Diego Armando Maradona: Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986

9789513192587_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Jumalan ja paholaisen matkassa

Diego Armando Maradona:

Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986

Tammi 2017, s. 264

suomentanut Antero Tiittula

Diego Maradonan (s. 1960) omaelämäkerta vahvistaa käsitystä siitä, että parhaatkaan urheilijat eivät yleensä ole kyvykkäitä kertojia. Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986 on mitäänsanomaton. Siinä keskitytään Argentiinan voittamaan jalkapallon MM-turnaukseen vuonna 1986. Maradona teki siinä tunnetuimman maalinsa kädellään Englantia vastaan puolivälierässä.

Toimittaja Daniel Arcucci (s. 1963) on haastatellut maanmiestään Maradonaa ja pukenut tämän puheet sanoiksi. Tuloksena syntynyt yksinpuhelu ei ole erityisen kiinnostava. Teoksessa oletetaan, että Maradonan ajan pelaajat ja Maradona itse ovat läpikotaisin tuttuja. Jotkin nimet jäävät kaltaisilleni nuoremmille lukijoille turhan salaperäisiksi.

Selkeyden puutteen sijaan Jumalan käden suurin ongelma on kuitenkin urheilukirjojen perisynnissä, eli tylsyydessä. Maradona tunnettiin suorapuheisuudestaan, joten miksi hänen kirjansa ei ole jännittävämpi? Mukana on joitakin kiinnostavia kohtia, mutta enimmäkseen Arcucci antaa Maradonan jaaritella turhia. Mikä teki Maradonasta mahtavan jalkapalloilijan? Sitä ei Jumalan kädessä kerrota.

Jumala vai paholainen?

Eräs Jumalan käden kiinnostavimpia asioita on Diego Maradonan luku toisensa jälkeen toistama väite siitä, että hän on ollut koko elämänsä ajan jahdattu. Maradona nousi köyhistä oloista maailman parhaiden jalkapalloilijoiden joukkoon. Hän teki Argentiinasta maailmanmestarin ja nosti ikuisen alisuorittaja Napolin Italian ykköseksi. Vapaalla Maradona kaveerasi mafiosojen kanssa ja käytti huumeita. Jälkimmäisestä hän älähtää: ”Minusta huumeet tekivät huonomman pelaajan, eivät parempaa. Tiedätkö, millainen pelaaja olisin ollut, jos en olisi koskenut huumeisiin?” (s. 22)

Maradonalla tuntuu olevan pakonomainen tarve puolustella itseään. Kaikki olivat häntä vastaan, mutta hän raivasi silti tiensä huipulle. Hän haukkuu teoksessaan tielleen asettuneita ihmisiä, mutta erityistä kritiikkiä saavat häntä jatkuvasti haukkuneet journalistit: ”Monet uskoivat kaiken sen, mitä toimittajat kertoivat. Mutta jos meidän pelaajien vain annettaisiin olla, onnistuisimme kyllä.” (s. 63)

Maradonalta jää ymmärtämättä, että vaikka häntä kytättiin epäreilusti, hänellä oli myös taipumus hakeutua vaikeuksiin. Kaikki hänen ongelmansa eivät johtuneet kansainvälisestä salaliitosta.

Jumalan käden teksti on kohtalaista ja suomennos pääasiassa toimiva. Kirja hapuilee kuitenkin temaattisesti, eikä käännöskään ole täydellinen: ”Se kaveri, Park – ei mikään huvipuisto – napautti minua kolmen minuutin kohdalla.” (s. 101)

Useisiin kiinnostaviin kysymyksiin jätetään vastaamatta. Maradonan poikkeukselliset taidot eivät voineet johtua vain siitä, että hän puski eteenpäin, tai että hän oli valmis harjoittelemaan poikkeuksellisen kovaa. Maradona ei ole myöskään valmis pohtimaan mielipiteitä jakaneen persoonallisuutensa syitä: ”Silloin olin jo itse saatana, il Diavolo, niin kuin La Gazzetta dello Sportin kannessa sanottiin.” (s. 126)

Argentiinassa ja Napolissa Maradonaa pidetään Jumalana, mutta suurimmassa osassa muuta maailmaa hänen perintönsä on ristiriitaisempi. Vihaajien mielestä Maradona oli huijari ja roisto, joka teki mitä tahansa voittaakseen. Nämä mielipiteet pannaan Jumalan kädessä kateuden, vihan ja väärinymmärryksen piikkiin.

Kurja nykyaika

Jalkapallon kattojärjestöistä Diego Maradonalla ei ole hyvää sanottavaa. Hän ruoskii niiden johtajia Sepp Blatteria ja Michel Platinia kovin sanoin ja syyttää heitä korruptiosta. Tämä tuntuu Blatterin ja Platinin hiljattaiset sivuun siirtämiset huomioiden kummalliselta, mutta Jumalan käsi julkaistiinkin espanjaksi ennen näitä tapahtumia. Suomennos on siis joiltain osin vanhentunut.

Kuuluisasta käsimaalistaan Maradona ilmoittaa, ettei kadu sitä millään tasolla. Maradona käytti tilannetta hyväkseen, kun päättämättömät tuomarit eivät tienneet mitä tehdä. Tilaisuus teki varkaan. Kirjasta syntyy vaikutelma, että Maradona suosittelee sama metodia eri elämäntilanteissa kaikille.

