Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ola naisen kasvoja

9789513192693_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Vaiettu historia

Svetlana Aleksijevitš:

Sodalla ei ole naisen kasvoja

Tammi 2017, s. 417

suomentanut Pauli Tapio

Naisten roolista sodassa ei ole puhuttu paljoa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 saanut valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) paikkaa romaanillaan tätä aukkoa. Aleksijevitš on tehnyt monipuolisia kirjoja, jotka yhdistävät asiaproosaa fiktioon. Ne välttelevät määritelmiä.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on hänen parhaita kirjojaan. Nyt tullut julkaisu on uusi ja laajennettu suomenkielinen laitos teoksesta, joka ilmestyi vuonna 1988. Parantelulle on tarvetta, sillä edellinen versio joutui sensuurin kouriin. Sodanvastainen teos kiellettiin Neuvostoliitossa ja ilmestyi vasta Mihail Gorbatšovin aloitettua liennytyspolitiikkansa.

Aleksijevitšin kirjan muoto on epätavallinen. Se on oikeiden ihmisten äänistä koostuva romaani. Kaikki siinä ei välttämättä ole totta, vaikka Aleksijevitš onkin haastatellut sitä varten monia Saksaa vastaan sotineita neuvostoliittolaisia naisia ja lainaa heitä tarkasti.

Joillekin voi tulla yllätyksenä, että toisessa maailmansodassa naisia palveli kaikissa aselajeissa. Heitä näkyi myös etulinjassa. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 jälkimmäisen naisia liittyi vapaaehtoisesti armeijaan ja puolusti isänmaataan loppuun asti. Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo tästä usein unohdetusta seikasta.

Sota naisten silmin

Sodalla ei ole naisen kasvoja syntyi tarpeesta kertoa 1940-luvun tapahtumista toisesta näkökulmasta. Miesten kantoja on esitelty tarpeeksi. Svetlana Aleksijevitš kommentoi: ”Naisten sodalla on omat värinsä, omat tuoksunsa, oma valonsa ja omat tunteensa. Omat sanansa. Siinä ei ole sankareita tai uskomattomia urotekoja. Siinä on vain ihmisiä omassa epäinhimillisen inhimillisessä toimessaan.” (s. 10)

Suurin osa kirjasta koostuu Aleksijevitšin kuulemien naisten kertomista lyhyistä tarinoista tai anekdooteista. Moni niistä ahdistaa, vaikka mukaan mahtuu aina inhimillistä lämpöä. Yhteistä ääneen pääseville on se, että he olivat sotaan lähtiessään nuoria ja sieltä palatessaan vanhoja. He ikääntyivät nopeasti, paljon nopeammin kuin olisivat halunneet.

Sirpaleiset kertomukset ovat usein järkyttäviä. Ne paljastavat pieniä yksityiskohtia sodasta: ”’Sain urhoollisuusmitalin yhdeksäntoistavuotiaana. Hiukseni harmaantuivat yhdeksäntoistavuotiaana. Viimeisessä taistelussani, yhdeksäntoistavuotiaana, minua ammuttiin molempien keuhkojen läpi ja toinen luodeista läpäisi kaksi selkänikamaani. Jalkani halvaantuivat… minua luultiin kuolleeksi…’” (s. 79)

Lukuisia naisia työskenteli Neuvostoliiton armeijassa sairaanhoitajina. He joutuivat auttamaan haavoittuneita ja todistamaan kauheuksia. He joutuvat etsimään hyvyyttä yllättävistä paikoista, kuten tämä erään sairaanhoitajan pommituksen jälkeinen kommentti osoittaa: ”’Haluatteko tietää, mitä onni on? Minä kerron… Se on sitä, kun löytää kuolleiden joukosta elävän ihmisen…’” (s. 106)

Sodalla ei ole naisen kasvoja koostuu lukuisista tällaisista yksittäisistä todistuksista. Niistä piirtyvä kuva on inhimillisempi kuin virallisessa historiassa, joka koostuu luvuista ja nimistä. Niiden kuvaama sota ei ole siistiä. Veri lentää ja traumat vaivaavat.

