Pyhän pelin johdanto

Pyhäpeli kansi v-08

Johdanto tietokirjasta Pyhä peli: Italian jalkapallon tarina (Arktinen Banaani 2016). Kirjan voi tilata täältä.

Johdanto

Italia on maailman ristiriitaisimpia maita. Se on toimimaton valtio, joka kärsii muun muassa rikollisuudesta ja työttömyydestä. Sen ongelmiin kuuluvat raskas byrokratia, liian suuri julkinen sektori, hidas oikeuslaitos ja laajamittainen veronkierto, joka on virallisten tahojen osaamattomuuden tai suoranaisen rikollisuuden takia hyväksytty käytäntö. Italia on lamasta kärsivä talousmahti. Vaikka sen talous on samaa kokoa kuin Euroopan muilla suurilla mailla, sillä ei tästä huolimatta ole juuri poliittista vaikutusvaltaa tai uskottavuutta.

Italian huono kansainvälinen maine johtuu ennen kaikkea siitä, että sen poliitikot ovat toistuvasti rikossyytösten kohteena. Kirjassa Italia – vastakohtien maa (1994) todetaan myrkyllisesti, että pohjoismaisesta näkökulmasta ”nykypäivän Italia tuntuu toivottomalta sekamelskalta. Hallitukset tulevat ja menevät. Korruptiotapaus seuraa toistaan. Pommit räjähtelevät ja mafiosot tai terroristit tappavat poliiseja, tuomareita, poliitikkoja ja toisiaan.” (Italia – vastakohtien maa, s. 85)

Teoksen tieto ei ole vanhentunutta, vaikka terroristit ovat kadonneet ja mafiosot siirtyneet hienovaraisempiin vaikuttamisen muotoihin. Samaan aikaan Italia on muodin, muotoilun, ruoan ja taiteen Mekka. Sen kulttuuria ihaillaan maailmalla.

Useimmat italialaiset ovat maastaan ylpeitä. Kokonaiskuvaa tarkasteltaessa on helppo ymmärtää, miksi sitä rakastetaan ja vihataan. Se kärsii kehittyville maille tyypillisistä ongelmista, kuten huonosta julkisesta luottamuksesta, eivätkä rikoksia tekevät päättäjät tai muut vaikuttajat joudu siellä helposti vastuuseen. Ei olekaan ihme, että italialaisia jalkapalloseuroja on usein pyöritetty epärehellisellä tavalla.

Toisin kuin Espanja, joka loikkasi 1970-luvulla nopeasti ja menestyksekkäästi diktatuurista demokratiaan, Italia on edelleen poliittisesti sekaisin. Se todella on ristiriitojen maa. Esimerkkejä riittää: se on intohimoinen Euroopan unionin jäsen, mutta se tuomitaan usein sen sääntöjen rikkomisesta. Italialaisille on tärkeää näyttää ammattitaitoisilta muiden eurooppalaisten, etenkin naapureittensa itävaltalaisten ja ranskalaisten, silmissä. Samalla he haluavat kulkea omaa tietään. Italiasta löytyy eniten UNESCOn maailmanperintökohteita. Italia on G8-talousmaa ja tärkeä tuottaja, jossa valmistetaan muun muassa laadukkaita autoja, moottoripyöriä ja polkupyöriä. Italialaiset ovat keksineet pankin, farkut, sanomalehden, oopperan, laskuvarjon ja monia muita asioita. Maa tunnetaan ruoistaan ja viineistään. Italialaiset maahanmuuttajat ovat lisäksi vaikuttaneet keskeisesti joidenkin maiden, kuten Argentiinan ja Yhdysvaltojen, kehitykseen.

Italiasta ei ole olemassa yhtä totuutta. Sitä voi perustellusti pitää toimimattomana maana tai esikuvana. Epäonnistuneeksi valtioksi Italiaa ei voi silti kutsua. Se pystyy hallitsemaan aluettaan ja suojelemaan kansalaisiaan. Kaaos ei ole muutenkaan koko totuus, sillä Italiassa on kaikista sen ongelmista huolimatta hyvä elää. Sen sää on miellyttävä ja luonto kaunis. Tavalliset ihmiset ovat kohteliaita ja tekevät kovasti töitä. Pienistäkin kaupoista saa tuoreita hedelmiä ja vihanneksia, lihaa, juustoja, paikallisia viinejä ja muita herkkuja. Italialaiset ovat kulinaristeja, eikä heitä ole helppo saada tyytymään valmisaterioihin tai pakastepizzoihin. Turistit parveilevat Firenzessä, Roomassa ja muissa kaupungeissa ihailemassa kuolematonta taidetta ja näyttäviä muistomerkkejä.

Vaikka Italia kärsii loppumattomasta myllerryksestä, sen vuodesta 1929 pelattu jalkapallosarja Serie A on säilyttänyt korkean tasonsa. Italialainen jalkapallo on lukeutunut 1930-luvulta lähtien maailman parhaisiin. Vain Brasilian ja Saksan kaltaiset urheilumahdit yltävät kokonaiskuvaa tarkasteltaessa sen tasolle. Nazionale di calcio dell’Italia (Italian jalkapallomaajoukkue) on voittanut neljä MM-kultaa (1934, 1938, 1982 ja 2006) ja yhden Euroopan mestaruuden (1968). Sen lempinimi Gli Azzurri (Siniset) tulee sen käyttämistä sinisistä paidoista. Italia voi olla vaikeuksissa, mutta sen jalkapallojoukkue lähtee turnauksiin aina yhtenä suosikeista.