Ei Jumalan käsi aivan onneton ole. Mukana on tarkkoja huomioita, kuten Maradonan valitus jalkapallon muuttumisesta yhä kaupallisemmaksi ja sitä harrastavien pelaajien tulemisesta konemaisiksi. Maradonasta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin hän oli yksilö. Hän ei tunnu muutenkaan viihtyvän 2010-luvulla: ”Nykypäivän lapset ovat tietenkin aina PlayStationilla, ja PlayStationista minä en halua tietää mitään, sillä se kutistaa pelaajat pikkuruisiksi, ei tee heistä suuria.” (s. 195)

Jumalan käden suomennos päättyy Jari Litmasen jälkisanoihin. Ne ovat, kuten Litmasen taannoinen omaelämäkertakin, suurimmaksi osaksi mitäänsanomattomat ja paikoin vaivaannuttavan huonot. Maradonaa ja Litmasta yhdistää se, että he ovat neroja jalkapallon kanssa ja keskinkertaisuuksia kertojina.

Esa Mäkijärvi

Pyhän pelin johdanto

Pyhäpeli kansi v-08

Johdanto tietokirjasta Pyhä peli: Italian jalkapallon tarina (Arktinen Banaani 2016). Kirjan voi tilata täältä.

Johdanto

Italia on maailman ristiriitaisimpia maita. Se on toimimaton valtio, joka kärsii muun muassa rikollisuudesta ja työttömyydestä. Sen ongelmiin kuuluvat raskas byrokratia, liian suuri julkinen sektori, hidas oikeuslaitos ja laajamittainen veronkierto, joka on virallisten tahojen osaamattomuuden tai suoranaisen rikollisuuden takia hyväksytty käytäntö. Italia on lamasta kärsivä talousmahti. Vaikka sen talous on samaa kokoa kuin Euroopan muilla suurilla mailla, sillä ei tästä huolimatta ole juuri poliittista vaikutusvaltaa tai uskottavuutta.

Italian huono kansainvälinen maine johtuu ennen kaikkea siitä, että sen poliitikot ovat toistuvasti rikossyytösten kohteena. Kirjassa Italia – vastakohtien maa (1994) todetaan myrkyllisesti, että pohjoismaisesta näkökulmasta ”nykypäivän Italia tuntuu toivottomalta sekamelskalta. Hallitukset tulevat ja menevät. Korruptiotapaus seuraa toistaan. Pommit räjähtelevät ja mafiosot tai terroristit tappavat poliiseja, tuomareita, poliitikkoja ja toisiaan.” (Italia – vastakohtien maa, s. 85)

Teoksen tieto ei ole vanhentunutta, vaikka terroristit ovat kadonneet ja mafiosot siirtyneet hienovaraisempiin vaikuttamisen muotoihin. Samaan aikaan Italia on muodin, muotoilun, ruoan ja taiteen Mekka. Sen kulttuuria ihaillaan maailmalla.

Useimmat italialaiset ovat maastaan ylpeitä. Kokonaiskuvaa tarkasteltaessa on helppo ymmärtää, miksi sitä rakastetaan ja vihataan. Se kärsii kehittyville maille tyypillisistä ongelmista, kuten huonosta julkisesta luottamuksesta, eivätkä rikoksia tekevät päättäjät tai muut vaikuttajat joudu siellä helposti vastuuseen. Ei olekaan ihme, että italialaisia jalkapalloseuroja on usein pyöritetty epärehellisellä tavalla.

Toisin kuin Espanja, joka loikkasi 1970-luvulla nopeasti ja menestyksekkäästi diktatuurista demokratiaan, Italia on edelleen poliittisesti sekaisin. Se todella on ristiriitojen maa. Esimerkkejä riittää: se on intohimoinen Euroopan unionin jäsen, mutta se tuomitaan usein sen sääntöjen rikkomisesta. Italialaisille on tärkeää näyttää ammattitaitoisilta muiden eurooppalaisten, etenkin naapureittensa itävaltalaisten ja ranskalaisten, silmissä. Samalla he haluavat kulkea omaa tietään. Italiasta löytyy eniten UNESCOn maailmanperintökohteita. Italia on G8-talousmaa ja tärkeä tuottaja, jossa valmistetaan muun muassa laadukkaita autoja, moottoripyöriä ja polkupyöriä. Italialaiset ovat keksineet pankin, farkut, sanomalehden, oopperan, laskuvarjon ja monia muita asioita. Maa tunnetaan ruoistaan ja viineistään. Italialaiset maahanmuuttajat ovat lisäksi vaikuttaneet keskeisesti joidenkin maiden, kuten Argentiinan ja Yhdysvaltojen, kehitykseen.

