Timothy Snyder: Musta maa – Holokausti: tapahtumat, opetukset

9cfb6976e5e07c1364c8e64a092f7bfc

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2015.

Mustia sivuja

Timothy Snyder:

Musta maa – Holokausti: tapahtumat, opetukset

Siltala 2015, s. 442

suomentanut Antero Helasvuo

Holokausti oli ihmiskunnan historian musta sivu. Se oli juutalaisten ja muiden vähemmistöjen kansanmurha saksalaisten toimesta 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa. Tapahtumissa kuoli natsien kaikki vainot huomioiden arviolta 14 miljoonaa ihmistä. Heistä suurin osa oli juutalaisia.

Timothy Snyderin (s. 1969) Musta maa – Holokausti: tapahtumat, opetukset käsittelee tämän hirvittävän ajanjakson syyt ja seuraukset. Hän huomauttaa, että vaikka kansanmurha johtui natsien ajatuksista ja oli heidän johtamansa, monet tappajat eivät olleet saksalaisia. Hän esittää kipeitä kysymyksiä: ”Miksi vieraat tappavat tuntemattomia? Ja miksi naapurit tappavat lähimmäisiään?” (s. 12)

Natseille ja Adolf Hitlerille vaiston tuli ottaa niskalenkki järjestä. Elämä oli heidän mukaansa loppumatonta kamppailua, jossa vain armottomimmat ja häikäilemättömimmät pärjäsivät. Vahvat selvisivät, muiden piti kuolla. Hitler kätyreineen kehitteli mielipuolista rotubiologista oppia, jonka tarkoituksena oli oikeuttaa juutalaisten hävittäminen maan päältä.

Bolševismin ja juutalaisten yhteys Hitlerin mielessä oli toisen maailmansodan (1939–1945) tärkeä syttymissyy. Snyderin näkemys, jonka mukaan Saksan sota Neuvostoliittoa vastaan ja juutalaisten hävitys kulkivat rinta rinnan, on uskottava: ”Juutalaisia ei ensimmäiseksi tapettu Berliinissä vaan Saksan vallan rajoilla idässä. Kun sodan vuorovesi vaihtoi suuntaa, tappaminen siirtyi kohti länttä miehitetystä Neuvostoliitosta miehitettyyn Puolaan ja sitten muuhun Eurooppaan.” (s. 38–39)

Antisemitistinen maailma

Antisemitismiä esiintyi 1930-luvulla suuressa osassa maailmaa, ei pelkästään Saksassa. Berliinin lisäksi muun muassa Moskovassa, Lontoossa ja Varsovassa vierastettiin tai vihattiin juutalaisia. Timothy Snyder ei yritä syyllistää. Hän huomauttaa kirjassaan, että Saksaa vastaan sotaa käyneiden maiden epäröinti ja sekava politiikka johtivat paitsi natsien nousuun, niin myös heidän rikoksiinsa.

Päätös lopullisesta ratkaisusta, juutalaisten ja muiden vähemmistöjen tappamisesta, syntyi vähitellen. Hitler oli jo 1920-luvulla syyttänyt juutalaisia kaikesta maailman pahasta ja vaatinut heidän tuhoamistaan. Kuitenkin vasta 1940-luvulla natsit tarttuivat toimeen. Heidän apunaan oli muun muassa valloitettujen maiden kansalaisia ja uuden hallinnon alle alistettuja poliiseja. Monet heistä auttoivat saksalaisia innokkaasti päästäkseen käsiksi juutalaisten omaisuuteen ja kääntääkseen huomion toisaalle omasta aiemmasta yhteistyöstään kommunistien kanssa.

