Ioan Grillo: Huumesota – Latinalaisen Amerikan rikollisjärjestöjen parissa

fe5c307a-8541-48ac-9a5e-99ab5deb0288

Huumeet keskuudessamme

Ioan Grillo:

Huumesota – Latinalaisen Amerikan rikollisjärjestöjen parissa

Gummerus 2017, s. 412

suomentaneet Heidi Tihveräinen ja Lauri Sallamo

Huumekauppiaat ovat muodissa. Netflixin televisiosarjojen Breaking Bad ja Narcos lisäksi hiljattain on ilmestynyt erinomaisia aihetta käsitteleviä kirjoja. Ioan Grillon (s. 1973) Huumesota – Latinalaisen Amerikan rikollisjärjestöjen parissa on hengästyttävä uusi teos, jonka lisäksi voi suositella ainakin Roberto Savianon kokaiiniaiheista Zero zero zeroa.

Nopeasti etenevässä ja yleissivistävässä Huumesodassa keskitytään sen alaotsikon mukaisesti Latinalaiseen Amerikkaan. Grillo tutkii huumekauppaa esimerkiksi Brasiliassa, Jamaikassa ja Meksikossa. Niistä löytyvät hänen käsittelemänsä rikollisjärjestöt, kuten Punaiset kommandot, Shower Posse ja Temppeliritarit.

Huumekauppa rehottaa, koska aineista saa niin paljon rahaa. Grillo mainitsee tämän heti kirjansa alussa: ”Useimmilta menee yli ymmärryksen, kuinka missään liiketoiminnassa voi olla 650 prosentin voittomarginaali. 1 500 dollarin sijoituksella tienaa yli kymmenentuhatta. 10 000 dollaria tuottaa 75 000, ja kahden vastaavan kaupan jälkeen huomaakin olevansa miljonääri. Huumekauppa kääntää taloustieteen päälaelleen.” (s. 10)

Ilmiöllä on huomattavia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Huumeilla kasvaneet kartellit ovat ”laajentaneet toimintaansa huumekaupasta esimerkiksi kiristykseen, kidnappauksiin, raakaöljyn varastamiseen ja jopa luvattomaan kaivosteollisuuteen. Ja ne ovat kasvaneet niin suuriksi, että hallitsevat kokonaisia kaupunkeja ja osavaltioita Latinalaisessa Amerikassa.” (s. 11)

Kartellit yrittävät viedä väkivaltamonopolin valtiolta. Tämä on hyvin huolestuttavaa, sillä se voi johtaa kokonaisten maiden romahtamiseen kansojen niitä kohtaan tunteman epäluottamuksen takia. Tilanne on pahin Meksikossa, jossa kartellit ja muut rikolliset järjestöt ovat voimakkaimpia.

Kansainvälinen ongelma

Huumesota on hyvin kiinnostava teos, vaikka sen tieto on joiltain osin vanhentunutta. Alkuteos Gangster Warlords julkaistiin tammikuussa 2016 ja sen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon. Ioan Grillo kauhistelee esimerkiksi huumeparoni Joaquín ”El Chapo” Guzmánin pakenemista vankilasta, vaikka hänet saatiin uudestaan kiinni ja luovutettiin Yhdysvaltoihin. Myöhässä tehty suomennos ei ole kaikilta osin ajankohtainen.

Sekä Zero zero zerossa että Huumesodassa korostetaan, että huumerikollisuus on kansainvälistä toimintaa. Kirjoissa kuvatut asiat eivät rajoitu pelkästään tiettyihin maihin, kuten jotkut toivovat. Ongelmat eivät ole tämän tason ongelman kohdalla pelkästään paikallisia.