Italiasta ei ole olemassa yhtä totuutta. Sitä voi perustellusti pitää toimimattomana maana tai esikuvana. Epäonnistuneeksi valtioksi Italiaa ei voi silti kutsua. Se pystyy hallitsemaan aluettaan ja suojelemaan kansalaisiaan. Kaaos ei ole muutenkaan koko totuus, sillä Italiassa on kaikista sen ongelmista huolimatta hyvä elää. Sen sää on miellyttävä ja luonto kaunis. Tavalliset ihmiset ovat kohteliaita ja tekevät kovasti töitä. Pienistäkin kaupoista saa tuoreita hedelmiä ja vihanneksia, lihaa, juustoja, paikallisia viinejä ja muita herkkuja. Italialaiset ovat kulinaristeja, eikä heitä ole helppo saada tyytymään valmisaterioihin tai pakastepizzoihin. Turistit parveilevat Firenzessä, Roomassa ja muissa kaupungeissa ihailemassa kuolematonta taidetta ja näyttäviä muistomerkkejä.

Vaikka Italia kärsii loppumattomasta myllerryksestä, sen vuodesta 1929 pelattu jalkapallosarja Serie A on säilyttänyt korkean tasonsa. Italialainen jalkapallo on lukeutunut 1930-luvulta lähtien maailman parhaisiin. Vain Brasilian ja Saksan kaltaiset urheilumahdit yltävät kokonaiskuvaa tarkasteltaessa sen tasolle. Nazionale di calcio dell’Italia (Italian jalkapallomaajoukkue) on voittanut neljä MM-kultaa (1934, 1938, 1982 ja 2006) ja yhden Euroopan mestaruuden (1968). Sen lempinimi Gli Azzurri (Siniset) tulee sen käyttämistä sinisistä paidoista. Italia voi olla vaikeuksissa, mutta sen jalkapallojoukkue lähtee turnauksiin aina yhtenä suosikeista.

Niinpä vaikka Italiaa maana ei aina oteta tosissaan, sen jalkapallo on pitkään ollut arvostuksen ja ihailun kohde. Maajoukkue on harvoja asioita, joka yhdistää maata. Sen kannattaminen ei ole luonteeltaan poliittista, vaan sekä oikeistolaiset että vasemmistolaiset ovat katsoneet voivansa seistä sen takana: ”Nuoressa ja alueellisesti jakautuneessa valtiossa jalkapallo on muodostanut voimakkaan liiman, jonka ympärille kansallinen identiteetti on pystynyt muodostumaan. La Nazionale – maajoukkue – on aina inspiroinut klassisia kansallisia tunteita, lipunheilutusta, juhlintaa ja keskustelua. Italialaiset ovat yhdessä Italian pelatessa, ainakin joukkueen kannattamisen osalta.” (Winning at All Costs, s. 438)

Italian kansallismielisyys saavutti huippunsa maan juhliessa maailmanmestaruuksia vuosina 1982 ja 2006. Maajoukkueen pärjätessä kehnosti Italian itsenäisimpien osien alueuskollisuus on puolestaan voimistunut, joten sinipaitojen pitäminen maata koossa pitävänä liimana ei ole liioittelua. Vuoden 1982 MM-finaalia seurasi Italiassa televisiosta yli 30 miljoonaa katsojaa. Vastaaviin lukemiin päädyttiin vuonna 2006.

Tilanteen herkkyydestä kertoo se, että Italian maajoukkueella ei ole kotistadionia, vaan se pelaa ottelunsa ympäri maata. Joukkue on silti onnistunut vaalimaan kansallista tunnetta, kiitos sen pelaajien karismaattisuuden ja taidon. Koska jalkapallo on Italiassa elintärkeää, kaikki maajoukkueen turnaukset ovat herättäneet keskustelua. Loputtomat väittelyt paikan maajoukkueesta ansaitsevista tai ansaitsemattomista pelaajista eivät ole keskeytyneet edes voittojen hetkellä. Tämä johtuu siitä, että koska Italiassa on aina ollut paljon hyviä pelaajia, jotkut heistä jäävät väistämättä kisakoneen ulkopuolelle. Esimerkiksi Alessandro Del Pieron (s. 1974, Juventus) ja Francesco Tottin (s. 1976, AS Roma) kaltaisia legendoja on jätetty kotiin. Italian maajoukkueen valmentajalta vaaditaankin rautaisia hermoja ja kykyä vaikeisiin päätöksiin.

Otsikot ovat seuranneet La Nazionalea. Englannin MM-turnauksessa vuonna 1966 Italia hävisi pudotuspelin Pohjois-Korealle. Kotiin palanneet italialaiset pelaajat joutuivat raivostuneiden fanien tomaattisateeseen Genovan lentokentällä: ”Siitä lähtien ’tomaattien’ uhka on häälynyt Italian MM-turnausten joukkueiden yllä. Journalistit varoittivat joukkueita, että niiden täytyi voittaa ’tai kohdata tomaatit’: saranno pomodori.” (Winning at All Costs, s. 457)

Tomaatit jäivät heittämättä MM-kilpailussa vuonna 1970, kun Italia voitti eräässä jalkapallohistorian jännittävimmistä peleistä Länsi-Saksan 4-3. Kyseessä oli välierä, ja vaikka Italia hävisikin finaalin Brasilialle, sen voitto Länsi-Saksasta jäi historiaan. Kyseinen peli pelattiin Méxicon Azteca-stadionilla kovassa helteessä. Varsinainen peliaika päättyi 1-1, kun Länsi-Saksa tasoitti yliajalla. Pelaajat joutuivat jatkoajalle väsyneinä, sillä kuumuuden lisäksi stadion oli rakennettu korkealle paikalle, eikä siellä ollut paljoa happea. Saksa meni pian johtoon Italian puolustuksen hölmöiltyä, mutta menetti johtonsa pian. Loppu oli hurmosta: Italia teki maalin, mutta Gerd Müller (s. 1945) tasoitti. Alle minuutti tästä Italia teki 4-3-voittomaalin ja juhli.

