Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Viimeiset lehdet

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta, romaani, Otava 2011 (Caj Westerberg suom.)

Hiljattain edesmenneen Bo Carpelanin elämäntyöhön kuuluu merkittävä määrä runoutta ja proosaa. Hän kirjoitti ruotsiksi, mutta nautti suurta arvostusta myös suomenkielisten lukijoiden keskuudessa. Valtion kirjallisuuspalkinnon Carpelan sai neljä kertaa, Finlandia-palkinnon kahdesti. Vanhemmalla iällä Carpelanin kirjoitustyyli muuttui pelkistetymmäksi, kun hän alkoi kirjoittaa yhä selvemmin zen-buddhalaisten runoilijoiden tekstejä muistuttavalla riisutulla tyylillä. Asioista sanottiin vain olennainen, ylimääräinen sai jäädä.

Postuumisti julkaistu Lehtiä syksyn arkistosta on surumielinen romaani. Se ei kuulu tekijänsä parhaimmistoon, sillä haparoivasta tekstistä huomaa, että kirjailijan viimeiset päivät ovat käsillä. Eteenpäin hoiputaan katkonaisen runollisesti, eikä teoksesta löydä yhtä tyylikästä proosaa kuin Carpelanin aiemmista kirjoista. Tekijälle ominainen tarkkuus puuttuu, tapahtumia pitää lukea rivien välistä. Carpelanin hovisuomentaja Caj Westerberg on tehnyt parhaansa, mutta julkaistu romaani on keskeneräisen oloinen. Siinä on vain muutamia erinomaisesti kirjoitettuja jaksoja.

Lehtiä syksyn arkistosta seuraa vanhan herrasmiehen liikkeitä. Päähenkilö on tilastokeskuksessa työskennellyt ja sieltä eläkkeelle jäänyt ruotsinsuomalainen minäkertoja, joka säilyttää elämänkosketuksensa keskustelemalla 94-vuotiaan äitinsä, maailmankirjallisuuden klassikoiden, viisivuotiaan pojan ja muutaman jäljellä olevan ystävänsä kanssa. Kuolema vie voiton elämästä. Ympäröivä maailma näyttäytyy kertojalle valkoisena kohinana ja elämänpiiri pienenee koko ajan.

Luonnolla on Carpelanille tyypilliseen tapaan romaanissa tärkeä osa. Päähahmo seuraa vääjäämättömästi etenevää syksyä ja vertaa sitä lähestyvään kuolemaan. Minäkertoja ymmärtää vasta varttuneella iällä, että hänen tilastojen pyörittelyyn liittynyt entinen työnsä on toissijaista verrattuna vuodenaikojen kiertoon ja luonnolliseen elämään. Hän alkaa tarkkailla kasveja, puita ja pensaita, ympäristön hienovaraista muutosta. Lehtiä syksyn arkistosta sävy on surullinen. Kirja kertoo elämässä koetuista pettymyksistä ja muistin vääjäämättömästä pettämisestä, mutta samalla se on kirjailijan tilinpäätös. Romaanin lopussa kertoja löytää paikkansa maailmassa.

Lehtiä syksyn arkistosta ei yllä samaan kuulaaseen varmuuteen, kuten Carpelanin aiemmat romaanit Kesän varjot (2005) ja Lapsuus (2008), vaan se on enemmänkin kurotus kuoleman suuntaan. Kirja on silti tärkeä sen tekijän ymmärtämisen kannalta. Romaanilla on annettavaa kiireiselle nykylukijalle, sillä vaikka se koostuu nopeasti luettavista katkelmista, niin ne pakottavat pysähtymään ja pohtimaan. Lehtiä syksyn arkistossa pyrkii noudattamaan Carpelanin filosofiaa, jonka mukaan elämää ei kannata monimutkaistaa, vaan sen tulee antaa soljua omalla painollaan. Romaani horjuu tämän vaikean tehtävän edessä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Harri Hertell: Kunnes oppii kävelemään

Ääneen
Harri Hertell: Kunnes oppii kävelemään, runoja, Helsinki Poetry Connection 2011
Vuonna 1966 julkaistiin Pentti Saarikosken kokoelma Ääneen. Se koostui ääneen luettaviksi tarkoitetuista ja puheen rytmiin kirjoitetuista runoista. Esikoiskirjailija Harri Hertell ei ole yhtä poliittinen kuin kommunistinen Saarikoski, mutta myös Hertellin Kunnes oppii kävelemään -kokoelman runot on tarkoitettu ääneen lausuttaviksi. Hertellillä kirjaan sisältyvät pilkut ja rivinvaihdot merkitsevät lisäksi hengähdystaukoa esiintymistilaisuudessa luettavien rivien välillä.

