteluissa ja yhteiskunnallisissa kokeiluissa aina eniten.

Etenkin kirjan lopun partisaanitarinat ovat täynnä puistattavia yksityiskohtia. Niistä välittyy propagandan kasvottomaksi tekemää vihollista kohtaan tunnettu viha: ”’Ja te kysytte, miksi me ryhdyimme taisteluun. Miksi opettelimme ampumaan…’” (s. 335)

Yksi naisista ihmettelee ääneen, että saako kaikesta tästä muka kirjoittaa. Jotkut puhujat tuntuvat jumiutuneen sota-aikaan, kuolleet henkisesti sinne. Heidän muistonsa sisältävät paljon sellaista, mitä ei haluaisi lukea. Kauheuksista muistuttaminen on kuitenkin tärkeää, sillä muuten ne unohtuvat ja toistuvat. Sodalla ei ole naisen kasvoja saa miettimään sotaa toisesta näkökulmasta.

Esa Mäkijärvi

Panu Rajala: Virvatuli – Eino Leinon elämä

9789510416150_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Runoilijan kahdet kasvot

Panu Rajala:

Virvatuli – Eino Leinon elämä

WSOY 2017, s. 596

Suomen täyttäessä 100 vuotta on hyvä tilaisuus muistella kansallisrunoilijaamme Eino Leinoa (1878–1926). Hän oli tuottelias kirjailija, joka väsyi muun muassa alkoholismin ja liian suuren työmäärän takia. Leino julkaisi romaaneja, näytelmiä, esseitä, pakinoita ja suomennoksia, mutta hänen parhaat kirjansa löytyvät lukuisten runokokoelmien joukosta.

Leinon elämää ja tuotantoa Virvatulessa käsittelevä Panu Rajala (s. 1945) ei pelkää laajoja ja vaikeita aiheita. Hän on käsitellyt aiemmin esimerkiksi F.E. Sillanpäätä, Olavi Paavolaista ja Mika Waltaria. Hänen eräänä pääteoksenaan voidaan pitää vuonna 2008 ilmestynyttä elämäkertaa Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset, jonka kaltainen Virvatuli on.

Leinon ura lähti käyntiin vauhdilla. Lapista Helsinkiin muuttanut nuori mies ”debytoi runoilijana jo 1896, kahdeksantoistavuotiaana, kahdella kokoelmalla, Maaliskuun lauluja ja Tarina suuresta tammesta. Maailma oli auki hänen edessään.” (s. 45)

Isoveli Kasimir auttoi Leinoa tutustumaan pääkaupungin rientoihin ja pääsemään piireihin. Veljekset olivat samanlaisia: monipuolisia, kunnianhimoisia, epäkäytännöllisiä ja taloudellisesti toistaitoisia miehiä, joilla oli suuria suunnitelmia. Heistä kuitenkin vain nuorempi pääsi todella esiin. Niin ikään lupaava Kasimir käynnisti lukuisia epäonnistuneita hankkeita ja paloi loppuun.

Levoton mies, levoton maa

Eino Leino omasi valtavan työmoraalin, eikä pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Hän julkaisi useita kirjoja vuodessa. Niihin lukeutuu klassikkoja ja epäonnistumisia. Varhaistuotannon ja koko uran merkkipaalu on runokokoelma Helkavirsiä (1903), jossa Leino yhdistää saumattomasti Kalevalan, kristinuskon ja antiikin maailmat. Teos syntyi yllättäen: ”Leino kirjoitti ilmeisen sanainspiraation vallassa jotakin, mikä kumpusi syvältä pohjolan pojan mielestä spontaanisti. Ei ollut lähteitä käsillä, ei mitään etukäteissuunnitelmaa.” (s. 91)

Helkavirsiä jakoi ilmestyessään mielipiteitä ja se nostettiin klassikoksi vasta myöhemmin. Jotkut kriitikot suhtautuivat Leinoon ylipäätään penseästi, minkä kirjailija pisti kateuden ja vihan piikkiin. Panu Rajala korjaa kuitenkin Virvatulessa yleisen harhakäsityksen, jonka mukaan Leinoa vähäteltiin järjestelmällisesti hänen elinaikanaan. Todellisuudessa hän oli sekä kansan että virallisten piirien suosikki jo nuorena.

Kirja-arvostelijat ja kollegat ihmettelivät lähinnä hänen liian kovaa vauhtiaan, mikä jätti monet hänen teoksensa viimeistelemättömiksi. Leino pakeni paineita ryyppäämiseen ja sekaviin naissuhteisiin. Hän keräsi ystäviä ja rakastettuja magneettisella persoonallisuudellaan: ”Kuten on ennenkin huomattu, Leino oli läheisriippuvainen ja rakkausfriikki. Halutessaan hän sai tahtonsa läpi.” (s. 116)

Suomen kansallisrunoilija kärsi häneen kohdistetuista odotuksista. Hän antautui houkutuksille, eikä aina ottanut vastuuta teoistaan. Yksityiselämän sotkut hän nivoi itsenäistyvän ja levottoman kotimaansa vaikeuksiin: ”Leino aavisti kohtalonsa, aikaisen vanhuuden, nuorena kuolemisen, mutta liitti sen koko kansan ominaisuudeksi. Näin oma osa oli helpompi kantaa.” (s. 121)

Luova tahto

Eino Leino loisti runoissa ja pakinoissa, mutta pärjäsi huonommin näytelmissä ja proosassa. Hänen kirjallinen perintönsä on tunnustetuksi klassikoksi ristiriitainen. Panu Rajalan kirjan nimi Virvatuli viittaa Leinon häilyvyyteen ja leimahteluun. Elämäkerturin oli vaikea saada hänestä otetta. Yritys on kuitenkin hyvä, vaikka aivan Unio mystican veroinen Virvatuli ei ole.

Virvatuli on siitä virkistävä, että Leinon huonoja puolia ei lakaista siinä maton alle. Rajala kritisoi etenkin Leinon kyvyttömyyttä ihmissuhteissa. Hän teki naisilleen ja vihamiehilleen pahaa: ”Vaikka Leinolla oli tunnetusti laaja ja antelias sydän ja hän halusi aika ajoin syleillä koko maailmaa, hänessä piili myös arvaamattoman häijyä haavoittamisen halua.” (s. 269)

Rajala kirjoittaa avartavasti myös Leinosta ja politiikasta. Hän seurasi sitä aktiivisesti ja halusi vaikuttaa siihen, mutta ei ollut tarpeeksi käytännönläheinen ollakseen osaava poliitikko. Hän jäi tarkkailijaksi ja tuuliviiriksi. Leino ajoi innoissaan Suomen itsenäistymishanketta, mutta järkyttyi sisällissodan katastrofista.

Vuoden 1918 sisällissota käytiin, kun Leino alkoi jo olla fyysisesti ja henkisesti lopussa. Hänen reaktionsa väkivaltaisuuksiin ei ollut kovin järkevä. Hän hehkutti estoitta valkoisia ja pystyi vasta vuosien päästä näkemään asiat tasapuolisemmin.

Mistä sitten johtui Leinoa ajanut ja vaivannut kiire? Leinolla oli valtava luova tahto. Rajala kiteyttää hänen motivaationsa muutamaan lauseeseen, joiden selväjärkisyys ja täsmällisyys on tyypillistä Virvatulelle: ”Leino sanoi halunneensa elää vapaana ammattikirjailijana, hänen täytyi elää kynästään. Aina hänellä oli sellainen tunne, että hänelle oli annettu liian vähän aikaa.” (s. 520)

Esa Mäkijärvi