Dave Lindholm: Sanat – Sitähän se kaikki

sanat

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Isokynää suomeksi

Dave Lindholm:

Sanat – Sitähän se kaikki on

Johnny Kniga 2017, s. 315

toimittaneet Timo Ernamo (vast.), Lamppu Laamanen ja Anne Nåhls

Bob Dylanin vuonna 2016 saama Nobelin kirjallisuuspalkinto jakoi mielipiteitä. Dylan sai tunnustuksen, vaikka on muusikko, eikä ole julkaissut elämänsä aikana montaa kirjaa. Palkinto herätti kiivasta keskustelua kirjallisuuden olemuksesta. Monet Dylanin laulut ovat klassikkoja, mutta toimiko Nobel-akatemia oikein pitäessään niitä runoutena ja seppelöidessään hänet niistä?

Dave Lindholm (s. 1952) ei ole Suomen Bob Dylan, mutta edellinen on jälkimmäisen tavoin laajentanut laululyriikan rajoja. Aikanaan pelkäksi viihteeksi miellettyä populaarimusiikkia voi heidän ansiostaan nykyään pitää taiteena. Suomeksi ja englanniksi kappaleita tehnyttä Lindholmia on kutsuttu runoilijaksi, mutta hänen merkitystään ei ole meillä välttämättä täysin ymmärretty.

Sanat – Sitähän se kaikki on sisältää yli 200 Lindholmin suomeksi kirjoittamaa laulua. Mukana ovat niin ”Pieni ja hento ote” kuin ”Annan kitaran laulaa vaan”. Kirjassa ei ole selityksiä, eikä edes esipuhetta. Teoksen toimittajat uskovat, että Lindholmin lyriikka seisoo omilla jaloillaan, eikä mitään ylimääräistä tarvita.

Kokonaisuus tuo mieleen WSOY:n viime vuonna julkaiseman kirjan Sanat 1961–2012, joka koostuu Dylanin kappaleiden sanoituksista. Tässä teoksessa on myös muusikko Hectorin esipuhe. Vastaavaa selvennystä olisi kaivannut Lindholmin kirjaan, sillä nyt hänen tuotantonsa arvo voi jäädä sitä ennestään tuntemattomille epäselväksi.

Viihdetaiteilija vai runoilija?

Sanat – Sitähän se kaikki on on jaettu teemoittain. Ne ovat hyvä rakkaus, huono rakkaus ja elämä. Kronologisen esitystavan hylkääminen tuntuu erikoiselta. Sivuilla on sekaisin Dave Lindholmin eri ikäisenä tekemiä sanoituksia, mikä tekee sarjoista epätasaisia. Nuorempi Lindholm on taitava kuvaamaan naiivia rakkautta: ”Lepäsin, tein kaiken ja jäin odottamaan jotain selvää tilaa / liikkumisen outoa keveyttä / kissansilmä näkyi ja upotti minut kuin laivan / kelluin jossain missä väri oli laivan nimi / nyt näin enemmän, nyt näin enemmän”. (s. 20)

Vastakohdaksi voidaan nostaa tämä kohta vuodelta 2015, jossa kokenut Lindholm kuvaa vaikeaa parisuhdetta: ”Se mitä teet on repivää / vihellät ja huudat / mä taas haluun vaan hetken rauhaa / se mikä sua kiinnostaa ei innosta mua / kaks eri maailmaa / miten tähän tilanteeseen päädyttiin / pysähdy nyt / selvitetään tää / sä haluut juosta / mä taas haluun vaan hetken rauhaa”. (s. 95)

Sanoitusten joukosta löytyy runsaasti tällaisia helmiä. Mukana on kuitenkin myös monia lyriikoita, jotka eivät toimi ilman musiikkia ja Lindholmin karheaa tulkintaa. Niissä on pinnallisuutta, joka usein estää populaarimusiikkia olemasta muuta kuin ajanvietettä: ”Dum dum dum/ tää on englantii / dum dum dum / tyhmää sä jäit kii / dum dum dum / huomaat viel ett nään enemmän kuin toivoitkaan”. (s. 112)

