Jackson Pollockista (2)

Abstraktia ekspressionismia
edustanut Jackson Pollock ilmentää abstraktin maalaustaiteen parhaita puolia. Hänen
parhaat työnsä ovat energianpurkauksia, joiden voima on kenen tahansa
havaittavissa, vaikka ne eivät kuvaakaan selvästi mitään tiettyä asetelmaa,
esinettä, hahmoa tai asiaa. Pollockin viime vuosisadan puolivälissä tekemät
maalaukset, kuten Autumn Rhythm ja Number 1, ovat säilyttäneet huomattavan
sisäisen energiansa, vaikka trendit ovat vaihtuneet vuosikymmenten saatossa.

Pollockin tiedetään hakeneen vaikutteita psykoanalyytikko Sigmund Freudin ajatuksista. Itävaltalaisen
Freudin alitajuntaa käsittelevät kirjoitukset vaikuttivat amerikkalaisen käsitykseen
itsestään taiteilijana. Pollock kehitti yleisessä käytössä edelleen olevan teorian, jonka mukaan kaikki aito taide oli lähtöisin
alitajunnasta. Hän väitti, ettei ollut maalatessaan siitä mitä tekee tietoinen.
Kommentti tuo mieleen hänen hengenheimolaisensa, kuten 1900-lukulaisen taidemaalarin Francis Baconin, joka väitti olevansa lahjaton, mutta kyvykäs
vastaanottamaan ulkopuolelta lähetettyjä viestejä.

Pollock kehittyi taiteilijana omimmilleen 1940-luvun lopussa. Kokeiltuaan
useita tyylejä hän kehitti toimintamaalauksen (action paintingin), jossa hän
kaatoi tai roiskutti maaleja lattialle asettamalleen suurelle kankaalle. Hän
kuunteli yleensä työskennellessään jazzia, koska sen hallittu improvisaatio
muistutti hänen yllättävää tapaansa maalata. Näennäisen sattumanvaraisella
metodilla syntyi muutamassa vuodessa vaikuttavaa taidetta. Pollock itse
kiteytti työskentelytapansa seuraavasti: ”Kun maalaan, olen tietoinen siitä,
mihin pyrin. Pystyn kontrolloimaan maalin virtausta: sattumaa ei ole olemassa.”

Abstraktin maalauksen synnystä ja kehityksestä saa perustiedot tutustumalla
Harley Hahn Art Centerin aihetta käsittelevään esseeseen. Sivulla todetaan: ”1800-luvun
loppuun asti käytännössä kaikki maalaukset olivat kuvailevia. Taiteilijat
maalasivat selkeästi ja ihmiset odottivat tietynlaisia kuvia.” Aiheet muuttuivat myöhemmin vähemmän selkeiksi. Abstraktin maalauksen
uranuurtajien, kuten Wassily Kandinskyn, Jackson Pollockin ja Mark Rothkon, parhailla maalauksilla on yksi ainoa perimmäinen tarkoitus: tunkeutua
katsojan alitajuntaan. Kandisky, Pollock ja Rothko käyttivät Freudin keksimää alitajuntaa hyväkseen taiteessa.

Toimintamaalauksen synty herätti etenkin 1940- ja 1950-luvuilla huomattavaa
vastustusta. Suomessa Oiva Pollari kirjoitti eräästä näyttelyssä esillä
olleesta Pollockin maalauksesta: ”Omasta puolestamme kieltäydymme ehdottomasti
pitämästä tällaista taiteena, sillä jos se kuitenkin sitä on, silloin myöskin
kaatuneen mustepullon tahra pöytäliinalla on taidetta!” Vastaavia reaktioita
syntyi kaikkialla taidetta seuraavassa maailmassa. ”Kuka tahansa pystyisi
samaan” -tyyppiset julistukset alkoivat vähitellen kuvata suurinta osaa modernista
taiteesta. Samanlaisia ajatuksia voi herättää itsessään vierailemalla nykytaiteen museossa Kiasmassa.

