Takaisinvalloituksesta

 

Espanjan, tai Hispanian, kuten maata pitkään kutsuttiin, historia on kiinnostava ja verinen. Maantieteellisillä olosuhteilla on ollut keskeinen
merkitys sen kehityksessä. Sen paikassa, Pyreneiden
niemimaalla, kohtaavat Välimeri ja Atlantti, Eurooppa ja Afrikka. Solmukohdassa sijaitsevan maan erottaa muusta Euroopasta Pyreneiden vuoristo, jonka korkeimmat
vuoret ovat yli kolme kilometriä korkeita. Gibraltarin salmi yhdistää
puolestaan Espanjan Afrikkaan.

Nykyinen Espanja on vaikeuksissa pitkälti sen takia, että sen maantieteellisesti ja kulttuurillisesti eroavat alueet vääntävät keskenään poliittisesta
vallasta. Varakkaat alueet vaativat laajempaa itsehallintoa tai itsenäisyyttä,
köyhät haluavat lisää tukea. John Hooper huomauttaa The New Spaniardsissa, että espanjalaiset tuntevat ensimmäisenä uskollisuutta
lähipiirille, sitten lähiseudulle ja vasta viimeisenä valtiolle. Tämä historian
tapahtumia hyvin selittävä käsitys juontaa juurensa reconquistaan (takaisinvaltaukseen), Espanjan valloittamiseen
etenkin sen eteläisten osien kulttuuriin lähtemättömän vaikutuksen tehneiltä
muslimeilta noin 800 vuoden aikana. Vuonna 1492 loppuun saatettu
takaisinvaltaus johti keskenään kilpailleiden kristittyjen kuningaskuntien
syntyyn. Ne yhdistyivät ajan saatossa yhteisen Espanjan lipun alle, mutta
alueiden toisiaan kohtaan tuntema epäluulo on edelleen läsnä. Maan nykyisistä
itsehallintoalueista etenkin omaleimaisen kulttuurin omaavat seudut, kuten
Baskimaa, Galicia ja Katalonia, tuntevat toisinaan halukkuutta itsenäistyä Espanjasta.

Roomalaiset hallitsivat pitkään Espanjaa. 700-luvulla islaminuskoiset maurit
valloittivat nopeasti Espanjan. Se oli osa laajempaa kehityskulkua. Kristityt
ja muslimit taistelivat Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa poliittisesta ja uskonnollisesta vallasta. Jälkimmäiset olivat pitkään voitolla. Islamin aika Espanjassa alkoi
710-luvulla ja päättyi viimeisen sitä tunnustaneen hallitsijan
karkottamiseen vuonna 1614.

Islamilaisen Espanjan pääkaupunki Córdoba oli
Euroopan sivistyneimpiä ja rikkaimpia kaupunkeja. Sitä ihailtiin. Maurit olivat pidettyjä hallitsijoita, jopa suositumpia kuin roomalaiset, joita arvostettiin
myös valloitettujen kansojen toimesta laajasti. Espanja: matkaopas historiaan -kirjassa todetaan:
”Valloittaja-armeijoiden hämmästyttävä menestys paljasti länsigoottien valtion
mielivaltaisen ja hajanaisen hallinnon heikkouden. Huolimatta
muslimivalloittajien keskinäisistä eroavaisuuksista he pystyivät luomaan pysyvän
hallinnon ja vakaat rajat vuosisadoiksi, mikä kertoo hallintojärjestelmän
oikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta. […] Valloittajien etniset ja
uskonnolliset eroavuudet olisivat voineet heikentää heidän asemaansa
Espanjassa, jolleivät paikalliset asukkaat olisi suhtautuneet uusiin hallitsijoihinsa
myötämielisesti. Monet alkuperäisväestön edustajat kääntyivät islaminuskoon ja
siirtyivät vulgaarilatinasta paikallisiin romaanisiin murteisiin ja tai
poliittisten vallanpitäjien kieleen arabiaan, ja seka-avioliitot olivat yleisiä.”
(s. 27–28)