Toisin kuin monet tylsemmät lauluntekijät, Lindholm ammentaa rohkeasti eri lähteistä. Vuoden 1993 ”Ei tänään, Macbeth” analysoi William Shakespearen klassikkonäytelmää. Laulun loppu on osoitus Lindholmin usein huomaamatta jäävästä humoristisuudesta: ”Nää hahmot on kuollu niin monta kertaa / ett ne on saanu eläkkeen / kuitenkin sama kapina jatkuu tänään ja yhä edelleen”. (s. 215)

Hittejä ja huteja

Taitavakaan tekijä ei aina onnistu. Dave Lindholm on huonoimmillaan valitessaan helpon tien ja tukeutuessaan hölmöihin sanaleikkeihin: ”Meidän nimi on Aah / no, niinno niin on no, / missä on Pan?” (s. 270)

Kappaleissa käsitellään elämää lukuisista näkökulmista. Sekaan mahtuu hittejä ja huteja. On harmi, että teos sisältää vain Lindholmin suomenkielisen tuotannon. Myös hänen englanniksi tekemänsä tekstit ovat hyviä ja niiden jättäminen pois saa kirjan tuntumaan puolinaiselta.

Puuttuvat sanoitukset julkaistaan toivottavasti myöhemmin. Lindholm on parhaita kotimaisia lyyrikkoja, mutta osoitti pystyvänsä ilmaisemaan itseään myös englanniksi. Hänen vahvuutensa ovat silti äidinkielen puolella. Lindholm käyttää sitä vivahteikkaammin kuin monet muut: ”Tiesin fyrkan, jätin taa / käänsin kelkan, elin päivittäin / no / moni ihminen sääli mut pois / ei ne tiedä mitään”. (s. 162)

Kirjan loppuun on valittu sarja sanoituksia, jotka toimivat kehnosti ilman taustalla jytisevää rockia. Näihin painetussa muodossa latteisiin ja pinnallisiin tarinoihin mahtuu kuitenkin joitakin yleviä hetkiä: ”Hetki elämässä / pieni hetki vaan / sytyttää sun valos / valaisee sun ties”. (s. 301)

Lindholm on omaa tietään kulkeva taiteilija, jonka pitkälle uralle Sanat – Sitähän se kaikki on käypä kunnianosoitus. Teos ei ole Sanat 1961–2012 -järkäleen veroinen, mutta pääsee lähelle. Lindholm todistaa, että myös vaikeana pidetty suomi taipuu lauluiksi.

Esa Mäkijärvi

Shefki Kuqi – Kosovon härkä

page_1_thumb_large

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Miehemme maailmalla

Mika Wickström:

Shefki Kuqi – Kosovon härkä

Tammi 2017, s. 243

Atomivoimala, Kosovon härkä, Seriffi… rakastetuimmilla jalkapalloilijoilla on monta lempinimeä. Balkanilla syntynyt Shefki Kuqi (s. 1976) nousi yhdeksi Suomen pidetyimmistä pelaajista, kiitos pelottomuutensa ja periksiantamattomuutensa. Mika Wickström (s. 1965) kertoo nyt Kuqin tarinan.

Kuqin elämäkerta Kosovon härkä on lyhyt ja rento kirja, jonka selvänä esikuvana toimii taannoinen hittiteos Minä, Zlatan Ibrahimoviç (2011). Sen tekijä David Lagercrantz antoi Ibrahimoviçin puhua ja häivytti itsensä taustalle. Wickström toimii samoihin. Vain Kuqi on esillä, eikä haastattelija ja puhtaaksikirjoittaja Wickströmin nimeä löydy edes Kosovon härän kannesta.