Erikoista kyllä, juutalaisia suunniteltiin aluksi siirrettäväksi Madagaskariin, Ranskan hallitsemalle kaukaiselle Afrikan saarelle. Tällä tavalle heistä olisi päästy eroon. Operaatiota suunniteltiin ennen toista maailmansotaa Saksan lisäksi Puolassa ja Ranskassa. Antisemitismi riehui näissä maissa vahvana. Myöhemmin ”Madagaskariin lähettäminen” alkoi merkitä saksalaisten kielenkäytössä juutalaisten karkottamisen sijaan heidän tuhoamistaan kokonaan.

Valtiottomuus oli holokaustin tärkeä syy. Juutalaisia kuoli eniten siellä, missä saksalaiset tuhosivat valtiollisen koneiston ja toivat tilalle anarkian. Hitler rummutti rotua. Hän ei ollut kiinnostunut Saksan valtion laajentamisesta, vaan arjalaisen rodun ylivallasta. Natsit pyrkivät luomaan uuden uljaan maailman: ”Valtioiden tuhoaminen ei muuttanut politiikkaa vaan pikemminkin loi uusimuotoisen politiikan, joka mahdollisti uudenlaisen rikollisuuden.” (s. 162)

Muistutus pahasta

Mustan maan suurin ansio on sen monipuolisuudessa. Se kertoo holokaustista kattavasti ja monista näkökulmista. Suomea kirjassa ei harmi kyllä käsitellä lainkaan. Suomi luovutti jatkosodan aikaan Saksalle kahdeksan juutalaista pakolaista ja kymmeniä juutalaisia sotavankeja. Suurin osa heistä tapettiin. Suomi välttyi suuremmalta käsiensä sotkemiselta vain lähinnä sen takia, ettei maassamme sattunut asumaan kovin paljon juutalaisia.

Pienistä puutteistaan huolimatta Musta maa on kattava. Holokaustista on kirjoitettu paljon, joidenkin mielestä ehkä liikaakin. Tarvitsemmeko siis jälleen yhden sitä käsittelevän kirjan? Vastaus on kyllä. Musta maa pitää holokaustin – lähes fiktioksi muuttuneen käsittämättömän tapahtumasarjan – ihmisten muistissa. Pelkästään tästä syystä se on pakollista luettavaa kaikille.

Olisi vaarallista ajatella, että maailma joutui 1930- ja 1940-luvuilla äkillisen kollektiivisen hulluuden valtaan, ja että se toisen maailmansodan päätyttyä siitä vapautui. Asia on muistuttamisen arvoinen: ”Ei ole suurta syytä kuvitella, että olisimme siveellisesti korkeammalla tasolla kuin 1930- ja 1940-lukujen eurooppalaiset, tai sen puoleen vähemmän alttiita sellaisille aatteille, joita Hitler niin menestyksekkäästi levitti ja toteutti.” (s. 336)

Aivan kuten Timothy Snyderin edellinen suomennettu kirja, Tappotanner – Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä (2014), Musta maa on hyvin kirjoitettu. Hänen kanssaan ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä myöntääkseen, että nämä molemmat teokset ovat arvokas lisä keskusteluun toisesta maailmansodasta ja sen tapahtumista.

Esa Mäkijärvi

The End of the Tourista

maxresdefault

David Foster Wallace (1962–2008) teki itsemurhan 46-vuotiaana syyskuussa 2008. Kuoleman jälkeen Wallacen ympärille on rakennettu modernia kirjailijamyyttiä. Hänen on väitetty muun muassa olleen yksi innovatiivisimmista ja vaikutusvaltaisimmista kirjailijoista pitkään aikaan. Wallacen on lisäksi sanottu edustaneen viattomuutta yhä kyynisemmäksi muuttuvassa maailmassa. Hänen kirjoistaan etenkin järkälemäistä romaania Infinite Jestiä (1996) on pidetty uraauurtavana ja tärkeänä. Sen on jälkikäteen katsottu kertovan kokonaisen sukupolven ajatuksista ja olleen aikaansa edellä.