Niinpä vaikka Italiaa maana ei aina oteta tosissaan, sen jalkapallo on pitkään ollut arvostuksen ja ihailun kohde. Maajoukkue on harvoja asioita, joka yhdistää maata. Sen kannattaminen ei ole luonteeltaan poliittista, vaan sekä oikeistolaiset että vasemmistolaiset ovat katsoneet voivansa seistä sen takana: ”Nuoressa ja alueellisesti jakautuneessa valtiossa jalkapallo on muodostanut voimakkaan liiman, jonka ympärille kansallinen identiteetti on pystynyt muodostumaan. La Nazionale – maajoukkue – on aina inspiroinut klassisia kansallisia tunteita, lipunheilutusta, juhlintaa ja keskustelua. Italialaiset ovat yhdessä Italian pelatessa, ainakin joukkueen kannattamisen osalta.” (Winning at All Costs, s. 438)

Italian kansallismielisyys saavutti huippunsa maan juhliessa maailmanmestaruuksia vuosina 1982 ja 2006. Maajoukkueen pärjätessä kehnosti Italian itsenäisimpien osien alueuskollisuus on puolestaan voimistunut, joten sinipaitojen pitäminen maata koossa pitävänä liimana ei ole liioittelua. Vuoden 1982 MM-finaalia seurasi Italiassa televisiosta yli 30 miljoonaa katsojaa. Vastaaviin lukemiin päädyttiin vuonna 2006.

Tilanteen herkkyydestä kertoo se, että Italian maajoukkueella ei ole kotistadionia, vaan se pelaa ottelunsa ympäri maata. Joukkue on silti onnistunut vaalimaan kansallista tunnetta, kiitos sen pelaajien karismaattisuuden ja taidon. Koska jalkapallo on Italiassa elintärkeää, kaikki maajoukkueen turnaukset ovat herättäneet keskustelua. Loputtomat väittelyt paikan maajoukkueesta ansaitsevista tai ansaitsemattomista pelaajista eivät ole keskeytyneet edes voittojen hetkellä. Tämä johtuu siitä, että koska Italiassa on aina ollut paljon hyviä pelaajia, jotkut heistä jäävät väistämättä kisakoneen ulkopuolelle. Esimerkiksi Alessandro Del Pieron (s. 1974, Juventus) ja Francesco Tottin (s. 1976, AS Roma) kaltaisia legendoja on jätetty kotiin. Italian maajoukkueen valmentajalta vaaditaankin rautaisia hermoja ja kykyä vaikeisiin päätöksiin.

Otsikot ovat seuranneet La Nazionalea. Englannin MM-turnauksessa vuonna 1966 Italia hävisi pudotuspelin Pohjois-Korealle. Kotiin palanneet italialaiset pelaajat joutuivat raivostuneiden fanien tomaattisateeseen Genovan lentokentällä: ”Siitä lähtien ’tomaattien’ uhka on häälynyt Italian MM-turnausten joukkueiden yllä. Journalistit varoittivat joukkueita, että niiden täytyi voittaa ’tai kohdata tomaatit’: saranno pomodori.” (Winning at All Costs, s. 457)

Tomaatit jäivät heittämättä MM-kilpailussa vuonna 1970, kun Italia voitti eräässä jalkapallohistorian jännittävimmistä peleistä Länsi-Saksan 4-3. Kyseessä oli välierä, ja vaikka Italia hävisikin finaalin Brasilialle, sen voitto Länsi-Saksasta jäi historiaan. Kyseinen peli pelattiin Méxicon Azteca-stadionilla kovassa helteessä. Varsinainen peliaika päättyi 1-1, kun Länsi-Saksa tasoitti yliajalla. Pelaajat joutuivat jatkoajalle väsyneinä, sillä kuumuuden lisäksi stadion oli rakennettu korkealle paikalle, eikä siellä ollut paljoa happea. Saksa meni pian johtoon Italian puolustuksen hölmöiltyä, mutta menetti johtonsa pian. Loppu oli hurmosta: Italia teki maalin, mutta Gerd Müller (s. 1945) tasoitti. Alle minuutti tästä Italia teki 4-3-voittomaalin ja juhli.

Italia–Länsi-Saksa-pelin jatkoaika muistetaan harvinaisena näytöksenä, jossa kaksi MM-historian ehkä taktisinta joukkuetta hyökkäsivät kaikilla miehillä. Yli 100 000 katsojaa todisti Azteca-stadionin näytöstä.

Toinen yhtä ikimuistoinen peli nähtiin Barcelonassa heinäkuussa 1982 Italian ja Brasilian välillä. Paremman joukkueen omanneet brasilialaiset olivat ylimielisiä, eivätkä pystyneet vastaamaan Italian kurinalaiseen peliin. Italia voitti Espanjassa järjestetyn MM-turnauksen puolivälierän Brasiliaa vastaan 3-2 ja pääsivät finaaliin jyrättyään välierässä Puolan. Loppuottelua seurasi television välityksellä suuri osa italialaisista. Länsi-Saksa kaatui loistavan esityksen jälkeen 3-0, vaikka Italia tuhri rangaistuspotkun heti ottelun alussa. La Gazzetta dello Sport, Italian luetuin urheilulehti, hehkutti: ”Campioni del mundo” (”Maailmanmestarit”).