Kuqi on taistelija, josta on annettu Suomessa hieman yksipuolinen kuva. Hyökkääjää ei suoraviivaisen pelityylinsä takia aina otettu tosissaan. Hänen fysiikkansa oli mahtava, mutta hän ei ollut tekniikkansa puolesta maailman parhaita. Etenkin lehdistö jaksoi vääntää hänestä vitsiä: ”Musta haluttiin tehdä vähän jotain camphahmoa. Tosiasiassa mä olin Englannin-vuosinani puhdasverinen ammattilainen – ei mikään camphahmo pelaa niissä sarjoissa.” (s. 8)

Suomesta Englantiin

Shefki Kuqin perhe muutti Kosovosta Suomeen 1990-luvun alussa, Balkanin kärsiessä etnisesti motivoituneesta väkivallasta. Kuqi valitsi jalkapallon, koska se oli kaikille iästä, koosta ja väristä riippumatta yhdistävä tekijä. Lajin avulla Kuqi integroitui nopeasti Suomeen ja sai arvostusta.

Kuqi pelasi ensimmäisen aikuisten kautensa vuonna 1994 Mikkelin Kissoissa. Hän pääsi pian Veikkausliigaan, koska hänen omistautumisensa oli täydellistä. Vastaavaa ei yleensä koettu Suomessa. Kuqi ei valittanut, vaan puski eteenpäin. Hän eli ja hengitti jalkapalloa.

Kosovon härän enimmäkseen Suomeen sijoittuva alku ei ole kovin kiinnostava. Kirja vetää paremmin Kuqin siirtyessä pelaamaan Englantiin ja lyödessä siellä läpi ammattilaisena. Kuqista pidetään, koska hän on kentän ulkopuolella mukava mies ja viheriöllä esikuvallinen gladiaattori.

Teoksesta paistaa läpi Kuqin turhautuminen Suomen surkeaa jalkapallokulttuuria kohtaan. Suomi ei ole oikea jalkapallomaa, koska meiltä puuttuu vähän kaikkea. Kuqi kritisoi liian kilttejä tyyppejä, kuten Antti Muurista. Hyökkääjä arvostaa enemmän vaativia persoonallisuuksia, kuten Pasi Rautiaista, jota hän hehkuttaa vuolaasti: ”Mun mielestäni Pasia ei ole arvostettu tarpeeksi Suomessa. Hän oli erittäin vaativa ja jopa turhankin tarkka kaikista valmennukseen liittyvistä asioista, mutta se kertoi vain hänen sitoutuneisuudestaan. Hänen visionsa ja tahtotasonsa olivat vertaansa vailla.” (s. 65)

Kuqin henkinen koti löytyi kovapintaisesta Isosta-Britanniasta ja etenkin maan toiseksi ylimmältä jalkapallon sarjatasolta, jonka armottomassa maailmassa hän viihtyi hyvin. Kosovon härkä ei sisällä mehukkaita paljastuksia, mutta mukana on kiinnostavia anekdootteja esimerkiksi hämäristä pelaaja-agenteista ja tiettyjen englantilaisten seurojen vanhanaikaisesta tavasta toimia.

Kirjan kiinnostavin anti liittyykin kuvauksiin ammattijalkapalloilijan arjesta. Kuqi puhuu muun muassa harjoituksissa tapahtuneista tappeluista, jotka ”kertovat omaa kieltään siitä, millaisessa maailmassa ammattilaiset elävät. Kilpailu on hiton kovaa ja rapatessa roiskuu. Jollet pidä puoliasi, jäät jalkoihin.” (s. 83)

Raaka peli sopi Kuqille, joka antoi jo Suomessa joukkueilleen kaikkensa. Hänen tinkimättömyytensä ei jää Kosovon härässä epäselväksi: ”Pientä takapakkia tuli, kun mursin nenäni, mutta seuraavassa pelissä menin kentälle maski naamallani ja puskin heti maalin.” (s. 93)

Reissumies

Shefki Kuqi oli ammattilaisurallaan todellinen kiertolainen ja vaihtoi seuraa lähes vuosittain. Sama näyttää toistuvan nyt valmentajana. Kuqi löytää kuitenkin asiaan positiivisen näkökulman: ”Jos olisin pelannut vain parissa jengissä ja muutaman koutsin valmennuksessa, en ehkä tietäisi jalkapallosta niin paljon kuin nyt.” (s. 179)

Merkittävää kyllä, Kuqi oli ensimmäinen Suomen maajoukkueen ulkomaalaistaustainen pelaaja. Hän auttoi faneja pääsemään ennakkoluuloistaan ja ymmärtämään maailman muutosta. Hänen uransa Suomen paidassa ei ollut hohdokas, koska hän ei päässyt sen päälleen pukiessaan yleensä aloituskokoonpanoon, vaan tuli mukaan vaihdosta.