Pohjoiseen Espanjaan jäi katolisia kristittyjä kuningaskuntia. Ne valloittivat Pyreneiden niemimaan takaisin maureilta seuraavan noin 800 vuoden aikana. Tätä jaksoa kutsuttiin kristittyjen toimesta takaisinvaltaukseksi. Kristityt
kuningaskunnat, kuten Galicia, Asturia, Navarra, León ja Portugali, toimivat
yhteistyössä, mutta ajoivat samalla omia etujaan. Niiden erimielisyydet saivat
takaisinvaltauksen sujumaan hitaasti. Sodat olivat pitkään lähinnä paikallisia
kärhämiä. Niiden luonne pitkitti muslimien läsnäoloa eteläisessä Hispaniassa.

Islamilainen emiraatti kärsi vähenevästä kansansuosiosta etenkin sen jälkeen,
kun sen talous osittain romahti. Muslimeja alettiin vierastaa, eivätkä he
kyenneet päihittämään kristittyjä pohjoisessa. Toisin kuin myöhemmin, taistelut
olivat enimmäkseen pieniä ja paikallisia, eivätkä johtaneet pysyviin
aluemenetyksiin. Armeijat olivat mitättömiä ja kevyesti varustettuja. Ne tekivät
ryöstöretkiä vastustajan puolelle ja palasivat kotiin. Ratsuväki nautti merkittävästä
roolista, koska se liikkui nopeasti vaikeassa maastossa. Näin oli etenkin
takaisinvalloituksen alussa, mutta 1200-luvulle tultaessa teknologiset
kehitykset, kuten jousipyssyjen ja panssareiden ilmestyminen, muuttivat asian.

Vuonna 1031 sisällissotien repimä Al-Andalus, kuten maurien Espanjaa kutsuttiin, oli hajonnut kymmeniksi
kaupunkivaltioiksi, joilla oli itsehallinto. Tärkeimpiä kaupunkeja olivat muun muassa Granada ja Sevilla. Seuraavina vuosisatoina Al-Andalusissa vaikuttivat fundamentalistiset
muslimit. He eivät suvainneet juutalaisia tai kristittyjä, mikä pahensi epävakautta. Viimeistään jihadien (uskonsotien) yleistyttyä
kristityt pitivät muslimeja verivihollisinaan ja toimivat päättäväisesti heitä
vastaan. Hitaasti edennyt takaisinvalloitus suijui jatkossa nopeammin.

Vuonna 1469 kaksi kilpailevaa kuningashuonetta, Aragonia ja Kastilia, yhdistivät
avioliitossa voimansa. Tämä johti katolisen Espanjan yhdistymiseen ja muslimien
ajan loppuun. Avioliiton solmineet Ferdinand ja Isabella saivat paavin
julistamaan takaisinvalloituksen ristiretkeksi. Pitkä taistelu loppui tammikuussa
1492, kun kristityt jyräsivät piirityksen jälkeen Granadan. Voittajiksi
selviytyneet katoliset kirjoittivat historian uudelleen. Takaisinvalloitusta
seuranneina vuosisatoina Espanjan rikasta muslimimenneisyyttä muisteltiin pimeänä
ajanjaksona, jonka kristityt valollaan muuttivat. Maurit tuomittiin tietämättömiksi
ja hyödyttömiksi hölmöiksi. Heidän saavutuksensa unohdettiin lähes kokonaan.
On kuitenkin selvää, että Al-Andalus oli keskeinen osa Eurooppaa. Sen ilmaantuminen oli tärkeää koko länsimaisen kulttuurin kehittymisen kannalta, eikä sitä sovi unohtaa.