Suurin osa Wallaceen kohdistetuista kehuista on perusteltuja. Niissä on kuitenkin mukana jonkin verran liioittelua. Wallacea on alettu pitää stereotyyppisenä kärsivänä nerona. Hän kärsi henkisistä ongelmista, kuten masennuksesta. Ne johtivat hänen kuolemaansa. Ristiriitaista persoonallisuutta avataan D.T. Maxin hyvässä ja keskustelua herättäneensä elämäkerrassa Every Love Story is a Ghost Story: A Life of David Foster Wallace (2012). Huomiota saanut elämäkerta on osa Wallacen päälle nostettua sädekehää, vaikka se kertoo myös kohteensa huonoista puolista. Wallace ei esimerkiksi ollut kovin luonteva naisten kanssa, eivätkä hänen poliittiset näkemyksensä olleet johdonmukaiset. Tästä huolimatta häntä on hänen kuolemansa jälkeen alettu rakastaa laajasti.

Vaikeana käännettävänä pidettyä Wallacea on myös ryhdytty hiljattain julkaisemaan suomeksi. Siltala on julkaissut esseevalikoimat Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012) ja Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (2014). Niiden tekstit vaihteleva kohtalaisen ja erinomaisen välillä. Ensi keväänä ilmestyy lyhytproosakokoelma Kummatukkainen tyttö, niin ikään Siltalalta. Näiden lisäksi on ilmestynyt kirja Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? (Savukeidas 2015), joka tarjoaa tulkintoja Wallacen tuotantoon. Se sisältää muun muassa Tommi Melenderin kiintoisan esseen Wallacesta.

Wallacen elämää on luonnollisesti myös yritetty sovittaa elokuvaksi. James Ponsoldtin ohjaama The End of the Tour (2015) on yllättävän hyvä, joskaan ei erityisen realistinen, sukellus Wallacen ajatusmaailmaan. Se perustuu David Lipskyn kirjaan Although Of Course You End Up Becoming Yourself: A Road Trip with David Foster Wallace (2010). Elokuvassa Lipsky (Jesse Eisenberg) ja Wallace (Jason Segel) keskustelevat. Mitään muuta filmissä ei oikeastaan tapahdu. Se sopisi hyvin näyttämölle ja hämyiseen teatteriin. The End of the Tourissa yritetään päästä Wallacen pään sisälle.

Elokuva tavoittaa joitakin kirjailijana olemiseen kuuluvia epämiellyttäviä asioita, kuten jatkuvan itsensä epäilemisen ja lahjakkuuden väistämättä kohtaaman ihailun ja kaunan. Wallace on filmissä kirjakiertueella mainostamassa Infinite Jestiä. Lipsky on mukana tekemässä hänestä artikkelia. Jälkimmäinen on aluksi kateellinen edelliselle, koska pitää häntä itseään parempana kirjailijana. Wallace pitää puolestaan kirjakiertuetta tyhjänä teeskentelynä, eikä ole lainkaan vakuuttunut romaaninsa erinomaisuudesta. Molemmat miehet näyttäytyvät epävarmoina ja melko tavallisina.

Lipskyn ja Wallacen keskustelut käsittelevät kirjoittamisen mielekkyyttä, mutta myös muita asioita, kuten laajemmin elämää. Elokuvana The End of the Tour on hyvä. Eisenberg ja Segel näyttelevät erinomaisesti. On kuitenkin kyseenalaista, onko filmi realistinen. Kyseessä on todennäköisemmin kekseliäästi kuviteltu katsaus kuuluisan kirjailijan elämään. Tämä pätee etenkin filmin lämpimiin kohtauksiin, joissa epäilysten repimän Wallacen halutaan osoittaa osanneen nauttia elämästä. Myös esimerkiksi Melender sortuu samaan todetessaan eräässä Wallace-aiheisessa merkinnässään, että ”hän kuitenkin oli pohjimmiltaan lämmin, kunnollinen ja rakastamaan kykenevä persoona.”