Pollockin parhaat maalaukset syntyivät melko lyhyessä ajassa, vuodesta 1947 vuoteen 1950, ja laajalevikkisessä
Life-lehdessä vuonna 1949 julkaistu ylistävä artikkeli johti hänen äkilliseen läpimurtoonsa
taiteilijana. Reaktiona menestykseensä Pollock hylkäsi hänet kuuluisaksi tehneen
toimintamaalauksen ja alkoi juoda vaarallisia määriä. Taiteilija oli lähteiden mukaan taitavimmillaan ollessaan juomatta, mutta epäonnistumisen pelko sai hänet tarttumaan pulloon.



Vuonna 2000 ensi-iltaan tuli Pollock, pienellä budjetilla tehty elokuva maalarin elämästä. Nimihahmoa näyttelee siinä myös ohjauksesta
vastaava vaikuttava Ed Harris, joka sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Oscar-patsaan elokuva voitti parhaasta naissivuosasta. Pollockin vaimoa ja taustavoimaa Lee Krasneria esittävä palkittu Marcia Gay Harden on hänkin elämänsä vedossa. Jackson
Pollock: An American Saga
-kirjaan pohjautuvassa filmissä Pollock esitetään
stereotyyppisenä työnsä edustajana, eli itsekeskeisenä ja mielenterveytensä
kanssa tuskailevana miehenä, joka purkaa työskentelemättömyyteen liittyvän ahdistuksen väkivaltaan ja juomiseen.
Mielenkiintoista kyllä, Harris teki itse kaiken
elokuvassa nähtävän maalauksen. Näyttelijä sisäisti täydellisesti Pollockin
energisen työskentelytavan, joka oli kaikesta päätellen äärimmäisen kuluttava. Se johti ennenaikaiseen loppuun. Luomisvoimansa menettänyt Pollock kuoli autokolarissa 44-vuotiaana elokuun 11. päivänä vuonna 1956. Ylinopeutta ja alkoholin vaikutuksen alaisena ajanut taiteilija menetti avoautonsa hallinnan ja sinkoutui törmäyksen jälkeen pää edellä puuhun. Onnettomuudessa menehtyi myös kyydissä ollut Edith Metzger, mutta ajajan rakastajatar Ruth Kligman selviytyi lähes vammoitta.
Viime vuosikymmeninä väittely Pollockin merkittävyydestä on jatkunut. Esimerkkinä voidaan käyttää Norman Rockwellin vuoden 1962 satiirista maalausta The Connoisseur, jossa pukuun sonnustautunut mies seisoo Pollockin töitä muistuttavan kuvan edessä. Moni on edelleen sitä mieltä, että toimintamaalaus nousi maailmanmaineeseen sattumalta, mutta samalla yhä useampi pitää sen uranuurtajaa suuressa arvossa. Totuus on katsojan silmässä.

Matti Kilposen esikoisrunoista

Kirjan kansi

Kokeelliselta runoudelta ei voi välttyä. Joka tuutista puskee eri lailla kokeilevia kirjoja. Avantgarde-runouden lisääntyminen nostaa tietysti sen nimissä julkaistavien nimikkeiden laatuvaatimuksia.

Matti Kilposen esikoiskirja kehorasa, autochrist hakee innoitusta Jackson Pollockin maalauksista. Pollockhan lanseerasi niin kutsutun action paintingin, eli toimintamaalauksen. Hänen parhaat työnsä ovat hetken mielijohteesta syntyneitä roiskemaalauksia. Kilponen lanseeraa nyt action poetryn, toimintarunouden. Mielijohteesta ja kuvasta toiseen siirrytään vauhdilla, nopein siirtymin.

kehorasa, autochrist on kokonaistaideteos. Tekstimassassa ei periaatteessa ole mitään järkeä tai merkitystä. Eikä siinä tarvitsekaan olla. Materiaalia on tosin niin paljon, että pieni karsiminen olisi tullut tarpeeseen. Eipä silti, Kilponen päätyy välillä ”napalmia saa kun sekoittaa Armanin Obsessionia ja ben & jerry’s cherry bomb -jäätelöä” -katkelman kaltaisiin hykerryttäviin tuloksiin.