Italian kansallinen sarja Serie A oli maailman paras jalkapalloliiga viimeksi 1980- ja 1990-luvulla. Sen parhaat seurat, kuten Juventus, AC Milan, Inter Milan, AS Roma ja Lazio, ovat päässeet useimmiten kansainvälisten turnausten, kuten Eurooppa-liigan ja Mestareiden liigan, finaaleihin. Ne ovat juhlineet 12 voittoa. Serie A:ta pidetään tällä hetkellä Euroopan neljänneksi parhaana kansallisena kilpailuna heti Espanjan La Ligan, Englannin Valioliigan ja Saksan Bundesliigan jälkeen. Italialaisia joukkueita ei silti aliarvioida.

Italiassa pelataan kolmea jalkapallon ammattilaissarjaa, Serie A:ta, Serie B:tä ja Lega Prota (jonka nimi muutettiin Serie C:stä Lega Italiana Calcio Professionisticoksi uudelleenjärjestelyssä kesällä 2008). Näiden sarjojen ongelmat heijastelevat Italian yhteiskunnan epäkohtia. Rahat ovat loppu ja yleisömäärät laskevat, eikä luottamus jalkapalloon ole jatkuvien skandaalien takia suurta. Salaliittoteorioihin mielellään uskovat italialaiset ovat varmoja, että Serie A, aivan kuten Italian yhteiskuntakin, on epärehellisten tahojen järjestämä. Kuten John Foot sanoo, pelkkä ajatus ”politiikan ja urheilun erillään pitämisestä on Italiassa naurettava.” (Winning at All Costs, s. 355)

Salaliittoteorioiden yleisyys selittyy jossain määrin italialaisten taikauskoisuudella. Jalkapallo on heille teatteria. Suuret seurat hallitsevat Serie A:ta, eivätkä pienemmät joukkueet pääse yleensä juhlimaan pokaaleja tai saa reilua osuutta televisiotuloista.

Italian ja sen jalkapallon kutsuminen sairaaksi on kommentoijien parissa yleistä. Maa ja sen kansallispeli nähdään korruptoituneena ja lohduttomana, mutta samalla erikoisesti romanttisena ja aitona. Tunnettu älykkö Umberto Eco (1932–2016) väitti jopa kerran, että todellista vallankumousta ei tule Italiassa tapahtumaan, koska siellä käytetään liikaa aikaa ja energiaa jalkapallon seuraamiseen todellisten muutosten toteuttamiseksi. Eco vastusti aluksi jalkapalloa kovasti, mutta hänen asenteensa sitä kohtaan pehmeni vuosien varrella.

Juonittelut tekevät Serie A:sta epäluotettavan, kiinnostavan ja tunteikkaan. Sarjaa on jännittävä seurata. Pienet ja keskikokoiset seurat joutuvat suurien huijaamiksi – ainakin omasta mielestään –, mikä johtaa draamaan kentällä ja sen ulkopuolella. Jalkapallo on monelle italialaiselle uskonnon korvike, tai ainakin täydennys sille. Kyse on pyhästä pelistä, joka tekee elämästä elämisen arvoista. Foot kertoo kirjassaan Winning at All Costs: A Scandalous History of Italian Soccer (2007) eräästä uskonnollisuuteen viittaavasta tapahtumasta. Kun Cagliari voitti Serie A:n vuonna 1970, sen fanit järjestivät symboliset hautajaiset kolmanneksi jääneelle Juventukselle. Cagliarin fanit kantoivat pieniä arkkuja pitkin kaupunkinsa katuja surren Juventuksen kuolemaa. Napolin fanit toimivat vastaavalla tavalla joukkueensa voitettua Italian mestaruuden Juventuksen nenän edestä vuonna 1987. Nämä ovat hyviä esimerkkejä italialaisten tavasta sekoittaa uskonnollinen symboliikka ja jalkapallo keskenään.

AC Milanin ja Juventuksen keskikenttäpelaaja Andrea Pirlo (s. 1979) määritteli elämäkerrassaan Penso quindi gioco (Pelaan, siis olen) Italian rikkinäiseksi koneeksi. Sitä on helppo rakastaa ja vihata. Sama pätee sen jalkapalloon, jota oudot juonittelut jatkuvasti muokkaavat. Italian jalkapalloseurat ja poliittiset puolueet kärvistelevät loputtoman oloisissa kriiseissä. Niille ei kuitenkaan kannata antaa liikaa painoarvoa. Italialaiset nimittäin tietävät, että kriisit menevät ohi ja elämä palaa niiden jälkeen uomiinsa. Vaikka moni asia on Italiassa pielessä, se ei ole romahtamassa.

Jalkapallolla on Italian kulttuurissa keskeinen asema. Joka kaupungista ja kylästä löytyy viheriöitä ja stadioneita, eikä Italiaa voisi kuvitellakaan ilman jalkapalloa. Serie A ei ehkä enää pärjää tuotteena Valioliigalle, Bundesliigalle tai La Ligalle, mutta kukaan ei voi väittää Serie A:ta huonoksi sarjaksi. Sen pelit ovat vähäisestä yleisömäärästä huolimatta huipputasoa. Lajin tärkeyden huomaa siitäkin, että sitä pelataan edelleen runsaasti harraste- ja junioritasolla.