Wallacen perikunta on ollut The End of the Tourin äänekkäin kritisoija. Heidän mukaansa Wallace ei olisi missään tapauksessa antanut lupaansa itseään käsittelevään elokuvaan. Tämä näkemys on perusteltu. Wallace ei pitänyt julkisuudesta, eikä viihtynyt Infinite Jestin tai muiden kirjojensa aiheuttamassa valokeilassa. Perikunnan mukaan The End of the Tour on häpeilemätöntä rahastusta, oli se miten laadukas hyvänsä. Asiaa ei auta sekään, että ohjaaja Ponsoldt on suuri Wallacen fani, eikä selvästikään halua esittää kirjailijaa huonossa valossa.

Vaikka Every Love Story is a Ghost Story -elämäkerta ja The End of the Tour -elokuva tehtiin ja julkaistiin turhan hätäisesti, ne puolustavat silti paikkaansa. Ne eivät tunnu hutaistuilta, vaan ovat päinvastoin huolellisia ja loppuun asti mietittyjä. Viimeistä sanaa Wallacesta ne eivät kuitenkaan todennäköisesti edusta. Wallacen arvo ja hänen todellinen merkityksensä paljastuvat vasta ajan saatossa. Infinite Jestiä tullaan varmasti lukemaan pitkään. Wallace itse voi sen sijaan unohtua nopeastikin.

Umberto Eco: Numero Zeron tapaus

9789510412862_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2015.

Median valta

Umberto Eco:

Numero Zeron tapaus

WSOY 2015, s. 211

suomentanut Helinä Kangas

Numeron Zeron tapausta, kuten suurinta osaa Umberto Econ (s. 1932) kirjoista, on vaikea ymmärtää ilman tietämystä Italian nykyisestä ilmapiiristä ja maan historiasta. Tuoreeltaan suomennettu romaani käsittelee muun muassa median valtaa ja politiikkojen likaista peliä.

Suuri yleisö tuntee Econ erityisesti läpimurtoromaanista Ruusun nimi (1983). Se sijoittuu italialaiseen luostariin. Älykkönä tunnetun Econ kiinnostukset ovat monet. Hän on kirjoittanut muun muassa historiasta, jalkapallosta ja semiotiikasta. Hän ei ole pelkästään kuiva tutkija, vaan hänen järjenjuoksunsa on toisinaan välimerellisen poukkoilevaa ja jopa kiivasta. Se tekee hänen kirjoituksistaan sekä hyvin kiinnostavia että hieman rasittavia.

Econ romaaneihin liittyvät maneerit, kuten luettelointi, tekevät Numeron Zeron tapauksesta sen lyhyydestä huolimatta raskaan. Kirjaa lukee hitaasti. Se sijoittuu vuoteen 1992, jonkin aikaa ennen Silvio Berlusconin ja hänen Forza Italia -puolueensa nousua valtaan. Kristillisdemokraatit johtivat Italiaa pitkään, 1940-luvulta 1990-luvulle. Puolueen loppu on yksi Econ uuden kirjan juonteista.

Luetteloita ja latteuksia

Numero Zeron tapaus kertoo hämärää kirjaa haamukirjoittavasta ja kyseenalaisessa sanomalehdessä työskentelevästä miehestä. Hänen tarinansa on kuitenkin vain sivuseikka, sillä oikeasti romaani irvailee Italian ilmapiirille ja maan korruptoituneisuudelle. Kirja on satiiri. Sen sisältämä huumori on kuitenkin vaivaannuttavaa: ”Mietitäänpä. Kaikkeen on syynsä, niin ainakin sanotaan. Ihmeen mahdollisuuden saa unohtaa – en näe miksi Jumala välittäisi minun suihkustani, se ei ole mikään Punainen meri. Joten asiaan täytyy olla jokin luonnollinen selitys.” (s. 10)

Romaanin suurin ongelma ei kuitenkaan ole huono huumori, vaan sen luettelot ja latteudet. Ne ovat hyvässä ja pahassa Umberto Econ tavaramerkkejä. Eco ei malta tälläkään kertaa olla väläyttelemättä: ”Julkaisematta jäävien kirjojen lukemisesta voi tulla ammatti.” (s. 19)

Eri lajityypit sekoittuvat Numero Zeron tapauksessa toisiinsa. Välillä romaani on dekkari, välillä poliittinen satiiri. Siinä väännetään rautalangasta, että italialaisten on vaikea luottaa kehenkään tai mihinkään. Monet heistä uskovat siihen, että heidän selkänsä takana piileskelee pahansuopa huijari.