Hertell tunnetaan runoyhteisö Helsinki Poetry Connectionin perustajana. Tapahtumajärjestäjänä ja juontajana toiminut Hertell on lyhyen esiintyjänuransa aikana ehtinyt profiloitumaan lava- ja kaupunkirunoilijaksi. Hertell esiintyy mielellään baareissa ja useimmat hänen runonsa sijoittuvat viinahuurujen läpi tarkasteltuun Helsinkiin. Useat Kunnes oppii kävelemään -kirjan säkeet menevät ohi niiltä, jotka eivät asu pääkaupungissa: ”Bussissa Arabianrannassa vanha mies huutaa bussin keskiosassa: / Ei tarvitse nousta! / Mä jään pois toss Kurvissa…”
Hertellin runous on useimmiten niin suorasanaista, ettei säkeiden merkitys jää epäselväksi: ”Tänään minussa on tuopin verran rohkeutta, / kun iltapäivän valo liukastuu ikkunasta sisään.” Kunnes oppii kävelemään -kirjan runoista ollaan tekemässä, tulossa tai menossa. Verbejä riittää. Lukijasta tuntuu, että runoilija selostaa ääneen omia tekemisiään, eikä tämä aina kiinnosta. Ryyppyreissuista kirjoittaminen on kulunutta ja tympäännyttävää, vaikka välillä Hertell onnistuu myös kiteyttämään suurempia totuuksia: ”Jostakin syystä me lopetamme ymmärtämästä ihmeitä, / joita jokainen päivä meille tarjoaa.”
Runojen ohella kirjassa on piirroksia. Kuvat on sijoitettu sisällöltään köykäisempien runojen yhteyteen, mutta toisaalta ne myös korostavat Hertellin kuvallista ajattelua. Yhteistä kokoelman kaikille teksteille on se, että ne toimivat parhaiten esitettyinä ja ääneen kuultuina. Kunnes oppii kävelemään ei tästä syystä ole niin ikään Helsinki Poetry Connectionin riveistä ponnistaneen Juho Niemisen esikoiskokoelman Muovin kukkia veroinen. Rohkenen silti väittää, että puherunon edelläkävijä Saarikoski olisi Hertellin yrityksestä ylpeä.
Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Henry Bacon: Väkivallan lumo

Pommia niskaan

Henry Bacon: Väkivallan lumo, tietokirja, Like 2010

Henry Bacon on Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen prosessori. Kirjassaan Väkivallan lumo Bacon käsittelee sitä kuinka elokuvaväkivaltaan on eri aikoina suhtauduttu. Tutkimukselle on tilausta, sillä aihetta ei ole Suomessa juuri käsitelty.

Bacon lähestyy elokuvaväkivaltaa psykologisesta näkökulmasta. Estetisointi sivuutetaan, kun kirjoittaja käsittelee fiktiivistä väkivaltaa henkisestä perspektiivistä. Toinen kirjan lähtökohdista on nostaa kaikki väkivaltaa sisältävät elokuvat ikään kuin samalle viivalle. Bacon ei ota kantaa esittelemiensä filmien taiteellisiin ansioihin, vaan käsittelee niitä ainoastaan viitekehyksensä näkökulmasta. Näin häneltä jää esimerkiksi huomaamatta, että Rambo – taistelija 2:n (1985) kaltaisissa camp-henkisissä toimintaelokuvissa tärkeää on väkivallan lisäksi myös huumori.

Bacon uskoo, että elokuvan kehitys peilaa yhteiskunnallisia olosuhteita. Kun vielä 1950-luvulla uskottiin kuriin ja nuhteeseen, niin 1960-luvun nuorisovallankumous merkitsi muutosta yhteiskunnassa. Samalla Hollywoodissa alettiin tehdä tabuja rikkovia ja aiempaa suorasukaisempia filmejä. Valkokankaan seksi ja väkivalta lisääntyivät huomattavasti.

Väkivallan lumo on hyvin kirjoitettu, ja näin sujuvaa akateemista tekstiä lukee mielellään. Kirjan rakenne on tosin hieman kummallinen johtuen esimerkkiaineiston sattumanvaraisuudesta. Miksi esimerkiksi toinen Rambo ja Terminator 2 – Tuomion päivä (1991) mainitaan, mutta muita näihin sarjoihin sisältyviä elokuvia ei käsitellä? Puutteellisuus näkyy myös joidenkin lajityyppien, kuten sotaelokuvien, vähäisenä esimerkkimääränä.

Väkivallan lumossa käsitellään kuitenkin kohtuullisen monia elokuvia. Psykologiset väitteet perustellaan elokuvin, joiden sisältö jakaantuu muun muassa henkiseen (Ingmar Bergman) ja pintapuoliseen (Quentin Tarantino) väkivaltaan. Välillä Bacon tosin menee pohdinnoissaan liian pitkälle. Niinpä Väkivallan lumoa lukiessaan tuntuu välillä kuin lukisi psykologian perusteita. Aihe on yhtä kaikki tärkeä ja pohtimisen arvoinen.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com