Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan

Tuttua
ja turvallista runoutta

Juhani Ahvenjärvi:

Ilmakuva osuu joka oksaan

Teos 2014, 51 s.

Johdonmukaisuus on useimmille runoilijoille hyväksi. Juhani Ahvenjärven (s.
1965) kuudennen runokokoelman erikoisen nimen ei kannata antaa hämätä. Ilmakuva osuu joka oksaan on hänen
edellisten teostensa, Yhä kiihtyvän tauon
ja Liituvarjon, kaltainen. Uusi kirja
koostuu sekin lyhyistä ja tunnelmallisista runoista. Ja myös tässä
tapahtumapaikkoina ovat metsät ja kaupunkien laitamat, Ahvenjärvelle rakkaat
alueet.

Ilmakuva osuu joka oksaan on lyhyt, hädin tuskin 50 sivun
mittainen. Se jakautuu pieniksi osastoiksi. Ensimmäinen, ”Lopputalvi taajamassa”,
koostuu Ahvenjärvelle tyypillisistä tyylitellyistä kuvista: ”Lopputalvi
taajamassa / koettelee valokuvaajaa: // linnut eivät tule edes liiterille asti,
/ vaikka rappuset on hiekoitettu jyvillä. // Ainut vihreä, mitä metsässä tapaa,
/ on piilokojun lepattava pressu. // Tykkylumi kattaa kaikki / puronvarren puut”.
(s. 7)

Kuvalähtöisyys on jälleen Ahvenjärvelle tärkeää. Säkeet
ovat useimpiin nykyään julkaistuihin runoihin verrattuna sovinnaisia ja
helppoja, mutta se toimii niiden eduksi. Teksti on enimmäkseen rehellistä ja hyvätasoista.
Vain välillä tekijä sortuu liialliseen romantisointiin ja aiheiden vesittämiseen,
kuten tässä keväisessä tunnelmapalassa: ”Sohjossa on paikka paikoin /
mahdotonta ajaa, uupunutta / polkupyörää pitää taluttaa, / kahlata sen kanssa läpi
/ liplattavan metsän”. (s. 13)

Säkeenylitykset ja muut
tekniset seikat ovat Ahvenjärvellä hallussa. Hän on hyvä runoilija, joka ei
kuitenkaan juurikaan yllätä. Yksikään hänen Teoksen julkaisemista kokoelmistaan
ei riko rajoja. Ne ovat tuttua ja turvallista runoutta, joka mahdollistaa
hiljentymisen luonnonilmiöiden ja asutuskeskusten kauniiden yksityiskohtien äärellä.Ilmakuva osuu joka oksaan etenee hallitusti. Sen runot alkavat
talvesta ja päättyvät kesään. Näkökulmat vaihtelevat nukkekodin
rajoittavaisuudesta ilmasta käsin tehtävään tarkkailuun. Luonnosta kirjoitetaan
herkästi: ”Kun vaahterat vihdoin versovat, / lehdet eivät aukeakaan heti, /
vaan jäävät rullalle, // vinoiksi vihreiksi sikareiksi, joitten kosteista tulipäistä
// kohoaa koleaan iltaan / hienoa usvaa”. (s. 24)

Ajan kuluminen on Ahvenjärven
vakioaiheita. Hänen tuotantonsa muodostaa tässä suhteessa yhtenäisen
kokonaisuuden, yhtä aikaa hitaasti ja nopeasti kuluvan elämän kuvauksen. Arki
ei ole enää absurdia ja synkkää, kuten Ahvenjärven ensimmäisissä kokoelmissa,
vaan täynnä ikiaikaista kauneutta, kuten tässä rakastelun kuvauksessa: ”Hikinorot
valuvat kuin / kevätpurot hartioilta / vereviä reisiäsi pitkin”. (s. 32)

Ahvenjärvi ylistää metsää
ja taajamaa. Loppupään ”Nukkekodin televisiot” -osio on Ilmakuva osuu joka oksaan -kirjan heikointa antia. Elämän
vertaaminen leikkiin ja ihmisten rinnastaminen nukkeihin onnistuu Ahvenjärveltä
heikosti. Hän ei onnistu kirjoittamaan sinänsä kiinnostavasta asiasta mitään
hyvää. Nukkekotia käsitellessään Ahvenjärvi harhautuu liian kauas perusasioista
ja epäonnistuu yrityksessään yllättää.