Italia–Länsi-Saksa-pelin jatkoaika muistetaan harvinaisena näytöksenä, jossa kaksi MM-historian ehkä taktisinta joukkuetta hyökkäsivät kaikilla miehillä. Yli 100 000 katsojaa todisti Azteca-stadionin näytöstä.

Toinen yhtä ikimuistoinen peli nähtiin Barcelonassa heinäkuussa 1982 Italian ja Brasilian välillä. Paremman joukkueen omanneet brasilialaiset olivat ylimielisiä, eivätkä pystyneet vastaamaan Italian kurinalaiseen peliin. Italia voitti Espanjassa järjestetyn MM-turnauksen puolivälierän Brasiliaa vastaan 3-2 ja pääsivät finaaliin jyrättyään välierässä Puolan. Loppuottelua seurasi television välityksellä suuri osa italialaisista. Länsi-Saksa kaatui loistavan esityksen jälkeen 3-0, vaikka Italia tuhri rangaistuspotkun heti ottelun alussa. La Gazzetta dello Sport, Italian luetuin urheilulehti, hehkutti: ”Campioni del mundo” (”Maailmanmestarit”).

Italian kansallinen sarja Serie A oli maailman paras jalkapalloliiga viimeksi 1980- ja 1990-luvulla. Sen parhaat seurat, kuten Juventus, AC Milan, Inter Milan, AS Roma ja Lazio, ovat päässeet useimmiten kansainvälisten turnausten, kuten Eurooppa-liigan ja Mestareiden liigan, finaaleihin. Ne ovat juhlineet 12 voittoa. Serie A:ta pidetään tällä hetkellä Euroopan neljänneksi parhaana kansallisena kilpailuna heti Espanjan La Ligan, Englannin Valioliigan ja Saksan Bundesliigan jälkeen. Italialaisia joukkueita ei silti aliarvioida.

Italiassa pelataan kolmea jalkapallon ammattilaissarjaa, Serie A:ta, Serie B:tä ja Lega Prota (jonka nimi muutettiin Serie C:stä Lega Italiana Calcio Professionisticoksi uudelleenjärjestelyssä kesällä 2008). Näiden sarjojen ongelmat heijastelevat Italian yhteiskunnan epäkohtia. Rahat ovat loppu ja yleisömäärät laskevat, eikä luottamus jalkapalloon ole jatkuvien skandaalien takia suurta. Salaliittoteorioihin mielellään uskovat italialaiset ovat varmoja, että Serie A, aivan kuten Italian yhteiskuntakin, on epärehellisten tahojen järjestämä. Kuten John Foot sanoo, pelkkä ajatus ”politiikan ja urheilun erillään pitämisestä on Italiassa naurettava.” (Winning at All Costs, s. 355)

Salaliittoteorioiden yleisyys selittyy jossain määrin italialaisten taikauskoisuudella. Jalkapallo on heille teatteria. Suuret seurat hallitsevat Serie A:ta, eivätkä pienemmät joukkueet pääse yleensä juhlimaan pokaaleja tai saa reilua osuutta televisiotuloista.

Italian ja sen jalkapallon kutsuminen sairaaksi on kommentoijien parissa yleistä. Maa ja sen kansallispeli nähdään korruptoituneena ja lohduttomana, mutta samalla erikoisesti romanttisena ja aitona. Tunnettu älykkö Umberto Eco (1932–2016) väitti jopa kerran, että todellista vallankumousta ei tule Italiassa tapahtumaan, koska siellä käytetään liikaa aikaa ja energiaa jalkapallon seuraamiseen todellisten muutosten toteuttamiseksi. Eco vastusti aluksi jalkapalloa kovasti, mutta hänen asenteensa sitä kohtaan pehmeni vuosien varrella.

Juonittelut tekevät Serie A:sta epäluotettavan, kiinnostavan ja tunteikkaan. Sarjaa on jännittävä seurata. Pienet ja keskikokoiset seurat joutuvat suurien huijaamiksi – ainakin omasta mielestään –, mikä johtaa draamaan kentällä ja sen ulkopuolella. Jalkapallo on monelle italialaiselle uskonnon korvike, tai ainakin täydennys sille. Kyse on pyhästä pelistä, joka tekee elämästä elämisen arvoista. Foot kertoo kirjassaan Winning at All Costs: A Scandalous History of Italian Soccer (2007) eräästä uskonnollisuuteen viittaavasta tapahtumasta. Kun Cagliari voitti Serie A:n vuonna 1970, sen fanit järjestivät symboliset hautajaiset kolmanneksi jääneelle Juventukselle. Cagliarin fanit kantoivat pieniä arkkuja pitkin kaupunkinsa katuja surren Juventuksen kuolemaa. Napolin fanit toimivat vastaavalla tavalla joukkueensa voitettua Italian mestaruuden Juventuksen nenän edestä vuonna 1987. Nämä ovat hyviä esimerkkejä italialaisten tavasta sekoittaa uskonnollinen symboliikka ja jalkapallo keskenään.