Samaan aikaan ongelmiin yritetään puuttua. Yksi Italiaa rampauttavia asioita on nepotismi. Liian suuri osa italialaisista työpaikoista periytyy edelleen vanhemmilta lapsille. Merkittävä osa arvostetuista työpaikoista varataan niille, joiden vanhemmat ovat samoissa tai vastaavissa viroissa. Suojatyöpaikkojen olemassaolo ei voi olla johtamatta työn huononevaan jälkeen. Italia on vaarassa rappeutua ja jäädä jälkeen.

Ulkomaalaiset ihailevat Italiassa edelleen voimakkaana ilmenevää arvokkuutta ja yhtenäisyyttä, vaikka se rakentuukin osittain koulutodistusten kaltaisille rajoittaville mekanismeille. Jos sinulla ei ole todistusta italialaisesta koulusta, et voi päästä siellä julkisen sektorin töihin. Tämä, yhdistettynä vaatimukseen osata italian kieltä, sulkee pois suuren osan siirtolaisista ja pakottaa heidät huonosti palkattuihin ammatteihin.

Toinen suuri epäkohta liittyy lahjontaan. Sen ”juurtumiselle Italiaan on monia syitä. Yksi syistä on Italian laaja julkinen sektori. […] Ongelma on siinä, että puolueet ovat pesiytyneet valtion omistamiin suuriin yrityksiin ja laitoksiin. Johtajien nimitykset ovat poliittisia ja – kuten korruptiotapaukset osoittavat – nimityksistä ja urakoista on täytynyt maksaa käteisellä.” (Italia – vastakohtien maa, s. 102)

Lahjonta on pitänyt pystyssä tuottamattomia yrityksiä. Julkisen sektorin suuruus tarkoittaa puolestaan sitä, että monen italialaisen toimeentulo riippuu julkisesta vallasta. Italiassa kaikki liittyy kaikkeen. Veronkierto on yleistä, koska kansalaiset ja yritykset osoittavat sillä epäluottamusta valtiota kohtaan. Tähän on historiallisia syitä: ”Erilaiset hallitsijat ja hallitukset ovat järkyttäneet italialaisia niin monenlaisella korruptiolla ja huonolla hallinnolla, etteivät he enää järkyty. Sijalle on kasvanut välinpitämättömyys ja halu hyötyä valtiosta ja uhrata sille mahdollisimman vähän.” (Italia – vastakohtien maa, s. 108)

Italia on pienten perheyritysten ja selviytymisen kulttuuri. Italiassa ei ole juuri ollut keskisuuria firmoja, vaan firmat ovat yleensä olleet valtion omistamia tai pieniä. Perhekeskeisyys on Italiassa edelleen tärkeää. Vaikutusvaltaiseen ja varakkaaseen perheeseen kuuluminen antaa Italiassa lapselle hyvät eväät menestykseen. Suuria yhtiöitä pyörittää niitäkin kasvottomien virkamiesten sijaan usein joukko samaan lähipiiriin kuuluvia miehiä ja naisia. Italialaista perhekapitalismia on arvosteltu, mutta ainakin se tekee yritysten pärjäämisestä niiden johtajille tärkeää. Maassa puhutaan l’arte di arrangiarsista (selviytymisen taiteesta). Napolin jalkapallojoukkueen presidentti Aurelio De Laurentiis (s. 1949) viittasi tähän todetessaan kesällä 2015, että kaikkien italialaisten velvollisuutena laman aikana on tukkia reiät ja pysyä pinnalla.

Muutkin kuin eteläitalialaiset ovat tottuneet keplottelemaan itsensä pois vaikeista paikoista. Vaikeuksia ei yleensä kohdata, vaan ne kierretään. Tämän huomaa hyvin jalkapallosta. Seurat keplottelevat taloudellisesti, kunnes menevät nurin ja joutuvat aloittamaan toimintansa uudestaan alemmalta sarjatasolta. Italialaisella sitkeydellä ja yritteliäisyydellä monet niistä raivaavat kuitenkin pian tiensä takaisin Serie A:han.

Italiaan rakastuneita riittää. Ranskalainen kirjailija Stendhal (oik. Marie-Henri Beyle, 1783–1842) rakastui Firenzeen siinä määrin, että koki vierailunsa aikana heikotusta, pahoinvointia, paniikkia, sekavuutta ja sydämentykytystä. Näitä oireita kutsutaan Stendhalin syndroomaksi. Stendhalin kuuluisin romaani Parman kartusiaaniluostari (1839) sijoittuu Italiaan. Sen lukemalla saa käsityksen maan aateliston juonitteluista.

Vaikka Italia elää turismista, siellä ei pidetä turisteista. Forestieron (ulkomaalaisen, muukalaisen) edessä unohdetaan nopeasti kohteliaisuus, johon italialaiset on kasvatettu. Ulkopuoliseksi leimautumisen välttää parhaiten opettelemalla italiaa. Kielen merkityksen huomaa muun muassa siitä, että italialaisille on tärkeää, että muualta tulevat jalkapalloilijat, jopa isot tähdet, hallitsevat paikallisen kielen. Virheiden tekeminen sallitaan, mutta englannin tai tulkin käyttämistä pidetään töykeänä.

