High-Risesta

high-rise-movie-poster

J.G. Ballard (1930–2009) oli aikaansa edellä. Brittiläinen kirjailija julkaisi yhteiskunnallista proosaa, josta osa olisi toiminut paremmin esseemuodossa, mutta joka kertoi tärkeitä asioita länsimaisesta elämästä. Ballard oli suosituimmillaan 1980-luvulla, mutta jo hänen edellisellä vuosikymmenellä julkaisemansa kirjat, kuten autokolareista kertonut Crash (1973) ja Robinson Crusoe -asetelman nykyhetkeen siirtänyt Concrete Island (1974), herättivät huomiota. Ballard pääsi kulttikirjailijan maineestaan kuitenkin vasta Auringon valtakunnan (1984) menestyksen myötä.

Kirjoitin joitakin vuosia sitten sitten tähän blogiin Ballardin romaani Tornitalosta (1975). Se suomennettiin lopulta vuonna 1999. Vielä kauemmin kesti elokuvasovituksessa, joka saatiin valmiiksi vasta viime vuonna. Ben Wheatleyn (s. 1972) ohjaama High-Rise (2015) on kiinnostava, mutta ei yllä lähdemateriaalinsa tasolle. Elokuva ei missään vaiheessa lähde lentoon, eikä herätä samanlaista välitöntä kiinnostusta kuin Tornitalon kuuluisa avauslause, jossa kirjan päähahmo, nuori psykiatri Robert Laing, istuu huoneistonsa parvekkeella syömässä koiraansa ja miettimässä menneitä.

High-Rise pyrkii muuttamaan Ballardin ajatukset kuviksi, tässä välillä onnistuen. Kirjan ja filmin hahmot asuvat kolmeen osaan jaetussa huippumodernissa kerrostalossa, jossa köyhimmät asuvat alimmissa ja rikkaimmat ylimmissä kerroksissa. Tarina sijoittuu 1970-luvulle. Se voisi kuitenkin yhtä hyvin tapahtua tänä päivänä, vaikka yhteiskuntaluokat eivät enää olekaan yhtä tärkeitä kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten, eivät edes kertomuksen tapahtumapaikkana toimivassa Englannissa. On hyvä muistaa, että jako köyhiin ja rikkaisiin ei ole kadonnut mihinkään, vaan on jopa pahentunut Tornitalon kirjoitusajankohdan ja nykyhetken välillä.

Tornitalon asukkaat pyrkivät eristämään itsensä kaikin keinoin muista. Tämän huomaa esimerkiksi siitä, että jokaisella kolmella kerrostalon osalla on oma hissinsä. Kuntosalin ja supermarketin kaltaiset tilat ovat yhteiset, mutta ylhäisessä yksinäisyydessä kattohuoneistossaan asuvalla arkkitehti Anthony Royalilla (Jeremy Irons) on käytössä oma yksityishissinsä. Jaot aiheuttavat riitoja. Kun sähkönjakelu alemmissa kerroksissa keskeytyy, niiden asukkaat syyttävät vaikeuksista ylempien kerrosten väkeä. Ongelmat kasaantuvat, kun ihmiset alkavat sabotoida toistensa elinympäristöä ja vaikeuttaa muiden kuin naapureittensa elämää. Erimielisyydet johtavat pienimuotoiseen sisällissotaan.

Olisi helppo luulla, että anarkiaan nopeasti ajautuvan tornitalon asukkaat poistuisivat paikalta, tai että yhteiskunta puuttuisi tilanteeseen jollakin tavalla. Näin ei kuitenkaan tapahdu. High-Risessa sotatannerta muistuttavan kerrostalon pihaan ajaa poliisiauto. Arkkitehti Royal onnistuu kuitenkin käännyttämään sotkua ihmettelevän poliisin tiehensä vakuuttamalla, että ongelmat pystytään vielä lakaisemaan maton alle. Tornitalo ja High-Rise kritisoivat sivistyksen hetkessä unohtavia asukkaita ja silmänsä sulkevaa yhteiskuntaa.