Grillo haastattelee muun muassa huumekauppiaita ja poliiseja. Monipuoliset näkökulmat tekevät vetävään tarinalliseen muotoon kirjoitetusta teoksesta paremman. Grillo tekee poliisien ja rikollisten vihollisuudesta kiinnostavan huomion: ”Viha toiseutta kohtaan ajaa kumpaakin osapuolta.” (s. 93)

Grillon tekstissä on imua, vaikka suomennos onkin monin paikoin turhan kirjaimellinen ja siksi töksähtelevä. Huumekauppa on pesiytynyt etenkin köyhiin naapurustoihin, koska niissä rikollisten on helpompi kerätä kannatusta ja toimia rauhassa. Uskollisuutta ostetaan lahjomalla paikallisia. Liikkuvuus on kuitenkin suurta. Grillo huomauttaa roistojen kansainvälisistä yhteyksistä: ”Sodilla on tapana laajentua.” (s. 209)

Huumesodassa kerrotaan muun muassa eroista mafian, kartellin ja jengin välillä. Ne kaikki saavat joka tapauksessa elantonsa aineista: ”Ryhmien rajat ovat alkaneet hämärtyä, ja jotkin jengit ovat laajentuneet rikollisjärjestöiksi. Keski-Amerikan jengeistä on tullut hyvin vaikutusvaltaisia, ja ne ohjailevat rikollista toimintaa, jossa liikkuu paljon rahaa. Kartellit ovat myös ottaneet jengejä alemman tason toimintaan sotilaiksi (ja tykinruoaksi).” (s. 221)

Mahdoton tehtävä?

Vyyhti on monimutkainen, eikä sen selvittäminen ole helppoa. Jo tilanteen pieni parantaminen on todella vaikeaa, vaikka siihen olisi halua. On hyvä muistaa, että Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla asuu lähes 600 miljoonaa ihmistä, jotka eroavat toisistaan monin tavoin. Kyse ei ole yhdestä paikasta. Huumekaupan kitkemiseen tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä, missä on aina haasteensa.

Onko tehtävä sitten mahdoton? Ioan Grillon mielestä ei, koska huumekaupan rehottamisella on poliittisia ja rakenteellisia syitä. Niihin puuttumalla Latinalaisen Amerikan maat voivat ajan mittaan päästä ongelmistaan, jotka vaikuttavat nyt kroonisilta. Esimerkiksi korruptiota kitkemällä päästäisiin jo pitkälle.

Huumesodan lukeminen ei ole helppoa, niin musertava aihe on. Grillo tuskailee reviireistä taistelemiseen liittyvän väkivallan turruttavaa vaikutusta. Sille on sen arkipäiväistyttyä helpompi kääntää selkänsä. Toivoa ei ole kuitenkaan menetetty, vaikka Yhdysvaltojen huumeiden vastainen sota onkin sujunut huonosti. Huumesodan lopussa tarjotaan ratkaisuja asioiden korjaamiseksi. Grillon näkemykset jakavat varmasti mielipiteitä, mutta aloitteiden tekeminen on tärkeää.

Esa Mäkijärvi

Timothy Snyder: Musta maa – Holokausti: tapahtumat, opetukset

9cfb6976e5e07c1364c8e64a092f7bfc

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2015.

Mustia sivuja

Timothy Snyder:

Musta maa – Holokausti: tapahtumat, opetukset

Siltala 2015, s. 442

suomentanut Antero Helasvuo

Holokausti oli ihmiskunnan historian musta sivu. Se oli juutalaisten ja muiden vähemmistöjen kansanmurha saksalaisten toimesta 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa. Tapahtumissa kuoli natsien kaikki vainot huomioiden arviolta 14 miljoonaa ihmistä. Heistä suurin osa oli juutalaisia.