Kilponen lainaa. Lähteitä ei ole tarpeen tietää, mutta flarfin ja cut-up-runouden alkeet kannattaa opetella. Lukija huomaa nopeasti, että Kilponen hallitsee paremmin lyhyitä kokonaisuuksia. Suuremmat runot tai runoelmat toimivat huonommin kuin ”mä olin kallion virgiinia, te olette / tilkan englantilainen potilas” -tyyppiset nerokkaat sutaisut.

Vajaassa sadassa sivussa on jokunen kymmenen liikaa, mutta kehorasa, autochrist ottaa silti paikkansa Leevi Lehdon, Karri Kokon, Karin Aronpuron ja muiden esikuviensa rinnalla. Kilponen ei kuitenkaan vielä täydellisesti hallitse tekstinsä kaaosta.

Täydellisyydestä (2)

Kuu

Tässä hieman lisää ajatuksia aiemman täydellisyyttä käsitelleen merkintäni yhteyteen.

Haluan ensinnäkin puhua lisää täydellisyyden käsitteestä. Ihminenhän muodostuu tietenkin ristiriitaisuuksista, repivistä kokemuksista ja tunteista. Taidekin voi olla luonteeltaan ristiriitaista (ja joidenkin mielestä jopa pitääkin), kunhan se on ajatuksella tehty. Esimerkkinä tästä voivat toimia vaikkapa Andy Warholin käyttötaideteokset tai Jackson Pollockin abstraktit maalaukset. Väitänkin, että lähtökohdiltaan ja luonteeltaan ”rikkinäinen” taidekin voi olla täydellistä.

Toiseksi haluan puhua puhtaasta kokemisesta. Se on kehittämäni termi, joka tarkoittaa tavoittelemaani runoutta. Se liittyy ensisijaisesti tunteisiin. Puhdas kokeminen on laaja-alainen kokemus. Runoudessa sen kaksi osapuolta ovat tekijä ja lukija; kirjoittaja välittää puhtaan kokemuksen tunteen lukijalleen ja lukija kokee sen. Mikseivät välittäjinä voi olla tuotantokoneiston muutkin osat (painaja, kirjakauppa jne.), mutta ei paneuduta tässä siihen.

Englantilainen runoilija Ted Hughes määritteli runoilijan shamaaniksi, parantajaksi, joka puhuu ihmisille ikään kuin heidän ohitseen. Runoilija hylkää sovinnaisen kielen ja siirtyy välilliseen kieleen, esimerkiksi myytteihin ja mytologioihin. Tällä tavalla hän kuitenkin koskettaa ihmistä, sillä hän löytää sovinnaisuuden takana piilevän perimmäisen totuuden.

Latvialais-amerikkalainen taidemaalari Mark Rothko puolestaan mainitsi haluavansa välittää maalaustensa katsojille saman uskonnollisen kokemuksen joka hänellä oli niitä tehdessään. Uskon tähän välilliseen (uskonnolliseen) kokemukseen. Siihen liittyy uskonnolle tyypillinen sekoitus hartautta ja hurmiota, vaikka se ei kirjaimellisesti uskonnollinen välttämättä olekaan. Jumalalla ei ole puhtaan kokemisen kanssa tekemistä. Tai saattaa olla, mutta vain kirjoittajan ja lukijan kaltaisena välittäjänä. Väittäisin jopa, että runoudessa (todellinen tai kuviteltu) Jumala, kirjoittaja ja lukija ovat kaikki puhtaan kokemisen välikappaleita, tai osia.

Siinä kaikki tällä kertaa. Tulen selvittämään täydellisyyden ja puhtaan kokemisen käsitteitä lisää myöhemmissä kirjoituksissani.