Kaikista tarinoista huomaa, että niiden kertominen on ollut tärkeää. Monet naisista ovat odottaneet vuosikymmeniä saadakseen puhua. He ovat vaienneet pakon edessä ja kantaneet raskasta taakkaa hiljaisuudessa. Aleksijevitš saa heidät avautumaan, vaikka jotkut värittävät kertomuksiaan todennäköisesti ylimääräisillä yksityiskohdilla.

Vihan hedelmät

Neuvostoliitto oli tyly yhteiskunta, eikä sotaveteraaneja, ja varsinkaan naisia, aina kohdeltu kunnioittavasti. Monet heistä jätettiin heitteille. Ongelmia ei virallisesti ollut. Svetlana Aleksijevitš raportoi keskusteluistaan neuvostoliittolaisten sensorien kanssa. Heidän mielestään tekijä valehtelee ja tahraa voittajien muiston. Heidän väitteensä ovat absurdeja ja naurettavia.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on voimakkaasti sodan ja totalitarismin vastainen. Yksilöihin suhtaudutaan lämpimästi, mutta heitä hallinneeseen valtioon enimmäkseen kylmästi. Tavalliset ihmiset joutuvat kärsimään taisteluissa ja yhteiskunnallisissa kokeiluissa aina eniten.

Etenkin kirjan lopun partisaanitarinat ovat täynnä puistattavia yksityiskohtia. Niistä välittyy propagandan kasvottomaksi tekemää vihollista kohtaan tunnettu viha: ”’Ja te kysytte, miksi me ryhdyimme taisteluun. Miksi opettelimme ampumaan…’” (s. 335)

Yksi naisista ihmettelee ääneen, että saako kaikesta tästä muka kirjoittaa. Jotkut puhujat tuntuvat jumiutuneen sota-aikaan, kuolleet henkisesti sinne. Heidän muistonsa sisältävät paljon sellaista, mitä ei haluaisi lukea. Kauheuksista muistuttaminen on kuitenkin tärkeää, sillä muuten ne unohtuvat ja toistuvat. Sodalla ei ole naisen kasvoja saa miettimään sotaa toisesta näkökulmasta.

Esa Mäkijärvi

Panu Rajala: Virvatuli – Eino Leinon elämä

9789510416150_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Runoilijan kahdet kasvot

Panu Rajala:

Virvatuli – Eino Leinon elämä

WSOY 2017, s. 596

Suomen täyttäessä 100 vuotta on hyvä tilaisuus muistella kansallisrunoilijaamme Eino Leinoa (1878–1926). Hän oli tuottelias kirjailija, joka väsyi muun muassa alkoholismin ja liian suuren työmäärän takia. Leino julkaisi romaaneja, näytelmiä, esseitä, pakinoita ja suomennoksia, mutta hänen parhaat kirjansa löytyvät lukuisten runokokoelmien joukosta.

Leinon elämää ja tuotantoa Virvatulessa käsittelevä Panu Rajala (s. 1945) ei pelkää laajoja ja vaikeita aiheita. Hän on käsitellyt aiemmin esimerkiksi F.E. Sillanpäätä, Olavi Paavolaista ja Mika Waltaria. Hänen eräänä pääteoksenaan voidaan pitää vuonna 2008 ilmestynyttä elämäkertaa Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset, jonka kaltainen Virvatuli on.

Leinon ura lähti käyntiin vauhdilla. Lapista Helsinkiin muuttanut nuori mies ”debytoi runoilijana jo 1896, kahdeksantoistavuotiaana, kahdella kokoelmalla, Maaliskuun lauluja ja Tarina suuresta tammesta. Maailma oli auki hänen edessään.” (s. 45)

Isoveli Kasimir auttoi Leinoa tutustumaan pääkaupungin rientoihin ja pääsemään piireihin. Veljekset olivat samanlaisia: monipuolisia, kunnianhimoisia, epäkäytännöllisiä ja taloudellisesti toistaitoisia miehiä, joilla oli suuria suunnitelmia. Heistä kuitenkin vain nuorempi pääsi todella esiin. Niin ikään lupaava Kasimir käynnisti lukuisia epäonnistuneita hankkeita ja paloi loppuun.