Koska elämme toisenlaisessa ympäristössä, Numero Zeron tapaukseen on vaikea uppoutua tai uskoa. Tämä ei kuitenkaan tee kirjasta huonoa. Se kompastuu väkinäisiin kirjallisuusviittauksiin ja tarinaa eteenpäin vieviin sattumiin, joissa ei ole järkeä. Eco on lukenut mies. Numeron Zeron tapauksessa viitataan ainakin Robert Musiliin ja William Shakespeareen. Suuriin kirjailijoihin tukeutuminen ei ikävä kyllä ole perusteltua.

Numeron Zeron tapauksen kaltaisen satiirin ei tietenkään tarvitse olla täysin uskottava. Se yrittää kuitenkin olla terävä aikalaisanalyysi, joten sen köykäinen juoni tekee hallaa sen sanomalle. Vain silloin tällöin romaani onnistuu yllättämään positiivisen humoristisella tavalla: ”Katsoin uudestaan seurassani olevaa naista, joka ei ollut prostituoitu, ja tunsin nuortuvani.” (s. 83)

Epäkohtia

Mitä kieleen tulee, Numero Zeron tapaus on taattua laatua. Umberto Eco on ammattimies, eikä häneltä voi odottaa huonoa tekstiä. Helinä Kankaan suomennos on pääasiassa toimiva, mutta lopulliseen versioon on jäänyt muutamia ihmeellisiä virheitä, kuten tämä kysymyksiä herättävä anglismi: ”Hyppäsimme lounaan yli.” (s. 123)

Tällaiset lapsukset tuntuvat viittaavan siihen, että Numero Zeron tapaus on suomennettu italian sijaan englannista. Niin tai näin, suomennoksen kieli on pääasiassa hyvää. Romaani sisältää koko joukon italialaisille tyypillisiä salaliittoteorioita. Eräs sellainen on Numero Zero -lehden toimittajan väittämä, ettei fasistien johtaja Benito Mussolinia todella teloitettu vuonna 1945, vaan ammutuksi joutui hänen kaksoisolentonsa. Kaikista kirjan väitteistä menee pää pyörälle.

Italiassa valta on hämärissä verkostoissa. On epäselvää, kuka todella päättää asioista. Tätä tolaa Eco uudessa teoksessaan käsittelee ja ironisoi. Kummalliseen vyyhtiin mukaan joutuva päähahmo saavuttaa rauhan lopulta vasta antamalla periksi. Hän toteaa kyynisesti: ”Me italialaiset olemme aina olleet tikarin ja myrkyn kansa. Meidät on rokotettu järkytystä vastaan, kuullessamme minkä uuden asian tahansa sanomme, että on sitä ollut pahempaakin ja että tämä tai tuo tarina on takuulla potaskaa.” (s. 207)

Eco sivaltaa hahmojensa kautta italialaisia ja maansa epäkohtia. Hänen mielestään asiat voisi ja pitäisi järjestää paremmin. Jos italialaiset puhaltaisivat yhteen hiileen, kaikki menisi paremmin. Ikävä kyllä historia estää tätä utopiaa toteutumasta. Numero Zeron tapaus kiteyttää kiinnostavasti Italian ongelmat. Romaanina se ei harmi kyllä ole mistään kotoisin. Eco sortuu turhaan kikkailuun ja menettää otteensa lukijaan.

Esa Mäkijärvi