Viha turisteja kohtaan selittää sen, miksi monet muualta saapuneet pelaajat – kuten TPS:stä Cesenaan vuonna 2011 siirtynyt Roope Riski (s. 1991), joka ei sopeutunut italialaisen jalkapallon kuriin ja italialaisten leväperäiseen tapaan hoitaa käytännön asioita – eivät ole pärjänneet Italiassa. Myös hyvin pukeutuminen on tärkeää. Tuulipuvut ja vyölaukut kannattaa jättää kotiin, sillä kuten Paddy Agnew toteaa, huolimattomasti ”tai huonosti pukeutuminen vastaa Italiassa ’Olen idiootti’ -kyltin pitämistä päänsä yläpuolella.” (Forza Italia, s. 32)

Serie A:ssa pelanneista suomalaisista lähinnä vain Chievo Veronan kapteeninakin ollut puolustava keskikenttä Perparim Hetemaj (s. 1986) on loistanut. Muita Riskin ja Hetemaj’n lisäksi Serie A:ssa käväisseitä suomalaisia ovat Mika Aaltonen (s. 1965, Inter Milan, Bologna), Alexei Eremenko Jr. (s. 1983, Lecce), Roman Eremenko (s. 1987, Udinese, Siena), Anssi Jaakkola (s. 1987, Siena), Mika Lehkosuo (s. 1970, Perugia) ja Jani Virtanen (s. 1988, Udinese). Kukaan heistä ei kuitenkaan päässyt joukkueessaan tärkeään asemaan, vaan kaikki joutuivat tyytymään rooliin taustalla.

Italia on avoin, eläväinen ja lämmin, mutta myös aggressiivinen, sulkeutunut ja kylmä. Romantikot näkevät yleensä vain ensimmäisen ja kyynikot jälkimmäisen puolen, vaikka molemmat ovat yhtä totta. Italia kärsii juovasta kiihkeiden nuorien ja jääräpäisten vanhusten välillä. Ensimmäiset eivät löydä töitä ja jälkimmäiset pitävät hallussaan johtavia paikkoja. Tämän jakautuneisuuden huomioiden ei ole ihme, että italialaisten jalkapalloseurojen kannattajaryhmät, ultrat (tai ultràt), vetävät puoleensa yhteisöllisyydestä ja elämästä järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella kiinnostuneita nuoria. Normaali työelämä, johon pääsee helpoimmin kiinni suhteilla kuin koulutuksella, ei kuulosta heistä järkevältä vaihtoehdolta.

Negatiivisia esimerkkejä löytyy runsaasti, mutta niihin takertuvan on vaikea nähdä Italian kauneutta. Siellä tehdään loistavaa ruokaa ja pelataan hyvää jalkapalloa. Sen muotoilu ja muoti ovat maailmankuuluja. Sen maaseutu ja kaupungit ovat kauniita, vaikkakin monin paikoin rapistuneita, eikä kaikkea vanhaa ole siellä kehityksen nimissä tuhottu. Italia on rumimmillaankin monia maita kauniimpi. Sen epäkohtia, kuten tukahduttavaa byrokratiaa, kestää mielellään, koska vastineeksi saa niin paljon.

Pyhä peli: Italian jalkapallon tarina keskittyy negatiiviseen. Tämä johtuu siitä, että italialaisen jalkapallon ongelmista, kuten dopingista, rasismista ja sopupeleistä, löytyy paljon tietoa. Haluan kuitenkin korostaa, että vaikka pidän enemmän Espanjan pääsarja La Ligasta, myös Italian Serie A on minulle tärkeä. AC Milan, Inter Milan, AS Roma, Lazio ja Juventus ovat seuroja, jotka eivät jätä ketään kylmäksi. Jalkapalloromantiikka elää kaikista Euroopan maista vahvimpana Italiassa. Sieltä lajista löytyy sen lukemattomista ongelmista huolimatta edelleen aitoa tunnetta.

Kuten edelliset tietokirjani, Valkoinen baletti: kirjoituksia Real Madridista (2014) ja Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina (2014), myös tämä teos on ensimmäinen aiheesta suomeksi kirjoitettu kirja. Hyödyllisiä lähteitä ovat olleet Footin Winning at All Costs ja Agnew’n Forza Italia: The Fall and Rise of Italian Football (2007). Niiden sävy on pessimistinen. Italian valtiota käsitellään niissä kovakouraisesti. Kirjoittajat pitävät maan jalkapalloa menneenä mahtina, joka ei ole tule koskaan palaamaan huipulle.

Reilumman näkemyksen tarjoavat Tim Parksin mielenkiintoiset teokset Italian Neighbours (1992), An Italian Education (1996) ja A Season with Verona (2002). Niissä Italian ja sen kansallisurheilun vaikeuksiin suhtaudutaan ymmärtäväisesti. Italialaistuneen Parksin tekstit ovat olleet tärkeitä tämän kirjan syntymisen kannalta.

Pyhä peli: Italian jalkapallon tarina on esseistinen tietokirja. Kiitän kirjan nimen keksimisestä aina aktiivista Torsti Lehtistä. Toimittaja Hannu Ranta on lukenut käsikirjoituksen ja antanut hyödyllisiä kommentteja. Tarjoan aiheesta kattavan yleisesityksen, mutta en kuitenkaan käsittele tarkasti kaikkea. Keskityn enemmän joukkueisiin ja suuriin linjoihin kuin yksittäisiin tapahtumiin tai pelaajiin. Tavoitteenani on saada lukija kiinnostumaan Italiasta ja saada hänet etsimään lisätietoa.