Levoton mies, levoton maa

Eino Leino omasi valtavan työmoraalin, eikä pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Hän julkaisi useita kirjoja vuodessa. Niihin lukeutuu klassikkoja ja epäonnistumisia. Varhaistuotannon ja koko uran merkkipaalu on runokokoelma Helkavirsiä (1903), jossa Leino yhdistää saumattomasti Kalevalan, kristinuskon ja antiikin maailmat. Teos syntyi yllättäen: ”Leino kirjoitti ilmeisen sanainspiraation vallassa jotakin, mikä kumpusi syvältä pohjolan pojan mielestä spontaanisti. Ei ollut lähteitä käsillä, ei mitään etukäteissuunnitelmaa.” (s. 91)

Helkavirsiä jakoi ilmestyessään mielipiteitä ja se nostettiin klassikoksi vasta myöhemmin. Jotkut kriitikot suhtautuivat Leinoon ylipäätään penseästi, minkä kirjailija pisti kateuden ja vihan piikkiin. Panu Rajala korjaa kuitenkin Virvatulessa yleisen harhakäsityksen, jonka mukaan Leinoa vähäteltiin järjestelmällisesti hänen elinaikanaan. Todellisuudessa hän oli sekä kansan että virallisten piirien suosikki jo nuorena.

Kirja-arvostelijat ja kollegat ihmettelivät lähinnä hänen liian kovaa vauhtiaan, mikä jätti monet hänen teoksensa viimeistelemättömiksi. Leino pakeni paineita ryyppäämiseen ja sekaviin naissuhteisiin. Hän keräsi ystäviä ja rakastettuja magneettisella persoonallisuudellaan: ”Kuten on ennenkin huomattu, Leino oli läheisriippuvainen ja rakkausfriikki. Halutessaan hän sai tahtonsa läpi.” (s. 116)

Suomen kansallisrunoilija kärsi häneen kohdistetuista odotuksista. Hän antautui houkutuksille, eikä aina ottanut vastuuta teoistaan. Yksityiselämän sotkut hän nivoi itsenäistyvän ja levottoman kotimaansa vaikeuksiin: ”Leino aavisti kohtalonsa, aikaisen vanhuuden, nuorena kuolemisen, mutta liitti sen koko kansan ominaisuudeksi. Näin oma osa oli helpompi kantaa.” (s. 121)

Luova tahto

Eino Leino loisti runoissa ja pakinoissa, mutta pärjäsi huonommin näytelmissä ja proosassa. Hänen kirjallinen perintönsä on tunnustetuksi klassikoksi ristiriitainen. Panu Rajalan kirjan nimi Virvatuli viittaa Leinon häilyvyyteen ja leimahteluun. Elämäkerturin oli vaikea saada hänestä otetta. Yritys on kuitenkin hyvä, vaikka aivan Unio mystican veroinen Virvatuli ei ole.

Virvatuli on siitä virkistävä, että Leinon huonoja puolia ei lakaista siinä maton alle. Rajala kritisoi etenkin Leinon kyvyttömyyttä ihmissuhteissa. Hän teki naisilleen ja vihamiehilleen pahaa: ”Vaikka Leinolla oli tunnetusti laaja ja antelias sydän ja hän halusi aika ajoin syleillä koko maailmaa, hänessä piili myös arvaamattoman häijyä haavoittamisen halua.” (s. 269)

Rajala kirjoittaa avartavasti myös Leinosta ja politiikasta. Hän seurasi sitä aktiivisesti ja halusi vaikuttaa siihen, mutta ei ollut tarpeeksi käytännönläheinen ollakseen osaava poliitikko. Hän jäi tarkkailijaksi ja tuuliviiriksi. Leino ajoi innoissaan Suomen itsenäistymishanketta, mutta järkyttyi sisällissodan katastrofista.