High-Risen ongelmana on, että siinä missä Ballardin romaani on yhtä aikaa vakava ja satiirinen, elokuva kallistuu liikaa jälkimmäisen puolelle. Filmi onkin saanut ristiriitaisia arvosteluja. Yhdet ovat kiittäneet sen visuaalisuutta, toiset ihmetelleet sen suunnattomuutta. Elokuvassa on puolensa. Suurin osa sen henkilöistä on stereotyyppisiä, mutta päähahmo Laing (loistava Tom Hiddleston) on kiinnostava. Kun muut kerrostalon asukkaat tuntevat yhteenkuuluvuutta vain oman varallisuusluokkansa edustajien kanssa, Laing on diplomaattinen luonne, eikä hänellä ole vaikeuksia ystävystyä useimpien kohtaamiensa ihmisten kanssa. On kiinnostavaa, että jopa Laingin kaltainen päällisin puolin tasapainoinen ihminen, joka on ammatiltaan psykiatri, osallistuu innokkaasti tornitalossa puhkeavaan sotaan.

High-Risesta nauttii enemmän, jos Tornitalo on ennestään tuttu. Ballard kritisoi brittiläistä luokkayhteiskuntaa, sen keinotekoisuutta. High-Risessa lainataan Margaret Thatcheria, jonka mukaan valtiollisessa kapitalismissa ei voi olla koskaan todellista poliittista vapautta. Thatcher edusti ajattelutapaa, jonka mukaan valtion pitäisi puuttua kansalaisten elämään mahdollisimman vähän. Tämä johtaisi hänen mukaansa hyviin tuloksiin. High-Rise on äärimmäinen varoittava esimerkki siitä, mihin tällainen ihmisiin liikaa luottava ajattelutapa voi johtaa.

Ballard kirjoitti asioista, kuten ilmastonmuutoksesta ja länsimaita vaivaavasta näköalattomuudesta, jo ennen kuin niistä tuli trendikkäitä aiheita. High-Rise kertoo tilanteesta, jossa ihmiset ovat eläneet koko elämänsä teeskennellen ja näytellen yhteiskunnan heiltä vaatimia rooleja. Pienet vaikeudet johtavat vuosia huolellisesti rakennetun illuusion äkilliseen romahtamiseen. Raakuuksien alettua tornitalon järkensä menettäneet asukkaat alkavat pitää taloa elävänä. Laing halaa huoneistonsa betonista tehtyä tolppaa ja arkkitehti Royalin henkivartija ilmoittaa olevansa rakennuksen palveluksessa. High-Rise näyttää, että liika usko ihmisiin ja kehityksen kaikkivoipaisuuteen voi olla pahaksi.

Tornitalosta

J.G. Ballardin (1930–2009) vuoden
1975 romaani Tornitalo on tekijänsä monen muun kirjan tavoin ajankohtainen. Omavaraista,
suljettua ja nopeasti tuhoutuvaa rikkaiden yhteisöä kuvaavan Tornitalon voi
huomata olleen aikaansa edellä muun muassa siitä, että sen tapahtumapaikan
kaltaisia huippumoderneja kerrostaloja putkahtelee nykyään kaikkialle.
Kalleimmat niistä on suunniteltu sellaisiksi, ettei niiden asukkaiden ole pakko
poistua ulkomaailmaan.


Tornitalo
muistuttaa tekijänsä kahta aiempaa romaania, auto-onnettomuuksien
eroottisuudesta kertovaa häiritsevää Crashia (1973) ja Robinson Crusoe
-asetelman nykyhetkeen siirtävää Concrete Islandia (1974). Tässä länsimaista
elämänmenoa tarkasti käsittelevässä trilogiassa Ballard päätyy synkkään
toteamukseen, jonka mukaan nopea teknologinen kehitys on saanut ihmiset vieraantumaan
itsestään ja toisistaan. Eristäytyneisyys on nostettu arvoksi. Paremman ja
pidemmän elämän tavoittelu on hyvinvointiyhteiskunnissa kääntynyt Ballardin
mielestä itseään vastaan.


Tornitalo
on satiiri, mutta sen kuvaamat ikävät tapahtumat voisivat aivan hyvin
olla mahdollisia myös todellisuudessa. Kirjassa kaikilla mukavuuksilla
varustetun huippumodernin kerrostalon taloudellisesti hyvinvoivat ihmiset
joutuvat raakaan kahnaukseen. Teoksen kolmeen osaan jaetussa kuvitteellisessa
tornitalossa köyhimmät asuvat alimmissa ja rikkaimmat ylimmissä kerroksissa.
Luokkajako johtaa katkeruuteen ja yhteenottoihin. Varattomammat ärsyyntyvät sähkökatkosten
kaltaisista ongelmista ja alkavat syyttää niiden järjestämisestä huoneistaan
enemmän maksaneita asukkaita. Ihmiset alkavat muun muassa sabotoida toistensa
hissejä. Pian koko tornitalo on yhtä veristä taistelutannerta.