AC Milanin ja Juventuksen keskikenttäpelaaja Andrea Pirlo (s. 1979) määritteli elämäkerrassaan Penso quindi gioco (Pelaan, siis olen) Italian rikkinäiseksi koneeksi. Sitä on helppo rakastaa ja vihata. Sama pätee sen jalkapalloon, jota oudot juonittelut jatkuvasti muokkaavat. Italian jalkapalloseurat ja poliittiset puolueet kärvistelevät loputtoman oloisissa kriiseissä. Niille ei kuitenkaan kannata antaa liikaa painoarvoa. Italialaiset nimittäin tietävät, että kriisit menevät ohi ja elämä palaa niiden jälkeen uomiinsa. Vaikka moni asia on Italiassa pielessä, se ei ole romahtamassa.

Jalkapallolla on Italian kulttuurissa keskeinen asema. Joka kaupungista ja kylästä löytyy viheriöitä ja stadioneita, eikä Italiaa voisi kuvitellakaan ilman jalkapalloa. Serie A ei ehkä enää pärjää tuotteena Valioliigalle, Bundesliigalle tai La Ligalle, mutta kukaan ei voi väittää Serie A:ta huonoksi sarjaksi. Sen pelit ovat vähäisestä yleisömäärästä huolimatta huipputasoa. Lajin tärkeyden huomaa siitäkin, että sitä pelataan edelleen runsaasti harraste- ja junioritasolla.

Samaan aikaan ongelmiin yritetään puuttua. Yksi Italiaa rampauttavia asioita on nepotismi. Liian suuri osa italialaisista työpaikoista periytyy edelleen vanhemmilta lapsille. Merkittävä osa arvostetuista työpaikoista varataan niille, joiden vanhemmat ovat samoissa tai vastaavissa viroissa. Suojatyöpaikkojen olemassaolo ei voi olla johtamatta työn huononevaan jälkeen. Italia on vaarassa rappeutua ja jäädä jälkeen.

Ulkomaalaiset ihailevat Italiassa edelleen voimakkaana ilmenevää arvokkuutta ja yhtenäisyyttä, vaikka se rakentuukin osittain koulutodistusten kaltaisille rajoittaville mekanismeille. Jos sinulla ei ole todistusta italialaisesta koulusta, et voi päästä siellä julkisen sektorin töihin. Tämä, yhdistettynä vaatimukseen osata italian kieltä, sulkee pois suuren osan siirtolaisista ja pakottaa heidät huonosti palkattuihin ammatteihin.

Toinen suuri epäkohta liittyy lahjontaan. Sen ”juurtumiselle Italiaan on monia syitä. Yksi syistä on Italian laaja julkinen sektori. […] Ongelma on siinä, että puolueet ovat pesiytyneet valtion omistamiin suuriin yrityksiin ja laitoksiin. Johtajien nimitykset ovat poliittisia ja – kuten korruptiotapaukset osoittavat – nimityksistä ja urakoista on täytynyt maksaa käteisellä.” (Italia – vastakohtien maa, s. 102)

Lahjonta on pitänyt pystyssä tuottamattomia yrityksiä. Julkisen sektorin suuruus tarkoittaa puolestaan sitä, että monen italialaisen toimeentulo riippuu julkisesta vallasta. Italiassa kaikki liittyy kaikkeen. Veronkierto on yleistä, koska kansalaiset ja yritykset osoittavat sillä epäluottamusta valtiota kohtaan. Tähän on historiallisia syitä: ”Erilaiset hallitsijat ja hallitukset ovat järkyttäneet italialaisia niin monenlaisella korruptiolla ja huonolla hallinnolla, etteivät he enää järkyty. Sijalle on kasvanut välinpitämättömyys ja halu hyötyä valtiosta ja uhrata sille mahdollisimman vähän.” (Italia – vastakohtien maa, s. 108)

Italia on pienten perheyritysten ja selviytymisen kulttuuri. Italiassa ei ole juuri ollut keskisuuria firmoja, vaan firmat ovat yleensä olleet valtion omistamia tai pieniä. Perhekeskeisyys on Italiassa edelleen tärkeää. Vaikutusvaltaiseen ja varakkaaseen perheeseen kuuluminen antaa Italiassa lapselle hyvät eväät menestykseen. Suuria yhtiöitä pyörittää niitäkin kasvottomien virkamiesten sijaan usein joukko samaan lähipiiriin kuuluvia miehiä ja naisia. Italialaista perhekapitalismia on arvosteltu, mutta ainakin se tekee yritysten pärjäämisestä niiden johtajille tärkeää. Maassa puhutaan l’arte di arrangiarsista (selviytymisen taiteesta). Napolin jalkapallojoukkueen presidentti Aurelio De Laurentiis (s. 1949) viittasi tähän todetessaan kesällä 2015, että kaikkien italialaisten velvollisuutena laman aikana on tukkia reiät ja pysyä pinnalla.