Kuten Kosovon härästä selviää, pelin seuraaminen sivusta on vaikeaa ammattilaiselle. Kuqilla on ollut loukkaantumisia, eikä hän ole aina saanut janoamaansa arvostusta. Suomessa ei ole huomioitu tarpeeksi Kuqin saavutuksia. Hän on osoittanut tasonsa Englannin ylimmillä sarjatasoilla, eikä niissä pärjätä pelkillä lihaksilla.

Kosovon härkä on lämmin, rehellinen ja kompakti kirja, joka ei kuitenkaan nouse kovin paljon jalkapalloilijoiden elämäkertojen harmaan massan yläpuolelle. Mika Wickstöm osaa kirjoittaa ja Kosovon härkä on tasaista työtä. Kuqin tarina on hieno, mutta aivan kaikkea siitä ei tässä lyhyessä teoksessa saada irti.

Esa Mäkijärvi

Paul Auster: 4 3 2 1

9789513192808_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017. Sivunumerot ovat kirjan sähköversiosta.

Yritys suureksi tarinaksi

Paul Auster:

4 3 2 1

Tammi 2017, s. 1141

suomentanut Ilkka Rekiaro

Paul Auster (s. 1947) ei ole julkaissut uusia romaaneja vähään aikaan. Hän on keskittynyt muuhun ja väittänyt jopa lopettavansa proosan kirjoittamisen kokonaan. 4 3 2 1 on hänen ensimmäinen romaaninsa seitsemään vuoteen. Sen huomattava pituus tuntuu kertovan siitä, että Austerin on ollut lajityypin makuun jälleen päästyään vaikea lopettaa.

Austeria on verrattu Philip Rothiin ja Don DeLilloon, kriitikkojen ja palkitsijoiden suosikkeihin, vaikka hän on lähempänä Haruki Murakamia ja Stephen Kingiä. Massat rakastavat Austeria. Hänen kirjoissaan on haastavia elementtejä, mutta ennen kaikkea hän haluaa viihdyttää.

Austerin lempiaiheita ovat identiteetti ja sattuma, mitkä ovat myös 4 3 2 1:n kantavia teemoja. Romaani kertoo amerikkalaisesta Archie Fergusonista, mutta Auster ei tyydy kertomaan vain yhtä tarinaa. Auster kirjoittaa Fergusonin elämästä neljästä eri näkökulmasta ja neljältä eri aikatasolta. Kaikki ne jäävät jossain määrin auki: ”Kaikkiin kysymyksiin ei näköjään ollut vastausta.” (s. 50)

Vaihtoehtoisia todellisuuksia

Uutta 4 3 2 1:ssä on näkökulmien vaihtelun lisäksi Paul Austerin tapa kirjoittaa pitkiä lauseita. Hän on aiemmin ilmaissut itseään tiiviimmin, mutta revittelee nyt enemmän. Samoista tapahtumista kerrotaan muutamia versioita, joista lukija voi valita mieleisensä.

Fergusonin elämät muistuttavat kuitenkin liikaa toisiaan. 4 3 2 1 olisi toiminut paremmin, jos Auster olisi tehnyt vaihtoehtoisista todellisuuksista oikeasti erilaisia. Yllättävät käänteet muuttavat tilannetta, mutta mitään järisyttävää ei tapahdu. Ferguson ja hänen ympärillään olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan tavallisia, vaikka heissä on eksentrisiä piirteitä.