Timothy Snyderin (s. 1969) Musta maa – Holokausti: tapahtumat, opetukset käsittelee tämän hirvittävän ajanjakson syyt ja seuraukset. Hän huomauttaa, että vaikka kansanmurha johtui natsien ajatuksista ja oli heidän johtamansa, monet tappajat eivät olleet saksalaisia. Hän esittää kipeitä kysymyksiä: ”Miksi vieraat tappavat tuntemattomia? Ja miksi naapurit tappavat lähimmäisiään?” (s. 12)

Natseille ja Adolf Hitlerille vaiston tuli ottaa niskalenkki järjestä. Elämä oli heidän mukaansa loppumatonta kamppailua, jossa vain armottomimmat ja häikäilemättömimmät pärjäsivät. Vahvat selvisivät, muiden piti kuolla. Hitler kätyreineen kehitteli mielipuolista rotubiologista oppia, jonka tarkoituksena oli oikeuttaa juutalaisten hävittäminen maan päältä.

Bolševismin ja juutalaisten yhteys Hitlerin mielessä oli toisen maailmansodan (1939–1945) tärkeä syttymissyy. Snyderin näkemys, jonka mukaan Saksan sota Neuvostoliittoa vastaan ja juutalaisten hävitys kulkivat rinta rinnan, on uskottava: ”Juutalaisia ei ensimmäiseksi tapettu Berliinissä vaan Saksan vallan rajoilla idässä. Kun sodan vuorovesi vaihtoi suuntaa, tappaminen siirtyi kohti länttä miehitetystä Neuvostoliitosta miehitettyyn Puolaan ja sitten muuhun Eurooppaan.” (s. 38–39)

Antisemitistinen maailma

Antisemitismiä esiintyi 1930-luvulla suuressa osassa maailmaa, ei pelkästään Saksassa. Berliinin lisäksi muun muassa Moskovassa, Lontoossa ja Varsovassa vierastettiin tai vihattiin juutalaisia. Timothy Snyder ei yritä syyllistää. Hän huomauttaa kirjassaan, että Saksaa vastaan sotaa käyneiden maiden epäröinti ja sekava politiikka johtivat paitsi natsien nousuun, niin myös heidän rikoksiinsa.

Päätös lopullisesta ratkaisusta, juutalaisten ja muiden vähemmistöjen tappamisesta, syntyi vähitellen. Hitler oli jo 1920-luvulla syyttänyt juutalaisia kaikesta maailman pahasta ja vaatinut heidän tuhoamistaan. Kuitenkin vasta 1940-luvulla natsit tarttuivat toimeen. Heidän apunaan oli muun muassa valloitettujen maiden kansalaisia ja uuden hallinnon alle alistettuja poliiseja. Monet heistä auttoivat saksalaisia innokkaasti päästäkseen käsiksi juutalaisten omaisuuteen ja kääntääkseen huomion toisaalle omasta aiemmasta yhteistyöstään kommunistien kanssa.

Erikoista kyllä, juutalaisia suunniteltiin aluksi siirrettäväksi Madagaskariin, Ranskan hallitsemalle kaukaiselle Afrikan saarelle. Tällä tavalle heistä olisi päästy eroon. Operaatiota suunniteltiin ennen toista maailmansotaa Saksan lisäksi Puolassa ja Ranskassa. Antisemitismi riehui näissä maissa vahvana. Myöhemmin ”Madagaskariin lähettäminen” alkoi merkitä saksalaisten kielenkäytössä juutalaisten karkottamisen sijaan heidän tuhoamistaan kokonaan.

Valtiottomuus oli holokaustin tärkeä syy. Juutalaisia kuoli eniten siellä, missä saksalaiset tuhosivat valtiollisen koneiston ja toivat tilalle anarkian. Hitler rummutti rotua. Hän ei ollut kiinnostunut Saksan valtion laajentamisesta, vaan arjalaisen rodun ylivallasta. Natsit pyrkivät luomaan uuden uljaan maailman: ”Valtioiden tuhoaminen ei muuttanut politiikkaa vaan pikemminkin loi uusimuotoisen politiikan, joka mahdollisti uudenlaisen rikollisuuden.” (s. 162)

Muistutus pahasta

Mustan maan suurin ansio on sen monipuolisuudessa. Se kertoo holokaustista kattavasti ja monista näkökulmista. Suomea kirjassa ei harmi kyllä käsitellä lainkaan. Suomi luovutti jatkosodan aikaan Saksalle kahdeksan juutalaista pakolaista ja kymmeniä juutalaisia sotavankeja. Suurin osa heistä tapettiin. Suomi välttyi suuremmalta käsiensä sotkemiselta vain lähinnä sen takia, ettei maassamme sattunut asumaan kovin paljon juutalaisia.