Tässä ja monissa Ballardin romaaneissa hyvä käytös on ohut kuori, jonka
yllättävät vastoinkäymiset hävittävät. Armeija ja poliisi eivät puutu muusta
kaupungista rakennustyömaalla erillään kohoavan tornitalon tapahtumiin, koska
rakennus on suunniteltu omavaraiseksi ja kaikki yhteydet ulkomaailmaan on
katkaistu. Välinpitämättömyys estää lisäksi ulkopuolisia kiinnittämästä
huomiota talossa ilmeneviin ongelmiin. Kukaan ei esimerkiksi tunnu välittävän
siitä, että tornitalon asukkaat jäävät yksi kerrallaan pois töistä ja
keskittyvät keskinäiseen tappeluun.


Tornitalo
kertoo siitä, kuinka me länsimaalaiset olemme menettäneet yhteyden
toisiimme. Siedämme toisiamme vain käyttäessämme toisiamme täyttääksemme
välittömät tarpeemme. Tämä luo otollisen kasvualustan väkivallalle. Ballardin
romaanissa verenvuodatus alkaa ensimmäisten ongelmien jälkeen ja pienimmänkin
tekosyyn tullessa.

Putte Wilhemsson vertaa tornitaloa koneeseen. Wilhemsson kirjoittaa Tornitalon Helsingin Sanomissa
ilmestyneessä arvostelussa: ”Ballard väittää, että perinteisen yhteisöllisyyden purkautuminen on
koneen logiikan tuote. Koneen kuoren sisältä on yhä vaikeampi käsittää, miten
toisten ihmisten asiat koskettaisivat itseä. Kyse ei ole niinkään täydellisen
turvan ihanteesta kuin uudesta rajojen kokemuksesta, joka sinänsä lietsoo
kärhämöintiä ja epäluuloa.” Myöhemmin arvostelija toteaa: “Tornitalossa huikea atavismin polku johtaa asukkaiden sotaisan
heimoutumisen kautta lapsenomaiseen estottomuuteen. Ballardin pilvenpiirtäjä on
suoranainen malli kaikesta siitä, mitä teknologia on saanut aikaan
mahdollistaakseen todella ”vapaan” psykopatologisen ilmaisun.”

Teknologisen kehityksen tarjoama
näennäinen vapaus osoittautuu Tornitalossa vankeudeksi. Ballardin tuotannosta
esseen kirjoittanut Theodore Dalrymple toteaa: “Väkivallan mahdollisuus
kasvaa, kun ihmiset asuvat lähellä toisiaan ja vailla tunnesiteitä. Tornitalon kaikki asukkaat ovat
hyväosaisia, mutta luokkasota puhkeaa silti ylemmän kerroksen kalliimmissa
huoneistoissa asuvien ja alempien kerrosten asukkaiden välillä. Tylsyys ja
yhteisten tavoitteiden puute aiheuttaa tuhoisaa vihamielisyyttä. Pelkkä
hyväosaisuus ei riitä.”

Ballardin näkemys on viiltävä. Hän ymmärtää nykyisen elämänmuotomme pelottavan
hauraaksi. Crash, The Concrete Island ja Tornitalo kuvaavat äärimmäisiä
tapahtumia, joilla on yhtymäkohtia tavalliseen elämään. Niiden henkilöt ovat
sisäisesti onttoja. Kirjoja yhdistää se, etteivät ne ole loistavasti
kirjoitettuja, mutta onnistuvat silti herättämään ajatuksia nykyisistä
kehityssuunnista.

Ballardia arvostetaan hänen kaukonäköisyytensä takia. Häntä pidetään täsmällisenä
ajattelijana ja muun muassa Martin Amis, Jean Baudrillard ja Fredrick Jameson
ovat ylistäneet Ballardin yhteiskunnallisia näkemyksiä. Brittikirjailijan romaanit,
kuten tässä merkinnässä käsitelty Tornitalo, ovat esseistisiä, ja tekijä
esittää niissä useimpien hahmojen kautta omia ajatuksiaan. Ballardin
ydinajatus on se, että olemme sulkeutuneet kuoriimme, ja ettei se voi olla
johtamatta Tornitalossa kuvattujen kaltaisiin pitkään muhineisiin ja nopeasti
alkaviin yhteenottoihin.