Erillisen kiitoksen ansaitsevat FutisForum2-keskustelupalstan Serie A -ketjujen ahkerat kirjoittajat. Myös he ovat auttaneet minua eteenpäin. Olen matkustanut Italiassa ja työskennellyt Assisissa ja Mazzano Romanossa. Nämä kokemukset, yhdistettynä paikan päällä näkemiini Serie A -peleihin Milanossa, Firenzessä ja Roomassa, ovat lisänneet tietämystäni Italiasta, sen kulttuurista, sen ihmisistä ja sen kansallispelistä.

En kuitenkaan väitä olevani erehtymätön asiantuntija. Näin lyhyessä kirjassa on mahdotonta käsitellä kattavasti näin monimutkaista aihetta. Italiaa pintapuolisesti tarkastelemalla sitä päätyy helposti vihaamaan. Tarkemmalla tutustumisella sitä on kuitenkin pakko rakastaa.

Helsingissä keväällä 2016
Esa Mäkijärvi

Gomorrasta

gomorra-serie-tv-638x425

Gomorra on Roberto Savianon vuonna 2006 julkaisema tietokirja. Se on myynyt pelkästään Italiassa miljoonia kappaleita ja on käännetty kymmenille kielille, myös suomeksi. Gomorra sovitettiin elokuvaksi vuonna 2008. Sky Italia teki siitä myöhemmin televisiosarjan, jonka ensimmäinen tuotantokausi nähtiin vuosi sitten. Kirja, elokuva ja televisiosarja ovat kaikki mielenkiintoisia. Ne tarkastelevat kiehtovasti ja kiinnostavasti nykyaikaista järjestäytynyttä rikollisuutta ja tarjoavat siihen vaihtoehtoisia näkökulmia.

Saviano joutui mafian toimintaa käsittelevän kirjansa tiimoilta tappouhkausten kohteeksi. Hän valitti The Guardianin hiljattaisessa haastattelussa, ettei pysty vieläkään liikkumaan ilman henkivartijoita, eikä hänen elämänsä tule koskaan palautumaan normaaliksi. Tämä on ymmärrettävää. Mafialla on etenkin Italian eteläisissä osissa lähtemätön vaikutusvalta, eivätkä sen uhkaukset ole katteettomia. Saviano on pysynyt hengissä todennäköisesti saamansa julkisuuden takia. Hänet tappamalla mafia joutuisi paitsi maailmanlaajuisen paheksunnan, niin myös viranomaisten vastatoimien kohteeksi.

Mafian juuret ulottuvat 1800-luvulta nykypäivään. Se oli alkujaan Sisiliassa perustettu salaseura ja rikollisjärjestö, joka on toiminut pitkään muuallakin kuin Italian eteläkärjessä. Nimi ”mafia” viittaa nykyään muihinkin kuin sisilialaisiin ja italialaisiin rikollisjärjestöihin. Etelä-Italiassa toimii tätä kirjoitettaessa neljä merkittävää mafiaorganisaatiota, Cosa Nostra Sisiliassa, ’Ndrangheta Calabriassa, Camorra Napolissa ja Sacro Corona Unità Pugliassa. Niillä on kymmeniä tuhansia sotilaita, kuten sen rivijäseniä kutsutaan, ja niiden toiminta maksaa Italian eteläosille vuosittain miljardeja euroja taloudellisena kehityksenä.

Pohjois-Italiassa näkyvää järjestäytynyttä rikollisuutta ei puolestaan yhtä paljon esiinny. Joidenkin arvioiden mukaan ’Ndrangheta tienaa vuositasolla enemmän kuin Deutsche Bank ja McDonald’s yhteensä. Järjestön liikevaihto on kymmeniä miljardeja euroja. Sen vauraus perustuu muun muassa huumeiden myymiseen ja hämäriin rakennushankkeisiin. Kyse ei ole paikallisesta toiminnasta, sillä ’Ndrangheta kasvattaa vaikutusvaltaansa Calabrian lisäksi myös muualla Italiassa ja ulkomailla. On sanottu, että ’Ndrangheta on nyt pahempi ongelma Italian yhteiskunnalle kuin pitkään suurimmasta vaikutusvallasta nauttinut Sisilian mafia.

Mafiajärjestöjen suosio perustuu virallisen Italian epäsuosioon maan eteläisissä osissa. Aggressiivisimmillaan mafia oli 1970-luvulta 1990-luvulle, jolloin etenkin sisilialaiset rikolliset haastoivat valtiollisen Italian murhaamalla muun muassa tuomareita, poliiseja ja virkamiehiä. Sitä ennen ja sen jälkeen mafia vaikutti pitkälti taustalta. Poliitikot ja mafiajärjestöt tekevät vielä 2010-luvulla yhteistyötä, koska se hyödyttää molempia osapuolia. Poliitikot pysyvät viroissaan ja saavat lahjuksia, mafiosot hallitsevat heidän kauttaan päätöksiä ja rahahanoja.