Muutkin kuin eteläitalialaiset ovat tottuneet keplottelemaan itsensä pois vaikeista paikoista. Vaikeuksia ei yleensä kohdata, vaan ne kierretään. Tämän huomaa hyvin jalkapallosta. Seurat keplottelevat taloudellisesti, kunnes menevät nurin ja joutuvat aloittamaan toimintansa uudestaan alemmalta sarjatasolta. Italialaisella sitkeydellä ja yritteliäisyydellä monet niistä raivaavat kuitenkin pian tiensä takaisin Serie A:han.

Italiaan rakastuneita riittää. Ranskalainen kirjailija Stendhal (oik. Marie-Henri Beyle, 1783–1842) rakastui Firenzeen siinä määrin, että koki vierailunsa aikana heikotusta, pahoinvointia, paniikkia, sekavuutta ja sydämentykytystä. Näitä oireita kutsutaan Stendhalin syndroomaksi. Stendhalin kuuluisin romaani Parman kartusiaaniluostari (1839) sijoittuu Italiaan. Sen lukemalla saa käsityksen maan aateliston juonitteluista.

Vaikka Italia elää turismista, siellä ei pidetä turisteista. Forestieron (ulkomaalaisen, muukalaisen) edessä unohdetaan nopeasti kohteliaisuus, johon italialaiset on kasvatettu. Ulkopuoliseksi leimautumisen välttää parhaiten opettelemalla italiaa. Kielen merkityksen huomaa muun muassa siitä, että italialaisille on tärkeää, että muualta tulevat jalkapalloilijat, jopa isot tähdet, hallitsevat paikallisen kielen. Virheiden tekeminen sallitaan, mutta englannin tai tulkin käyttämistä pidetään töykeänä.

Viha turisteja kohtaan selittää sen, miksi monet muualta saapuneet pelaajat – kuten TPS:stä Cesenaan vuonna 2011 siirtynyt Roope Riski (s. 1991), joka ei sopeutunut italialaisen jalkapallon kuriin ja italialaisten leväperäiseen tapaan hoitaa käytännön asioita – eivät ole pärjänneet Italiassa. Myös hyvin pukeutuminen on tärkeää. Tuulipuvut ja vyölaukut kannattaa jättää kotiin, sillä kuten Paddy Agnew toteaa, huolimattomasti ”tai huonosti pukeutuminen vastaa Italiassa ’Olen idiootti’ -kyltin pitämistä päänsä yläpuolella.” (Forza Italia, s. 32)

Serie A:ssa pelanneista suomalaisista lähinnä vain Chievo Veronan kapteeninakin ollut puolustava keskikenttä Perparim Hetemaj (s. 1986) on loistanut. Muita Riskin ja Hetemaj’n lisäksi Serie A:ssa käväisseitä suomalaisia ovat Mika Aaltonen (s. 1965, Inter Milan, Bologna), Alexei Eremenko Jr. (s. 1983, Lecce), Roman Eremenko (s. 1987, Udinese, Siena), Anssi Jaakkola (s. 1987, Siena), Mika Lehkosuo (s. 1970, Perugia) ja Jani Virtanen (s. 1988, Udinese). Kukaan heistä ei kuitenkaan päässyt joukkueessaan tärkeään asemaan, vaan kaikki joutuivat tyytymään rooliin taustalla.

Italia on avoin, eläväinen ja lämmin, mutta myös aggressiivinen, sulkeutunut ja kylmä. Romantikot näkevät yleensä vain ensimmäisen ja kyynikot jälkimmäisen puolen, vaikka molemmat ovat yhtä totta. Italia kärsii juovasta kiihkeiden nuorien ja jääräpäisten vanhusten välillä. Ensimmäiset eivät löydä töitä ja jälkimmäiset pitävät hallussaan johtavia paikkoja. Tämän jakautuneisuuden huomioiden ei ole ihme, että italialaisten jalkapalloseurojen kannattajaryhmät, ultrat (tai ultràt), vetävät puoleensa yhteisöllisyydestä ja elämästä järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella kiinnostuneita nuoria. Normaali työelämä, johon pääsee helpoimmin kiinni suhteilla kuin koulutuksella, ei kuulosta heistä järkevältä vaihtoehdolta.

Negatiivisia esimerkkejä löytyy runsaasti, mutta niihin takertuvan on vaikea nähdä Italian kauneutta. Siellä tehdään loistavaa ruokaa ja pelataan hyvää jalkapalloa. Sen muotoilu ja muoti ovat maailmankuuluja. Sen maaseutu ja kaupungit ovat kauniita, vaikkakin monin paikoin rapistuneita, eikä kaikkea vanhaa ole siellä kehityksen nimissä tuhottu. Italia on rumimmillaankin monia maita kauniimpi. Sen epäkohtia, kuten tukahduttavaa byrokratiaa, kestää mielellään, koska vastineeksi saa niin paljon.