J.G. Ballard: Uponnut maailma

Paluu tulevaisuuteen

J.G. Ballard: Uponnut maailma, romaani, Jalava 2011 (Mika Renvall suom.)

Muutama vuosi sitten kuollut J.G. Ballard on eräs 1900-luvun tärkeimmistä kirjailijoista. Hän ennusti romaaneissaan juuri ne ongelmat ja katastrofit, joista yhteiskuntamme kärsii tänä päivänä. Hän aavisti esimerkiksi aivan oikein, että 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa ihmisten ongelmat liittyvät lähinnä henkiseen elämään. Länsimaiden asukkailla on yllättävän suuria vaikeuksia sopeutua maailmaan, jossa taloudellinen hyvinvointi on ennennäkemättömän korkealla tasolla. Uskonnon katoaminen on puolestaan johtanut arvotyhjiöön, kun elämä on äkkiä menettänyt merkityksensä.

Ballardin laajasta tuotannosta löytyy esimerkiksi sotaa (Auringon valtakunta), seksuaalisia poikkeamia (Crash) ja ylikierroksilla käyvää kaupallistumista (Kingdom Come) käsitteleviä teoksia. Hänen kirjansa ovat fiktiota, mutta niissä kaikissa on sama filosofis-esseistinen ote. Ballardin näkemyksen mukaan teknologinen kehitys johtaa ihmiskuntaa kohti tuhoa. Syy ei ole teknologiassa itsessään, vaan siinä kuinka olemme sitä käyttäneet.

Ballardin romaaneissa yhteiskunta on tavalla tai toisella rappeutunut. Myöhemmissä kirjoissaan Ballard syyttää rappeutumisesta ihmistä itseään, mutta uran alkuvaiheessa vaikeuksiin löytyi muitakin syitä. Uransa alussa hän seurasi ajan henkeä ajattelemalla luonnonkatastrofien olevan suurin mahdollinen uhka. Pitkään suomentamista odottaneessa Uponneessa maailmassa auringonpilkut ovat aiheuttaneet valtavia tulvia ja muuttaneet maailman asuinkelvottomaksi viidakoksi.

Uponneen maailman keskiössä on ajatus käänteisestä evoluutiosta. Kun olosuhteet muuttuvat radikaalisti, niin ihminen palaa Ballardin mukaan nopeasti aiempaan eläimellisyyteensä. Eräs romaanin henkilöistä pohtiikin ääneen muistavansa kaikki näkemänsä laguunit ja suot, vaikka hänellä ei olekaan niistä tietoisia kokemuksia. Ballard on parhaimmillaan ihmisen sisäisten kokemusten kuvaajana. On kiinnostavaa ajatella mahdollisia alitajuisia muistoja ja pelkoja, joita olemme esi-isiltämme perineet.

Uponnut maailma julkaistiin vuonna 1962, kirjoittajansa ollessa 32-vuotias. Kokemattomuus näkyy pinnallisina henkilöhahmoina ja epäuskottavina juonenkäänteinä. Romaanin päähenkilö on psykologi, joka tarkkailee itseään, muita ihmisiä ja ympäristöään samaan tapaan kuin hyönteisiä analysoiva tutkija. Tämä estää lukijaa samaistumasta sivuilla seikkaileviin hahmoihin, mutta antaa toisaalta sijaa luonnonkatastrofeihin liittyville pohdinnoille. Millaisia hirveyksiä tapahtuisi, jos lämpötila nousisi nopeasti ja pysyvästi sietämättömän korkeaksi? Pystyisimmekö sopeutumaan sellaiseen maailmaan?

Uponnut maailma on Ballardin ensimmäinen romaani. Se ei ole hänen parhaita kirjojaan, mutta kyseessä on yhtä kaikki hänen myöhemmän tuotantonsa ymmärtämisen kannalta tärkeä työ. Romaanin julkaissut Jalava ansaitsee hatunnoston, sillä suuret kustantamot eivät ole katsoneet tarpeelliseksi suomentaa tätä teosta. Uponnut maailma sisältää avaimen, joka käy muun muassa Crashin, Concrete Islandin ja Tornitalon muodostamaan lukkoon.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com