Onneksi kokoelman päättävä
sikermä ”Kolme oranssia runoa” on parempaa tasoa. Sen värikkäitä säkeitä olisi
lukenut mielellään lisääkin. Ahvenjärvi uusii kuvastoaan ja onnistuu löytämään näkyihin
raikkaita ja surrealistisia sävyjä saavia näkökulmia: ”Oranssitakkinen mies on
leijunut / aamusta asti latvojen yllä ja / käyttänyt kimeää sahaa. // Kuulo
katoaa kevätiltaisin, kaupungin / kaasujen seassa lehmusten vahaa. // Mahla on
tankannut koivujen rungot / polttaakseen pienillä vihreillä liekeillä puut”.
(s. 49)

Ahvenjärveä
on joissakin kritiikeissä hieman turhan armottomasti moitittu kliseistä ja
liiasta maanläheisyydestä. On totta, että hänen runonsa sijoittuvat tukevasti
maan pinnalle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö häntä kannata lukea.
Runouden voima on sen monimuotoisuudessa. Ilmakuva
osuu joka oksaan
panostaa kauneuteen, siinä paikoin onnistuen.
Parhaimmillaan Ahvenjärven teksti on upeaa: ”Rotko kukoistaa: / aamukaste
kapuaa sen appelsiinipuihin”. (s. 51)

Julkaisematon arvostelu vuodelta 2014.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Milan Kundera: Esirippu

Revitty esirippu
Milan Kundera: Esirippu
Siltala 2013, 151
s.
Suomentanut Ville Keynäs
Pitkän uran tehnyt Milan Kundera (s. 1929) lukeutuu tunnetuimpiin tšekkiläisiin kirjailijoihin. Hänen romaanejaan, kuten pääteosta Olemisen sietämätön keveys, on käännetty
laajasti muille kielille. Nobel-ehdokkaana useasti ollutta Kunderaa
karsastetaan kuitenkin synnyinmaassaan, koska hän muutti sieltä Neuvostoliiton
valloituksen jälkeen ja on asunut vuosikymmeniä Ranskassa. Monet hänen kirjansa
kertovatkin muuttuneesta identiteetistä.

Kundera käsitteli ensimmäisessä
romaanissaan Pila satiirisesti
totalitarismia. Hädin tuskin piilotetusta kritiikistä suuttuneet
neuvostoliittolaiset kielsivät Kunderan teosten levittämisen Tšekissä aina maan
vuonna 1989 tapahtuneeseen vapautumiseen asti, mutta panna ei estänyt tekijän mainetta
leviämästä. Häntä pidettiin tosin petturina Ranskaan muuttonsa takia. Myöhemmissä
romaaneissaan, kuten Kuolemattomuudessa ja Kiireettömyydessä, kirjailija
lisäsi huumorin rinnalle filosofista pohdintaa.

Kunderan esseetuotanto on vähemmän
tunnettu. Mielenkiintoista kyllä, siinä missä suurin osa hänen romaaneistaan on
kirjoitettu tšekiksi, esseet on tehty ranskaksi. Myös nyt suomennetun Esiripun alkuteos on julkaistu Kunderan
toisella kielellä. Kirjan on suomentanut Ville Keynäs, muun muassa Michel
Houellebecqiä kääntänyt ranskalaisen kirjallisuuden asiantuntija. Esirippua on ilo lukea. Kääntäjä häivyttää
itsensä taustalle ja antaa Kunderan puhua omalla äänellään, mikä kertoo
useimmiten onnistuneesta suomennoksesta.

Kirja koostuu seitsemästä
lyhyisiin osiin jaetusta esseestä. Teksteissä pohditaan romaanin olemusta, sitä
mikä tekee romaanista keskeisen taiteessa. Kirjoitusten ytimessä on ajatus
esiripusta, esitulkitusta maailmasta, jonka hyvän kirjailijan on revittävä
alas. Kunderan mukaan ensimmäinen repimisessä onnistunut taiteilija oli
espanjalainen Miguel de Cervantes (1547–1616), Don Quijoten tekijä. Hän vaikutti länsimaisen kirjallisuuden
kehitykseen merkittävällä tavalla. Kursivointeja tärkeät kohdat osoittaakseen usein
käyttävä Kundera kirjoittaa: ”Repäistessään esitulkinnan esiripun Cervantes lähetti
uuden taidemuodon matkaan: hänen tuhoava eleensä heijastuu ja jatkuu jokaisessa
romaanissa, joka ansaitsee romaanin nimityksen; se on romaanitaiteen tunnusmerkki.” (s. 83)