Vuoden 1918 sisällissota käytiin, kun Leino alkoi jo olla fyysisesti ja henkisesti lopussa. Hänen reaktionsa väkivaltaisuuksiin ei ollut kovin järkevä. Hän hehkutti estoitta valkoisia ja pystyi vasta vuosien päästä näkemään asiat tasapuolisemmin.

Mistä sitten johtui Leinoa ajanut ja vaivannut kiire? Leinolla oli valtava luova tahto. Rajala kiteyttää hänen motivaationsa muutamaan lauseeseen, joiden selväjärkisyys ja täsmällisyys on tyypillistä Virvatulelle: ”Leino sanoi halunneensa elää vapaana ammattikirjailijana, hänen täytyi elää kynästään. Aina hänellä oli sellainen tunne, että hänelle oli annettu liian vähän aikaa.” (s. 520)

Esa Mäkijärvi

Ioan Grillo: Huumesota – Latinalaisen Amerikan rikollisjärjestöjen parissa

fe5c307a-8541-48ac-9a5e-99ab5deb0288

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Huumeet keskuudessamme

Ioan Grillo:

Huumesota – Latinalaisen Amerikan rikollisjärjestöjen parissa

Gummerus 2017, s. 412

suomentaneet Heidi Tihveräinen ja Lauri Sallamo

Huumekauppiaat ovat muodissa. Netflixin televisiosarjojen Breaking Bad ja Narcos lisäksi hiljattain on ilmestynyt erinomaisia aihetta käsitteleviä kirjoja. Ioan Grillon (s. 1973) Huumesota – Latinalaisen Amerikan rikollisjärjestöjen parissa on hengästyttävä uusi teos, jonka lisäksi voi suositella ainakin Roberto Savianon kokaiiniaiheista Zero zero zeroa.

Nopeasti etenevässä ja yleissivistävässä Huumesodassa keskitytään sen alaotsikon mukaisesti Latinalaiseen Amerikkaan. Grillo tutkii huumekauppaa esimerkiksi Brasiliassa, Jamaikassa ja Meksikossa. Niistä löytyvät hänen käsittelemänsä rikollisjärjestöt, kuten Punaiset kommandot, Shower Posse ja Temppeliritarit.

Huumekauppa rehottaa, koska aineista saa niin paljon rahaa. Grillo mainitsee tämän heti kirjansa alussa: ”Useimmilta menee yli ymmärryksen, kuinka missään liiketoiminnassa voi olla 650 prosentin voittomarginaali. 1 500 dollarin sijoituksella tienaa yli kymmenentuhatta. 10 000 dollaria tuottaa 75 000, ja kahden vastaavan kaupan jälkeen huomaakin olevansa miljonääri. Huumekauppa kääntää taloustieteen päälaelleen.” (s. 10)

Ilmiöllä on huomattavia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Huumeilla kasvaneet kartellit ovat ”laajentaneet toimintaansa huumekaupasta esimerkiksi kiristykseen, kidnappauksiin, raakaöljyn varastamiseen ja jopa luvattomaan kaivosteollisuuteen. Ja ne ovat kasvaneet niin suuriksi, että hallitsevat kokonaisia kaupunkeja ja osavaltioita Latinalaisessa Amerikassa.” (s. 11)

Kartellit yrittävät viedä väkivaltamonopolin valtiolta. Tämä on hyvin huolestuttavaa, sillä se voi johtaa kokonaisten maiden romahtamiseen kansojen niitä kohtaan tunteman epäluottamuksen takia. Tilanne on pahin Meksikossa, jossa kartellit ja muut rikolliset järjestöt ovat voimakkaimpia.