Romaania ei ole sen erikoisesta asetelmasta ja sen rönsyilevistä lauseista huolimatta haastava seurata. Kuten Austerin muu tuotanto, se ei halua aiheuttaa lukijoille päänsärkyä. Ilkka Rekiaron suomennos on lähes virheetön, mutta se johtuu enimmäkseen Austerin hallitusta tavasta kirjoittaa.

Austerin fanit löytävät 4 3 2 1:stä helposti tuttuja elementtejä. Ferguson on syntynyt samaan aikaan kuin Auster, mikä tuo kirjaan omaelämäkerrallista sävyä. Päähahmo haaveilee tarinansa kirjoittamisesta, mutta hänen kaavailemansa teos jää kesken. Hänen elämiään merkitsee vaikea suhde isään, mutta sen käänteet ovat sattumaa. Ihmisen vaikutusmahdollisuudet omaan kohtaloonsa ovat lopulta vähäiset.

Kaikki tämä on tyypillistä Austeria, eikä 4 3 2 1 missään vaiheessa todella yllätä. Sen avonaista rakennetta voi pitää rasittavana tai viehättävänä: ”Maailma ei enää ollut todellinen. Kaikki siinä oli väärennettyä jäljennöstä siitä millainen sen olisi pitänyt olla, eikä mitään, mitä siinä tapahtui, olisi saanut tapahtua. Ferguson eli pitkään tämän illuusion lumoissa, eli päivänsä kuin unissakävelijä ja yritti illalla saada unen päästä kiinni, oli kyllästynyt maailmaan, johon oli lakannut uskomasta, ja epäili kaikkea mitä silmillään näki. (s. 109)

Sattuman soittoa

Paul Auster on halunnut tehdä päätyönsä, suuren amerikkalaisen romaanin. Puitteet ovat kunnossa. Auster on tehnyt huolellista taustatyötä, mikä näkyy 4 3 2 1:een ripoteltuina runsaina historiallisina yksityiskohtina. Siinä listataan merkittäviä tapahtumia, mutta tärkeämmiksi nousevat ihmisten henkilökohtaiset huolet.

Elämän sattumanvaraisuuden pakkomielteinen korostaminen johtaa kuitenkin jälleen siihen, ettei Auster ole kovin kiinnostunut hahmoistaan ja heidän vaiheistaan. Mitä pidemmälle valtava romaani etenee, sitä etäisemmiksi henkilöt tulevat.

4 3 2 1 tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Se jää liian pinnalliseksi, eikä siinä mennä tarpeeksi pitkälle. Sen draama on puuduttavan keskiluokkaista: ”Kuinka surullinen, Francie sanoi, kuinka surullinen ja pettynyt hän olikaan huomatessaan, että hänen kultapojastaan oli tullut valehteleva petkuttaja, että Ferguson oli vain yksi mäntti monien mänttien joukossa, ja miten Ferguson kehtasi käyttää häntä hyväkseen sillä lailla, raahata tyttöystävänsä Vermontiin naidakseen tämän kanssa kaikkien selän takana?” (s. 383)

Tällaisten välikohtausten jälkeen jää kaipaamaan ydinpommia tai muuta kunnon rytinää, mutta Auster ei lopulta ole tarpeeksi rohkea kirjoittaakseen historiaa uudelleen. Hän on kiinnostuneempi hahmojensa arjesta. Tässä ei ole välttämättä mitään vikaa, mutta näillä painotuksilla 4 3 2 1:n olisi pitänyt olla paljon lyhyempi.

Massiivinen romaani ei muuta ihmisten käsityksiä Austerista. Se on nokkela kirja, eikä tuo tekijänsä mittavaan tuotantoon juuri uutta. Teos jakaa mielipiteitä. Se on hyvää ajanvietettä, mutta käytännössä mikään ei perustele sen pituutta.

Fergusonista tulee tarinan eräässä haarassa kapinallinen, mutta hän kaipaa entiseen. Samoin on ehkä käynyt Austerille: ”Hän tiesi, että hänen oli ryhdistäydyttävä tai muuten raajat irtoaisivat ja hän viettäisi loppuvuoden ryömien maassa kuin mato.” (s. 593)

Esa Mäkijärvi