Luova tuhoaminen takaa
Kunderan mukaan jatkumon. Romaanitaide on pitkä ketju, johon osallistuvan on ymmärrettävä
perinteen merkitys. ”Kapinalliset, kaiken ja kaikkien vastustajat” saavat esseistiltä
tylyn tuomion, koska ”he kapinoivat ainoastaan sitä vastaan, mikä on tulkittua
(esitulkittua) ja siksi kapinoimisen arvoista.” (s. 83) Todelliset uudistajat,
kuten poukkoilevan Tristram Shandy – elämä
ja mielipiteet
 -romaanin tehnyt Laurence Sterne (1713–1768),
ymmärsivät perinteen tärkeyden. Klassiseen, luonnollisesti kehittyvään
tarinnankerrontaan mieltyneen Kunderan on toisin sanoen vaikea nähdä välittävän
kokeellisesta proosasta, kuten Jaakko Yli-Juonikkaan (s. 1976) nerokkaasta teoksesta
Neuromaani.

Kundera vieroksuu Esiripussa ilmenevästä
konservatiivisuudestaan huolimatta eniten kopiointia. Elämään jäävien romaanien
tulee hänen mukaansa kertoa jotakin uutta omasta ajastaan. Entistä toistavat
romaanit häviävät nopeasti. Kaavoihin kangistunutta kirjallisuutta rakastavat
palauttavat esseistin mieleen pysähtyneisyydestä kärsineen ja sosialistista
realismia taiteelta vaatineen Neuvostoliiton. Kundera näkee vanhan ja uuden kekseliään
yhdistämisen taisteluna merkityksellisen taiteen puolesta.

Esiripun tekijän maahanmuuttajatausta tulee mielenkiintoisella
tavalla esiin hänen puhuessaan maailmankirjallisuudesta. Tšekin kaltaisten
pienien kielien vaikutusmahdollisuudet ovat hänen nähdäkseen mitättömät saksan
kaltaisiin suuriin kieliin verrattuna. Kundera nostaa esimerkiksi Prahassa
syntyneen Franz Kafkan (1883–1944), jota pidetään tšekkiläisenä kirjailijana, vaikka
hän kirjoitti saksaksi. Saksan käyttäminen teki Kafkab tunnetuksi, mutta tšekkiläiset
ovat nurkkakuntaisuuttaan myöhemmin yrittäneet omia hänet.

Kundera itse nousi kirjalliselle
kartalle muutettuaan Ranskaan ja ryhdyttyään suurempaan kieleen vaihtaessaan maailmankirjailijaksi.
Hän ei menettänyt identiteettiään, vaan antoi sen muuttua toiseksi. Esiripun lopussa rummutetaan yksilöllisyyden
puolesta: ”Kuvittelen ahdistuksen vallassa päivää, jolloin taide lakkaa etsimästä
ennen sanomatonta ja palaa kuuliaisena yhteisöllisen elämän palvelukseen, joka
vaatii sitä tekemään kertaamisesta kaunista ja auttamaan yksilöä sulautumaan
rauhan ja riemun vallassa olemisen yhdenmukaisuuteen.” (s. 151)

Romaanin teoria ei ole tietenkään kiveen hakattu, mutta punaista lankaa lajityypin historiasta etsivä Esirippu on silti kiinnostava katsaus terävän
tšekkiläis-ranskalaisen kirjailijan ajatusmaailmaan. Kundera kertoo kirjan
alussa muusikkona toimineesta isästään. Myös poika on opiskellut musiikin
teoriaa, minkä huomaa hänen esseittensä ja romaaniensa tarkkaan mietitystä rakenteesta.
Kundera peräänkuuluttaa Esiripussa tyypilliseen
tapaansa täsmällistä ajattelua ja musikaalisia lauseita. Toisaalta hän ymmärtää
muistuttaa taiteen olevan jokeltelua, lapsen ihmettelyä elämän edessä.