Sikareista (2)

Sikarin historia on kiinnostava ja rikas. Olli Alho ja Jari Ernrooth kirjoittavat teoksessa Sikari: aamusta yöhön, että Keski-Amerikassa ja
Etelä-Amerikassa eläneet intiaanit viljelivät ja käyttivät tupakkaa
ensimmäisinä. Tupakka oli tärkeä osa heidän arkeaan, kuten sanan etymologia osoittaa:
”Sikari-sana tuleekin todennäköisesti mayojen sanasta sik’ar, joka tarkoittaa
tupakan polttamista, siis tupakointia – joskin toiset uskovat siihen, että
sikarin kantana on espanjankielen sana cigarro, ’kääriä’, joka taas joidenkin
arvioiden mukaan on väännös mayojen sik’arista.” (s. 59)

Waraointiaanien suuret
henget tarvitsivat tupakansavua pitääkseen maailman pyörät pyörimässä. Heimon
poppamiesten piti polttaa valtavia pihkalla maustettuja sikareita. Jatkuva
polttaminen sai heidät vaipumaan transsin kaltaiseen tilaan, joka tunnetaan
varhaisista tupakoinnin kuvauksista. Epätietoisuus aiheutti pelkoa löydettyä
kasvia kohtaan. Vuonna 1493 Kristoffer Kolumbuksen tulkki Luis de Torres
pidätettiin Madridissa inkivisiittorien toimesta hänen poltettuaan sikaria.
Epäonninen Torres tuomittiin noituudesta kymmenen vuoden vankeuteen.

Eniten tupakkaa palvoivat
sik’ar-sanaa käyttäneet mayat. Heidän mytologiset henkilönsä ja henkensä olivat
kovia polttamaan. Mayat katsoivat tähdenlentojen olleen henkien sytyttämien
sikareiden hehkuvia tulia. Ukkonen syntyi jumaluuden lyötyä kahta kiveä
vastakkain. Salamat olivat kipinöitä ja pilvet sadejumalan sikarin savua.

Vastaavia tarinoita löytyy
muidenkin intiaaniheimojen parista. Eurooppalaiset kohtasivat tupakan Kolumbuksen
ja hänen retkikuntansa saavuttua nykyisen Karibian alueelle vuonna 1492.
Atlantin valtameren ensimmäisenä eurooppalaisena virallisesti ylittänyt
Kolumbus etsi Kiinaa, mutta löysi Amerikan ja tupakan. Tarkkasilmäinen tutkimusmatkailija
pani merkille, että alkuperäisasukkaat polttivat kummallista käsin valmistettua
kääröä, jossa maissinkuoreen oli kääritty tupakanlehtiä.

Retkikunta toi
tupakkakasvin mukanaan Eurooppaan. Siihen miellyttiin ensin Espanjassa ja
Portugalissa, myöhemmin myös Ranskassa, Italiassa ja muualla. Tapa levisi
ahkerasti liikkuneiden merimiesten mukana. 1500-luvun loppuun mennessä tupakka
paloi ympäri Eurooppaa. Sikareiden laajamittainen tuotanto käynnistyi noin sata
vuotta myöhemmin. Espanjan valtion tupakkamonopoli Tabacalera hallitsi pitkään
markkinoita. Asemasta kertoo se, että Sevillassa keksittiin 1700-luvun alussa
nykyisen sikarin perusmuotti, jossa se koostui kääreestä, sidoksesta ja
täytteestä. Espanjalaiset tekivät tällaisia sikareita ilmastoltaan ja
maaperältään tupakan viljelyyn otollisessa siirtomaassaan Kuubassa. Siellä
tehtiin ”havannalaisia”, herkullisia sikareita. Ne syrjäyttivät ajan saatossa
”sevillalaiset” ja muut historian eri vaiheissa parhaina pidetyt sikarit.

Kaikkiin kunnollisiin
tupakkatuotteisiin sisältyvä riippuvuutta aiheuttava nikotiini sai nimensä
Lissabonissa työskennelleeltä Ranskan lähettiläältä Jean Nicot’lta. Paikallinen
aatelinen kasvatti hovin puutarhassa tupakkaa yhdysvaltalaisista siemenistä ja
Nicot pyysi tältä tupakkaa kokkinsa vamman hoitoon. Kokin parannuttua Nicot
ryhtyi kasvattamaan tupakkaa omassa puutarhassaan. Hän joutui sairaiden
ahdistelemaksi heidän kerjätessään osaansa tästä ihmettä tehneestä kasvista.