Pyhä peli: Italian jalkapallon tarina keskittyy negatiiviseen. Tämä johtuu siitä, että italialaisen jalkapallon ongelmista, kuten dopingista, rasismista ja sopupeleistä, löytyy paljon tietoa. Haluan kuitenkin korostaa, että vaikka pidän enemmän Espanjan pääsarja La Ligasta, myös Italian Serie A on minulle tärkeä. AC Milan, Inter Milan, AS Roma, Lazio ja Juventus ovat seuroja, jotka eivät jätä ketään kylmäksi. Jalkapalloromantiikka elää kaikista Euroopan maista vahvimpana Italiassa. Sieltä lajista löytyy sen lukemattomista ongelmista huolimatta edelleen aitoa tunnetta.

Kuten edelliset tietokirjani, Valkoinen baletti: kirjoituksia Real Madridista (2014) ja Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina (2014), myös tämä teos on ensimmäinen aiheesta suomeksi kirjoitettu kirja. Hyödyllisiä lähteitä ovat olleet Footin Winning at All Costs ja Agnew’n Forza Italia: The Fall and Rise of Italian Football (2007). Niiden sävy on pessimistinen. Italian valtiota käsitellään niissä kovakouraisesti. Kirjoittajat pitävät maan jalkapalloa menneenä mahtina, joka ei ole tule koskaan palaamaan huipulle.

Reilumman näkemyksen tarjoavat Tim Parksin mielenkiintoiset teokset Italian Neighbours (1992), An Italian Education (1996) ja A Season with Verona (2002). Niissä Italian ja sen kansallisurheilun vaikeuksiin suhtaudutaan ymmärtäväisesti. Italialaistuneen Parksin tekstit ovat olleet tärkeitä tämän kirjan syntymisen kannalta.

Pyhä peli: Italian jalkapallon tarina on esseistinen tietokirja. Kiitän kirjan nimen keksimisestä aina aktiivista Torsti Lehtistä. Toimittaja Hannu Ranta on lukenut käsikirjoituksen ja antanut hyödyllisiä kommentteja. Tarjoan aiheesta kattavan yleisesityksen, mutta en kuitenkaan käsittele tarkasti kaikkea. Keskityn enemmän joukkueisiin ja suuriin linjoihin kuin yksittäisiin tapahtumiin tai pelaajiin. Tavoitteenani on saada lukija kiinnostumaan Italiasta ja saada hänet etsimään lisätietoa.

Erillisen kiitoksen ansaitsevat FutisForum2-keskustelupalstan Serie A -ketjujen ahkerat kirjoittajat. Myös he ovat auttaneet minua eteenpäin. Olen matkustanut Italiassa ja työskennellyt Assisissa ja Mazzano Romanossa. Nämä kokemukset, yhdistettynä paikan päällä näkemiini Serie A -peleihin Milanossa, Firenzessä ja Roomassa, ovat lisänneet tietämystäni Italiasta, sen kulttuurista, sen ihmisistä ja sen kansallispelistä.

En kuitenkaan väitä olevani erehtymätön asiantuntija. Näin lyhyessä kirjassa on mahdotonta käsitellä kattavasti näin monimutkaista aihetta. Italiaa pintapuolisesti tarkastelemalla sitä päätyy helposti vihaamaan. Tarkemmalla tutustumisella sitä on kuitenkin pakko rakastaa.

Helsingissä keväällä 2016
Esa Mäkijärvi

Guillem Balagué: Cristiano Ronaldo: Elämäkerta

bookcover_9789511297659

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2016.

Maailman paras

Guillem Balagué:

Cristiano Ronaldo: Elämäkerta

Otava 2016, s. 378

suomentanut Pekka Tuomisto

Kunnianhimo voi viedä ihmisen elämässä pitkälle. Kunnianhimo (tai ehkä turhamaisuus tai ylimielisyys) on ensimmäinen asia, joka tulee mieleen Cristiano Ronaldosta (s. 1985). Real Madridia edustava jalkapalloilija on latonut urallaan käsittämättömän määrän maaleja. Häntä pidetään joko maailman parhaana tai toiseksi parhaana jalkapalloilijana Barcelonaa edustavan Lionel Messin (s. 1987) ohella.

Barcelonassa syntynyt urheilutoimittaja Guillem Balagué on nyt julkaissut elämäkerrat sekä Messistä että Ronaldosta. Molemmat ovat saatavilla suomeksi. Jälkimmäinen julkaistiin siitä huolimatta, että Ronaldo uhkasi marraskuussa 2014 entistä ystäväänsä Balaguéta oikeustoimilla. Syynä oli toimittajan Messin elämäkerrassa esittämä väite, että Ronaldo oli keksinyt Messille alatyylisen lempinimen. Tästä puhtoisesta julkisuuskuvastaan huolehtiva Ronaldo ei pitänyt.