Gomorra-televisiosarja sijoittuu Napoliin. Siinä seurataan fiktiivisen Savastanon mafiaperheen jokapäiväistä elämää. Pääosassa on Ciro Di Marzo (Marco D’Amore), johtajien oikea käsi ja nouseva tähti. Kunnianhimoinen Ciro haluaa johtaa organisaatiota yhdessä perheen pojan Gennaro Savastanon (Salvatore Esposito) kanssa. Don-arvonimeä kantava Pietro Savastano (Fortunato Cerlino) ja hänen vaimonsa Immacolata Savastano (Maria Pia Calzone) pitävät vielä sarjan alussa hallussaan johtavia paikkoja. Tilanne muuttuu ensimmäisen tuotantokauden aikana, kun mafiosojen arkeen kuuluvat vääristyneet kunniakäsitykset ja väkivaltaiset valtataistelut muuttavat tilanteen.

Gomorra
tuo tyyliltään mieleen sarjat Sopranos ja Langalla. Italialaisessa ohjelmassa kuvataan katutason rikollisuutta, joka on karumpaa ja raaempaa kuin siitä rahat käärivien mafiajohtajien säihkyvä elämä. Napolin lähiöissä kaartelevat luksusautot ja muut rikollispomojen suosimat makean elämän merkit houkuttelevat alueiden turhautuneita nuoria. He päätyvät tekemään likaiset työt. Viranomaiset ovat aina askeleen jäljessä. Tähän on monia syitä, mutta kuten Gomorra osoittaa, kyse ei ole italialaisten kyvyttömyydestä hoitaa yhteiskuntaansa, vaan monimutkaisemmasta ongelmasta.

Kuolema on Gomorrassa koko ajan läsnä. Sen hahmot yrittävät parhaansa, mutta vain L’immortaleksi (kuolemattomaksi) kutsuttu Ciro tuntuu olevan viikatemiehen ulottumattomissa. Muut menehtyvät rumilla ja turhilla tavoilla. Gomorran Napoli ei ole turistien rakastama aurinkoinen kaupunki, vaan synkkä ja masentava paikka. Savastanon klaaniin kuuluvat eivät juuri yritä paeta. Heidät on tuomittu vaaralliseen, vanhanaikaiseen elämään, jossa loppu on aina lähellä. Gomorra tavoittaa hyvin mafian perhekeskeisen ajattelun ja kuvaa sitä kaunistelemattomasti.

Italian jalkapallosta (jalkapallo ja politiikka 3/4)

Jalkapallo
on italiaksi calcio (potku).
Todisteita sen varhaisista versioista on jo muinaisilta ajoilta. Moderni jalkapallo saapui Italiaan 1880-luvulla. Se sai alkunsa pohjoisesta, mahdollisesti Genovasta tai Torinosta,
mutta joka tapauksessa maan luoteisesta osasta. Alueelliset erimielisyydet,
kuten riidat rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välillä, ovat jatkuneet Italian vuoden
1861 itsenäistymisestä tähän päivään. Ne perustuvat pitkälti stereotypioihin,
mutta ovat kiihkeitä. Varhaiseen kansallismieliseen ajatteluun kuului
esimerkiksi se, että vuonna 1907 Italian jalkapalloliitto päätti uudesta pelkästään
italialaisille pelaajille varatusta sarjasta. Lopulta päätettiin
kahden sarjan, yksinomaan ulkomaalaisille sallitun ja vain italialaisille tarkoitetun,
aloittamisesta. Kalliit ei-italialaiset pelaajat olivat paikallisia parempia, mistä syystä pienemmät ja köyhemmät seurat
kannattivat suljettua sarjaa kehittyäkseen ja saadakseen osansa menestyksestä.

Italian kansallinen liiga Serie A potkaistiin käyntiin vuonna 1929. Sitä ennen maan
jalkapallo oli jaettu pieniin alueellisiin lohkoihin. Paikalliset joukkueet
pelasivat toisiaan vastaan, eivätkä juuri matkustaneet muille paikkakunnille. Serie A:n ja
alempien sarjatasojen, Serie B:n ja Serie C:n, ilmaantuminen muutti kehityksen
suunnan. Jalkapallo kehittyi nopeasti ja siitä tuli alueellisen kilpailun tärkeä
mittari. Laji auttoi Italiaa nivoutumaan yhteen. Sen eri alueet eroavat toisistaan
muun muassa maantieteellisesti ja kulttuurillisesti, mutta ovat etenkin
ulkopuolisesta näkökulmasta selvästi saman kokonaisuuden osia.

Benito Mussolinin fasistit johtivat Italiaa yksinvaltaisesti
1920-luvulta 1940-luvulle. Maata muokattiin tänä aikana kovalla kädellä.
Menneisyyden muisteleminen kiellettiin Rooman valtakunnan sotilaallisia
saavutuksia lukuun ottamatta ja fasisteilla oli uuden Italian syntymisen
mahdollistava utopistinen hallitusohjelma. Mussolinin ankara ja monessa mielessä
epäonnistunut hallinto pahensi entisestään Italian pohjoisten ja eteläisten osien välejä.
Italia oli käytännössä poliisivaltio. Fasistit puuttuivat lähes kaikkeen, eivätkä
sallinneet muita puolueita tai vapaata lehdistöä. Ihmisoikeuksien
kunnioittaminen oli heille vierasta.