1500-luvulla eläneen
Nicot’n ja hänen aikalaistensa käyttäytyminen kuvaa hyvin tupakkaan liittyneitä
harhaluuloja. Sitä pidettiin vuosisatoja hyvää tekevänä lääkekasvina.
Tupakointia yritettiin rajoittaa, mutta lähinnä siitä syystä, että sen
katsottiin kuuluvan huonoihin tapoihin. Lääketieteelliset perusteet tulivat
myöhemmin.

Sikaria pidetään ensimmäisenä tupakkatuotteena. Kummallista
kyllä, nuuska, piipputupakka ja purutupakka levisivät maailmalle paljon sitä
nopeammin. Amerikan alkuperäisasukkaat polttivat maissinlehtiin käärittyjen
varhaisten sikareiden lisäksi varreltaan kapeaa calumetia (rauhanpiippua). Eräät heimot pureskelivat miedon
huumaavan vaikutuksen antaneita tupakanlehtiä. Tavat levisivät tupakkakasvin
mukana Eurooppaan. Yleisimmin esitetty syy sikareiden suosion hitaalle kasvulle
on se, että niitä oli aluksi saatavilla Karibian pienellä alueella, eivätkä ne
kestäneet pitkää kuljettamista muualle maailmaan. Tämä käsitys on kuitenkin
virheellinen, koska sikareita olisi jo varhain voitu viljellä Euroopassa
Amerikasta tuoduista tupakansiemenistä, kuten tapahtui sittemmin 1700-luvulla.

Todennäköisin syy piipun ja purutupakan aikaiselle suosiolle oli silkka
sattuma. Muoti ei aina seuraa järkeä. Euroopassa sikari nousi suosioon vuonna
1816, kun sikareita alettiin valmistaa massatuotantona Ranskassa. Ne levisivät
nopeasti ja esimerkiksi vuoden 1908 aikana 150 000 työläistä valmisti 8,6
miljardia pikkusikaria Saksassa. Määrät ovat sittemmin laskeneet, mutta
Hollannissa, Saksassa ja Tanskassa tupakkateollisuus on edelleen tärkeä
taloudellinen toimija.

Eurooppalaiset sikarit
eivät nauti suurien tuotantomääriensä takia asiantuntijoiden arvostuksesta.
Monet niistä koostuvat kitkerän makuisista sekoituksista. Ne sisältävät ympäri
maailmaa tuotua ja yhteen sekoitettua tupakkaa. Parhaat sikarit tehdään
Karibian alueella, eritoten Dominikaanisessa tasavallassa, Kuubassa ja
Nicaraguassa, mutta myös El Salvadorissa ja Jamaikalla. Espanja esti
kohtuuttomilla veroilla ja muilla rajoituksilla pitkään siirtomaansa Kuuban
tupakkateollisuuden luonnollisen kehityksen, mutta 1700-luvulle tultaessa
kuubalaiset sikarit olivat jo valloittamassa maailmaa. Salakuljetus oli
yleistä, sillä kullanarvoista tupakkamonopoliaan suojellut Espanja peri
Kuubasta tuodusta tupakasta kauan kohtuutonta veroa. Vielä 1700-luvun lopulla
monopoli tuotti Madridille 70 miljoonaa kultarahaa ja mahdollisti Espanjan
pitkäkestoiset sotilaalliset seikkailut.

Seuraavalla vuosisadalla
syntyivät sikarimerkit. Havannassa rekisteröitiin Bernardino Rencurrel ja
Cabanas y Carbajol. Nykyään tunnetuista merkeistä Punch tuli kauppoihin vuonna
1840, Henry Upmann ja Partagas molemmat vuonna 1844. Kunnianhimoisesti nimetty
kuubalais-saksalainen El Rey del Mundo (maailman kuningas) tuli markkinoille
Euroopan hulluna vuotena 1848 ja William Shakespearen näytelmän mukaan nimetty
Romeo y Julieta kaksi vuotta myöhemmin. Suurinta osaa näistä merkeistä myydään
yhä. Sikaritehtaita perustettiin 1800-luvulla ympäri Kuubaa. Vuosisadan
puolivälissä syntyi erikoinen villitys, kun merkkihenkilöt tai sellaisiksi
pyrkivät halusivat kasvonsa sikareita kiertäneisiin koristeellisiin vöihin.
Suomessa muun muassa Carl Gustaf Emil Mannerheim ja Jean Sibelius saivat
seuraavalla vuosisadalla omat nimikkosikarinsa.