Cristiano Ronaldo: Elämäkerta on auktorisoimaton teos. Sillä ei ole Ronaldon tai hänen lähipiirinsä virallista hyväksyntää, mikä tekee siitä kiinnostavamman ja rosoisemman kirjan. Balagué ei ole puolueeton. Mikään elämäkerta ei ole. Hän kirjoittaa: ”Vain osa totuudesta kerrotaan. Se mitä me satumme pitämään kiinnostavana. Tai minkä me arvelemme myyvän parhaiten.” (s. 18)

Yksilöpelaaja joukkuelajissa

Cristiano Ronaldo: Elämäkerta sisältää paljon tietoa, mutta myös runsaasti turhaa spekulointia ja muuta tyhjäkäyntiä. Hauska on huomautus, että Cristiano Ronaldo on nimetty Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin (1911–2004) mukaan. Kiinnostava on puolestaan anekdootti, jonka mukaan Ronaldo suuttui jo pienenä poikana, jos hänelle ei syötetty palloa. Hänellä oli jo varhain diivan elkeitä.

Siinä missä Lionel Messi on henkeen ja vereen joukkuepelaaja, Ronaldo ratkaisee mielellään pelejä yksin. Hän turhautuu ja suuttuu, jos joukkuetoverit pallottelevat keskenään, eivätkä ota häntä huomioon. Real Madrid hävisi hiljattain paikallispelin Atlético Madridille. Ronaldo aiheutti porua väitettyään ottelun jälkeen, että Real Madrid olisi kärjessä, jos muut pelaisivat samalla tasolla kuin hän.

Kuten Guillem Balaguén kirjasta selviää, Ronaldon itsekeskeisyys ei ole koko totuus. Ronaldo välittää pojastaan, sukulaisistaan ja ystävistään syvästi. Hän hemmottelee heitä lahjoilla. Korskea käytös ja epäkorrektit lausunnot johtuvat Balaguén mukaan psykologisista syistä: ”Oletteko koskaan pohtinut mahdollisuutta, että hänen yrityksensä ylläpitää täydellistä kehoa voisi olla peräisin epävarmuudesta? Tarvitseeko niiden, jotka hyväksyvät itsensä ja ovat tyytyväisiä siihen mitä heillä on, olla aina täydellisiä.” (s. 74)

Ronaldo on tunnustanut katuvansa sitä, ettei nauttinut lapsuudestaan tarpeeksi. Hän oli jo varhain suorittaja. Kilpailuhenkisyys ja itsensä kehittäminen ovat pitkään olleet hänelle tärkeitä asioita, eikä hän ole osannut pysähtyä. Balagué kommentoi, että Ronaldon persoonallisuutta määrittelevät hänen halunsa tulla rakastetuksi ja hänen haluttomuutensa olla näyttämättä heikkoutta.

Voidaankin sanoa, että Ronaldo on hyvin nykyaikainen sankari. Hän on lähes täydellisen fysiikan omaava urheilija, joka pystyy loputtomiin mainetekoihin näyttäen niitä tehdessään hyvältä. Hänen todellisesta luonteestaan ei tiedetä paljoa. Ehkä se on jo aikaa sitten hukkunut hänestä rakennettuun myyttiin, josta Balaguén kirja on sekin osa.

Messi vai Ronaldo?

Vaikka Cristiano Ronaldo: Elämäkerta on suurimmaksi osaksi luettava, siinä on huonot puolensa. Guillem Balaguén psykologiset analyysit Cristiano Ronaldosta eivät aina vakuuta. Jalkapalloilijaa verrataan Napoléon Bonaparteen (1769–1821), ranskalaiseen keisariin.

Liioittelun puolelle menee myös kohta, jossa tekijä analysoi espanjalaisten kansanluonnetta, ja väittää heidän kadehtivan liikaa Ronaldon kaltaisia menestyjiä. Ronaldoa rakastetaan ja vihataan paljon, mutta jälkimmäinen johtuu tuskin pelkästään kateudesta, vaan syitä siihen on monia.

Pekka Tuomiston suomennos on melko hyvä, mutta ensimmäiseen painokseen on jäänyt joitakin kirjoitusvirheitä ja anglismeja. Kirjasta löytyy esimerkiksi ”hiljaisuuskäsittelyn” (silent treatment) ja ”Bernabéun uskollisten” (Bernabéu faithful) kaltaisia termejä. Hämmentävintä on kuitenkin se, että kirjailijan etunimi Guillem on käännöskirjassa välillä kirjoitettu muotoon Gillem.

Paikoin ontuvaa suomennosta suurempi ongelma on kuitenkin Balaguén tapa sortua latteuksiin. Kun hänellä ei ole mitään uutta sanottavaa, hänellä on tapana kirjoittaa tällaisia lauseita: ”Pelko ei pysäytä suuria pelaajia, haasteet vain kannustavat heitä. Sen sijaan että he pelkäisivät pettyvänsä, jos eivät saavutakaan päämääräänsä, he uskaltavat kiivetä korkeimmalle huipulle.” (s. 171)

Kumpi sitten on parempi, Ronaldo vai Lionel Messi? Balagué antaa diplomaattisen vastauksen. Messin lahjakkuuden todetaan olevan enemmän synnynnäistä, Ronaldon pikemminkin hurjan harjoittelun tulosta. Messi on kokonaisvaltaisesti parempi pelaaja, mutta Ronaldo latoo enemmän maaleja. Molemmat Balaguén tekemät elämäkerrat ovat kohtalaisia katsauksia suurten pelaajien vaiheisiin.

Esa Mäkijärvi