Italiasta tuli jalkapallon suurvalta 1930-luvulla. Maan urheilussa liikkui
paljon rahaa, mikä mahdollisti ulkomaalaisvahvistusten oston. He toivat uuteen
kotimaahansa ripauksen omia kulttuurejaan ja auttoivat osaltaan kehittämään tärkeäksi tullutta
pallopeliä. Italia horjui fasistien kannattaman omavaraisuuden ja
sulkeutuneisuuden ja muun maailman suosiman kapitalistisemman ja vapaamman
eteenpäin siirtymisen välillä. Mussolini käytti jalkapalloa häikäilemättömästi hyväkseen. Vuoden 1934
jalkapallon MM-turnaus järjestettiin Roomassa. Eduardo Galeano kirjoittaa teoksessaan Jalkapallo valossa ja varjossa: ”Turnauksen
julisteissa näkyi Herkules, joka antoi fasistitervehdyksen pallo jaloissaan. […]
Mussolini seurasi jokaista ottelua kunnia-aitiosta leuka koholla kohti mustien
paitojen täyttämiä lehtereitä, ja Italian joukkueen pelaajat omistivat käsi
ojossa voittonsa hänelle.” (s. 75)

Jalkapallo oli massojen viihdettä, eikä
Mussolini jättänyt sen mahdollisuuksia käyttämättä. Hän ei keksinyt
ensimmäisenä käyttää jalkapalloa poliittisena aseena, mutta satsasi siihen
edeltäjiään enemmän. Myöhemmin muun muassa Adolf Hitler, Josif Stalin ja
Francisco Franco seurasivat hänen esimerkkiään. Vuoden 1934 voitetun finaalin jälkeen
italialainen lehdistö ylisti joukkueensa harmoniaa, kuria, järjestystä ja
rohkeutta. Ne olivat samoja asioita, joita fasismi korosti. Jalkapalloa
harjoiteltiin sotilaallisella kurilla, minkä lisäksi siitä
intoilevat ihmiset eivät ajatelleet inflaation tai työttömyyden kaltaisia ongelmia, vaan
keskittyivät peliin.

Fasistit rakensivat Italiaan jalkapallostadioneita ja edesauttoivat lajin leviämistä.
Pyhättöjä nousi Bariin, Torinoon, Bolognaan, Firenzeen, L’Aquilaan ja
Livornoon. Areenat toimivat kehityksen monumentteina, puhumattakaan siitä, että
niiden olemassaolo mahdollisti vuoden 1934 MM-turnauksen tuomisen Italiaan. Maajoukkueen merkitystä korostettiin seurajoukkueiden
kustannuksella. Mussolinille oli tärkeää, että kansalaiset tunnustivat yhteisiä
värejä. Ilmiö on jatkunut, sillä vaikka Italian maajoukkuetta ei tunnusteta
kaikkialla maassa, se yhdistää mentaliteetiltaan poikkeavia alueita toisiinsa.

Vuoden 1934 maailmanmestaruuden varmistuttua ilo oli ylimmillään ja Mussolini
paistatteli parrasvaloissa. Historia toisti itseään neljä vuotta myöhemmin
Ranskassa. Italia säilytti jännittävien vaiheiden jälkeen mestaruutensa. Eteläamerikkalaiset
maat eivät pitäneet siitä, että kisat pidettiin jälleen Euroopassa, ja
Argentiina ja Uruguay boikotoivat turnausta. Tämä ei estänyt Mussolinia, hänen
puoluettaan ja rasistista lehdistöä ottamasta kaikkea irti uusista voitoista. Galeano kertoo: ”Sitten
seurasi loppuottelu, jossa Italia kohtasi Unkarin. Mussolinille ottelun voitto
oli valtiokysymys. Ennen ottelua Italian pelaajat saivat Roomasta
kolmisanaisen sähkösanoman, jossa oli fasistijohtajan allekirjoitus: ’Voitto
tai kuolema.’ Kuolla ei tarvinnut, sillä Italia voitti maalein 4-2. Voittajilla
oli yllään sotilasunivormu seuraavan päivän juhlaseremoniassa, jota Il Duce johti. […] La Gazzetta dello Sport -lehti ylisti ’fasistisen urheilun
huipennusta tässä rodun voitossa’. Vähän aiemmin Italian virallinen lehdistö
oli julistanut Brasilian tappiota tähän tapaan: ’Tervehdimme italialaisen älyn
voittoa neekereiden eläimellisestä voimasta.’” (s. 84)

Fasistinen Italia nolasi itsensä täydellisesti toisessa maailmansodassa ja
partisaanit murhasivat Mussolinin ja hänen vaimonsa Como-järven lähellä
huhtikuussa 1945. Heidän ruumiinsa vietiin Milanoon ja ripustettiin roikkumaan
julkiselle paikalle. Italian 1940-luvulta 2010-luvulle jatkunut
yhteiskunnallinen epävakaus johtuu toisen maailmansodan aikaisista ja jälkeisistä
tapahtumista. Vallasta taistelleet ryhmittymät eivät saaneet muodostettua
toimivaa demokratiaa fasismin romahdettua. Instituutiot jäivät heikoiksi.
Valtaan pääsi tästä syystä monta onnenonkijaa, joista yksi, populisti Silvio
Berlusconi, hääräsi jalkapallon parissa toimimalla AC Milanin presidenttinä. Jalkapallo onkin toiminut Italiassa pitkään politiikan jatkeena.