Kansainvälinen ongelma

Huumesota on hyvin kiinnostava teos, vaikka sen tieto on joiltain osin vanhentunutta. Alkuteos Gangster Warlords julkaistiin tammikuussa 2016 ja sen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon. Ioan Grillo kauhistelee esimerkiksi huumeparoni Joaquín ”El Chapo” Guzmánin pakenemista vankilasta, vaikka hänet saatiin uudestaan kiinni ja luovutettiin Yhdysvaltoihin. Myöhässä tehty suomennos ei ole kaikilta osin ajankohtainen.

Sekä Zero zero zerossa että Huumesodassa korostetaan, että huumerikollisuus on kansainvälistä toimintaa. Kirjoissa kuvatut asiat eivät rajoitu pelkästään tiettyihin maihin, kuten jotkut toivovat. Ongelmat eivät ole tämän tason ongelman kohdalla pelkästään paikallisia.

Grillo haastattelee muun muassa huumekauppiaita ja poliiseja. Monipuoliset näkökulmat tekevät vetävään tarinalliseen muotoon kirjoitetusta teoksesta paremman. Grillo tekee poliisien ja rikollisten vihollisuudesta kiinnostavan huomion: ”Viha toiseutta kohtaan ajaa kumpaakin osapuolta.” (s. 93)

Grillon tekstissä on imua, vaikka suomennos onkin monin paikoin turhan kirjaimellinen ja siksi töksähtelevä. Huumekauppa on pesiytynyt etenkin köyhiin naapurustoihin, koska niissä rikollisten on helpompi kerätä kannatusta ja toimia rauhassa. Uskollisuutta ostetaan lahjomalla paikallisia. Liikkuvuus on kuitenkin suurta. Grillo huomauttaa roistojen kansainvälisistä yhteyksistä: ”Sodilla on tapana laajentua.” (s. 209)

Huumesodassa kerrotaan muun muassa eroista mafian, kartellin ja jengin välillä. Ne kaikki saavat joka tapauksessa elantonsa aineista: ”Ryhmien rajat ovat alkaneet hämärtyä, ja jotkin jengit ovat laajentuneet rikollisjärjestöiksi. Keski-Amerikan jengeistä on tullut hyvin vaikutusvaltaisia, ja ne ohjailevat rikollista toimintaa, jossa liikkuu paljon rahaa. Kartellit ovat myös ottaneet jengejä alemman tason toimintaan sotilaiksi (ja tykinruoaksi).” (s. 221)

Mahdoton tehtävä?

Vyyhti on monimutkainen, eikä sen selvittäminen ole helppoa. Jo tilanteen pieni parantaminen on todella vaikeaa, vaikka siihen olisi halua. On hyvä muistaa, että Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla asuu lähes 600 miljoonaa ihmistä, jotka eroavat toisistaan monin tavoin. Kyse ei ole yhdestä paikasta. Huumekaupan kitkemiseen tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä, missä on aina haasteensa.

Onko tehtävä sitten mahdoton? Ioan Grillon mielestä ei, koska huumekaupan rehottamisella on poliittisia ja rakenteellisia syitä. Niihin puuttumalla Latinalaisen Amerikan maat voivat ajan mittaan päästä ongelmistaan, jotka vaikuttavat nyt kroonisilta. Esimerkiksi korruptiota kitkemällä päästäisiin jo pitkälle.

Huumesodan lukeminen ei ole helppoa, niin musertava aihe on. Grillo tuskailee reviireistä taistelemiseen liittyvän väkivallan turruttavaa vaikutusta. Sille on sen arkipäiväistyttyä helpompi kääntää selkänsä. Toivoa ei ole kuitenkaan menetetty, vaikka Yhdysvaltojen huumeiden vastainen sota onkin sujunut huonosti. Huumesodan lopussa tarjotaan ratkaisuja asioiden korjaamiseksi. Grillon näkemykset jakavat varmasti mielipiteitä, mutta aloitteiden tekeminen on tärkeää.

Esa Mäkijärvi