Pienistä puutteistaan huolimatta Musta maa on kattava. Holokaustista on kirjoitettu paljon, joidenkin mielestä ehkä liikaakin. Tarvitsemmeko siis jälleen yhden sitä käsittelevän kirjan? Vastaus on kyllä. Musta maa pitää holokaustin – lähes fiktioksi muuttuneen käsittämättömän tapahtumasarjan – ihmisten muistissa. Pelkästään tästä syystä se on pakollista luettavaa kaikille.

Olisi vaarallista ajatella, että maailma joutui 1930- ja 1940-luvuilla äkillisen kollektiivisen hulluuden valtaan, ja että se toisen maailmansodan päätyttyä siitä vapautui. Asia on muistuttamisen arvoinen: ”Ei ole suurta syytä kuvitella, että olisimme siveellisesti korkeammalla tasolla kuin 1930- ja 1940-lukujen eurooppalaiset, tai sen puoleen vähemmän alttiita sellaisille aatteille, joita Hitler niin menestyksekkäästi levitti ja toteutti.” (s. 336)

Aivan kuten Timothy Snyderin edellinen suomennettu kirja, Tappotanner – Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä (2014), Musta maa on hyvin kirjoitettu. Hänen kanssaan ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä myöntääkseen, että nämä molemmat teokset ovat arvokas lisä keskusteluun toisesta maailmansodasta ja sen tapahtumista.

Esa Mäkijärvi

The End of the Tourista

maxresdefault

David Foster Wallace (1962–2008) teki itsemurhan 46-vuotiaana syyskuussa 2008. Kuoleman jälkeen Wallacen ympärille on rakennettu modernia kirjailijamyyttiä. Hänen on väitetty muun muassa olleen yksi innovatiivisimmista ja vaikutusvaltaisimmista kirjailijoista pitkään aikaan. Wallacen on lisäksi sanottu edustaneen viattomuutta yhä kyynisemmäksi muuttuvassa maailmassa. Hänen kirjoistaan etenkin järkälemäistä romaania Infinite Jestiä (1996) on pidetty uraauurtavana ja tärkeänä. Sen on jälkikäteen katsottu kertovan kokonaisen sukupolven ajatuksista ja olleen aikaansa edellä.

Suurin osa Wallaceen kohdistetuista kehuista on perusteltuja. Niissä on kuitenkin mukana jonkin verran liioittelua. Wallacea on alettu pitää stereotyyppisenä kärsivänä nerona. Hän kärsi henkisistä ongelmista, kuten masennuksesta. Ne johtivat hänen kuolemaansa. Ristiriitaista persoonallisuutta avataan D.T. Maxin hyvässä ja keskustelua herättäneensä elämäkerrassa Every Love Story is a Ghost Story: A Life of David Foster Wallace (2012). Huomiota saanut elämäkerta on osa Wallacen päälle nostettua sädekehää, vaikka se kertoo myös kohteensa huonoista puolista. Wallace ei esimerkiksi ollut kovin luonteva naisten kanssa, eivätkä hänen poliittiset näkemyksensä olleet johdonmukaiset. Tästä huolimatta häntä on hänen kuolemansa jälkeen alettu rakastaa laajasti.

Vaikeana käännettävänä pidettyä Wallacea on myös ryhdytty hiljattain julkaisemaan suomeksi. Siltala on julkaissut esseevalikoimat Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012) ja Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (2014). Niiden tekstit vaihteleva kohtalaisen ja erinomaisen välillä. Ensi keväänä ilmestyy lyhytproosakokoelma Kummatukkainen tyttö, niin ikään Siltalalta. Näiden lisäksi on ilmestynyt kirja Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? (Savukeidas 2015), joka tarjoaa tulkintoja Wallacen tuotantoon. Se sisältää muun muassa Tommi Melenderin kiintoisan esseen Wallacesta.