Kuuban sikarituotanto kärsi
poliittisista mullistuksista. Vuonna 1868 maassa alkoi ensimmäinen
itsenäisyystaistelu. Kuubalaiset sotivat Espanjaa vastaan kymmenen veristä
vuotta. Verenvuodatus johtui pitkälti sikareista, koska espanjalaiset halusivat
puristaa tärkeästä vientituotteesta kaiken irti. Vuonna 1878 kirjoitettu
rauhansopimus ei lopettanut levottomuuksia. Jotkut kapinalliset katsoivat
espanjalaisten tekemien myönnytysten olleen liian pieniä. Vallankumouksellinen
José Martí aloitti joukkoineen Kuuban toisen itsenäisyyssodan 1800-luvun
lopussa. Kytkös sikareihin oli tällä kertaa selvempi, kuten Eric Deschdot ja Philippe Morane kirjassaan Sikari kertovat: ”Kapinakäsky tuli
Havannaan tabaquero ja kenraali
Fernando Figueron Key Westissä käärimässä sikarissa. Sotaa käytiin tunnuksena
tupakka, jonka kukka muistutti runoilijoiden ja kuubalaisten patrioottien
mielestä kansallislipun yksinäistä tähteä – viisi sakaraa, valkoinen keskiosa
ja punainen reunus.” (s. 78)

Ruutitynnyri oli räjähtänyt
erään espanjalaisen kenraalin yritettyä palauttaa tupakkamonopolin Madridiin.
Martín kapinalliset voittivat sodan, mutta Yhdysvallat tuli väliin ja miehitti
Kuuban. Amerikkalaiset päättivät siitä lähtien pitkään Karibian saaren
asioista, kuten tupakan myynnistä. Tilanne muuttui vasta, kun Friedrich
Engelsin ja Karl Marxin sosialistisiin oppeihin mieltynyt Fidel Castro nousi
valtaan tammikuussa 1959. Demokraattina esiintynyt Castro paljastui
kommunistiksi. Hänen sotilaansa syrjäyttivät sissisodan jälkeen Kuuban johdosta
amerikkalaisten kanssa hyvää pataa olleen kenraali Fulgencio Batistan. Tuloerot
olivat Batistan aikana kasvaneet suuriksi ja Castro vannoi tekevänsä lopun
epätasaisesta tulojaosta. Vuosina 1959–2008 Kuubaa hallinneen Castron johdolla
maa muuttui kommunistiseksi valtioksi ja hyvinvointivaltiosta kehitysmaaksi.

Sikarit kärsivät Castron
kansallistettua ensi töikseen sikariteollisuuden ja hävitettyä tunnetut merkit.
Jäljelle jätettiin neljä sikaria, joiden levityksestä huolehti valtion monopoli
Cubatabaco. Havannalaisten laadun romahtaminen johti viennin vähenemiseen.
Katastrofista selvittiin viime hetkellä, kun sikariyhtiö Davidoffin omistaja
Zino Davidoff neuvoi Castroa pelastamaan sikarit. Kuluttajien tuntemien
merkkien ja vanhojen tuotantotapojen palauttaminen pelasti kuubalaiset sikarit
tuholta. Havannalaiset kärsivät laadullisista ongelmista vielä 1960-luvulla.
Vallankumous oli ajanut osan parhaista sikarintekijöistä maanpakoon, mutta pian
kaikki oli näennäisesti ennallaan. Castron hätäiset kansallistamiset johtivat
muuttoihin ja siihen, että ympäröivissä Karibian maissa toimii useita
samannimisiä sikareita tekeviä tehtaita. Kommunistit eivät kuitenkaan onnistuneet
tuhoamaan vuosisataisia perinteitä, vaan kuubalaisia sikareita pidetään
edelleen maailman parhaina.