Julkaisematon arvostelu vuodelta 2013.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Hannu Oittinen: Assamallan asemalla

(Arvostelu julkaistu viro.nytin numerossa 1/2013)
Hannun haikuja Virosta
Hannu
Oittinen: Assamallan asemalla, runoja, Näö Kirik 2012, 72 s.

Vironhaiku poikkeaa perinteisestä japanilaisesta haikusta niin, että siinä on
4+6+4 tavua tutuksi käyneen 5+7+5:n sijaan. Syynä määränvaihtoon on lyhyemmän
mitan parempi soveltuminen etelänaapurimme kieleen. Vironhaiku eroaa
eteerisemmästä esikuvastaan mitan lisäksi sisällöltään, sillä se kuvaa
lakonisesti virolaista elämää. Kyseessä on muodollinen ja sisällöllinen
kokeilu. Sen ansiosta syntyy mielenkiintoisia ja osuvia säkeitä,
jotka jäisivät tavanomaisessa vapaassa mitassa keksimättä.

Hannu Oittisen Assamallan asemalla on ensimmäinen metodia
käyttäen suomeksi kirjoitettu kokoelma. Vuonna 2010 julkaistiin Asko Künnapin,
Jürgen Roosteen ja Karl Martin Sinijärven yhteisvalikoima Eesti haiku. Se ilmestyi suomeksi Palladium Kirjojen kustantamana
ja Oittisen kääntämänä vuonna 2011 nimellä Aika
sattuu
. Assamallan asemalla
sisältää Oittisen uusien tekstien ohella myös muutamia vironhaikun
uranuurtajien tuoreita runoja. Tuloksena on mielenkiintoinen kaksikielinen
teos, josta voi vertailla lähikieliemme yhteneväisyyksiä ja eroja.

Oittinen mainitsee jälkisanoissa kirjansa käyttävän otsakkeessaan virolaista paikkakuntaa, joka
kuulostaa huvittavalta tarkoittamatta silti mitään. Monessa tekstissä vilahtaa
jokin kaupunki tai alue: ”pariisi on / barbaari kun varis / nai tankaani”. Tai:
”assamallan / asemalla alas- / suin sain, söin”. Maantieteellisyys ei
kuitenkaan Oittisen mukaan ole Assamallan
asemalla
-teoksen tai vironhaikun itsetarkoitus, vaan lähinnä osa
luomisprosessin mukanaan tuomaa sattumaa.
Oittisen kirja aukeaa
paremmin Tallinnaa tunteville. Esimerkiksi haikun ”koidulassa / ain’
automessutaan / lydialle” kohdalla pitää tietää, että Viron pääkaupungissa sijaitsee
runoilija Lydia Koidulan (1843–1886) mukaan
nimetty katu, jonka tienoilla yksityisautoilua mielellään harrastavat
virolaiset ajavat. Lisäsävyä lyhyeen runoon tuo se, että Koidula tunsi eräässä
vaiheessa kansallisromanttista kiinnostusta Suomea kohtaan.
Edellisen kaltainen
asiantuntemus ei ole välttämätöntä, mutta se on hyödyksi Assamallan asemalla -kirjan pienien vivahteiden huomaamiseksi.
Vaikka monet suomalaiset eivät tiedä tuon taivaallista Viron maantieteestä,
niin he voivat silti nauttia Oittisen hauskoista säkeistä: ”fallisesti /
tanassa on torni / munamäen”. Teksti tasapainottelee balttilaisen ja
pohjoismaisen kansanluonteen mukaisesti humoristisen ja synkän välillä.

Assamallan asemalla on esineenä kaunis. Kirjan on kuvittanut ja
taittanut monessa mukana oleva virolaisen kulttuurin ihmemies Asko Künnap.
Künnapin Näö Kirik -kustantamo on tehnyt maansa runouden puolesta kulttuurityötä julkaisemalla muun muassa Pentti
Saarikosken kaikki runot käsittävän järkäleen Luuletused. Monelta jää muuten todennäköisesti huomaamatta, että Assamallan asemalla on etelänaapurimme
lyriikkaa väsymättä suomentavan Hannu Oittisen ensimmäinen kokoelma omia runoja.
Sellaisena kirja sisältää hallittua ja monipuolista tekstiä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com