Wallacen elämää on luonnollisesti myös yritetty sovittaa elokuvaksi. James Ponsoldtin ohjaama The End of the Tour (2015) on yllättävän hyvä, joskaan ei erityisen realistinen, sukellus Wallacen ajatusmaailmaan. Se perustuu David Lipskyn kirjaan Although Of Course You End Up Becoming Yourself: A Road Trip with David Foster Wallace (2010). Elokuvassa Lipsky (Jesse Eisenberg) ja Wallace (Jason Segel) keskustelevat. Mitään muuta filmissä ei oikeastaan tapahdu. Se sopisi hyvin näyttämölle ja hämyiseen teatteriin. The End of the Tourissa yritetään päästä Wallacen pään sisälle.

Elokuva tavoittaa joitakin kirjailijana olemiseen kuuluvia epämiellyttäviä asioita, kuten jatkuvan itsensä epäilemisen ja lahjakkuuden väistämättä kohtaaman ihailun ja kaunan. Wallace on filmissä kirjakiertueella mainostamassa Infinite Jestiä. Lipsky on mukana tekemässä hänestä artikkelia. Jälkimmäinen on aluksi kateellinen edelliselle, koska pitää häntä itseään parempana kirjailijana. Wallace pitää puolestaan kirjakiertuetta tyhjänä teeskentelynä, eikä ole lainkaan vakuuttunut romaaninsa erinomaisuudesta. Molemmat miehet näyttäytyvät epävarmoina ja melko tavallisina.

Lipskyn ja Wallacen keskustelut käsittelevät kirjoittamisen mielekkyyttä, mutta myös muita asioita, kuten laajemmin elämää. Elokuvana The End of the Tour on hyvä. Eisenberg ja Segel näyttelevät erinomaisesti. On kuitenkin kyseenalaista, onko filmi realistinen. Kyseessä on todennäköisemmin kekseliäästi kuviteltu katsaus kuuluisan kirjailijan elämään. Tämä pätee etenkin filmin lämpimiin kohtauksiin, joissa epäilysten repimän Wallacen halutaan osoittaa osanneen nauttia elämästä. Myös esimerkiksi Melender sortuu samaan todetessaan eräässä Wallace-aiheisessa merkinnässään, että ”hän kuitenkin oli pohjimmiltaan lämmin, kunnollinen ja rakastamaan kykenevä persoona.”

Wallacen perikunta on ollut The End of the Tourin äänekkäin kritisoija. Heidän mukaansa Wallace ei olisi missään tapauksessa antanut lupaansa itseään käsittelevään elokuvaan. Tämä näkemys on perusteltu. Wallace ei pitänyt julkisuudesta, eikä viihtynyt Infinite Jestin tai muiden kirjojensa aiheuttamassa valokeilassa. Perikunnan mukaan The End of the Tour on häpeilemätöntä rahastusta, oli se miten laadukas hyvänsä. Asiaa ei auta sekään, että ohjaaja Ponsoldt on suuri Wallacen fani, eikä selvästikään halua esittää kirjailijaa huonossa valossa.

Vaikka Every Love Story is a Ghost Story -elämäkerta ja The End of the Tour -elokuva tehtiin ja julkaistiin turhan hätäisesti, ne puolustavat silti paikkaansa. Ne eivät tunnu hutaistuilta, vaan ovat päinvastoin huolellisia ja loppuun asti mietittyjä. Viimeistä sanaa Wallacesta ne eivät kuitenkaan todennäköisesti edusta. Wallacen arvo ja hänen todellinen merkityksensä paljastuvat vasta ajan saatossa. Infinite Jestiä tullaan varmasti lukemaan pitkään. Wallace itse voi sen sijaan unohtua nopeastikin.