Espanjan sisällissodasta

Vuosina 1936–1939 käyty raaka sisällisota
kuuluu Espanjan vaiherikkaan historian mielenkiintoisimpiin tapahtumiin. Maan
nykyisiä poliittisia ongelmia voi ymmärtää paremmin tutustumalla sisällissodan moninaisiin käänteisiin. Neljälle vuodelle jakautuneissa verisissä taisteluissa kuoli yhteensä noin 500,000
ihmistä, joista vain 200,000 menehtyi varsinaisissa taisteluissa. Loput
kuolivat nälkään, pommeihin tai voittajien sodan jälkeen toteuttamissa summittaisissa teloituksissa.
Espanjan sisällissotaa voi pitää ensimmäisenä todella modernina sotilaallisena konfliktina. Monia siinä kokeiltuja käytäntöjä, kuten propagandan laajamittaista käyttöä ja siviiliväestöön kohdistettuja ilmapommituksia, hyödynnettiin paljon tehokkaammin vuosina
1939–1945 käydyssä toisessa maailmansodassa. 

Espanjan sisällissodan kaksi pääasiallista taistelevaa osapuolta olivat vaaleilla
valittua hallitusta edustaneet tasavaltalaiset ja kenraali Francisco Francon
johtamat kansallismieliset. Todellisuudessa kaksi ryhmittymää koostuivat
kuitenkin monista kilpailevista alajaostoista, jotka on vasta myöhemmin niputettu vasemmistoa ja oikeistoa
edustaneisiin leireihin. Monimutkaisesta vyyhdistä saa hyvän kuvan tutustumalla Antony Beevorin
kirjan Taistelu Espanjasta: Espanjan sisällissota 19361939 alussa oleviin
selityksiin. Hieman yksinkertaistaen voidaan todeta, että anarkistit, demokraatit,
kommunistit ja sosialistit edustivat hävinnyttä tasavaltaa, kun taas falangistit, karlistit ja
monarkistit olivat voittaneiden kansallismielisten puolella.

Poliittinen tilkkutäkki teki sisällissodasta luonteeltaan arvaamattoman. Ulkomaalaisten vapaaehtoisten armeijassa ja tasavaltaisten puolella kamppaillut George Orwell käsittelee
teoksessaan Katalonia, Katalonia! taistelutoimien arkipäivää, kuten jatkuvaa taistelua surkeiden varusteiden ja täiden kanssa. Beevorin ja Orwellin mukaan espanjalaiset suhtautuivat sotimiseen heille
tyypillisellä epäkäytännöllisellä kiihkeydellä. Käytännön asiat, kuten
strategiat ja jopa joukkojen varustus, olivat retuperällä. Tasavallan armeija
oli taisteluiden alkaessa lukumääräisesti vastustajaansa voimakkaampi, mutta
sen sodanjohdon osaamattomuus ja riitely johtivat vuosien saatossa Francon
voittoon. Vaaleilla valittu hallitus odotti turhaan Ison-Britannian, Ranskan ja
Yhdysvaltojen väliintuloa ja ryhtyi epäviisaasti puolustuskannalle.

Italialta ja Saksalta runsaasti apua saanut Franco käytti vihollisensa epäröinnin hyväkseen.
Kapinakenraalit toivoivat alun perin kaappauksen päättyvän nopeasti, koska heidän
voimansa olivat riittämättömät, mutta tasavaltalaisten sotilaallinen kyvyttömyys
kävi konfliktin pitkittyessä selväksi. Beevor kuvaa kirjassaan hävinneen osapuolen
muutamia sodan aikana tekemiä huonosti suunniteltuja hyökkäyksiä, jotka osoittautuivat täydellisiksi katastrofeiksi. Hallituksessa johtavaan asemaan nousseet
kommunistit ja sosialistit kävivät kohtalokasta keskinäistä kädenvääntöä loppuun asti, mikä
tuntuu jälkikäteen kummalliselta. Franco pelasi korttinsa paremmin perustamalla
jo vuonna 1937 löyhän kansallismielisen liittymän, joka käytti poliittisesta
sekasotkusta paljon kertonutta pitkää nimeä Falange Española Tradicionalista
y de las Juntas de Ofensiva National-Sindicalista (FET de las JONS). Häikäilemätön Franco syrjäytti kilpailijansa ja teki itsestään liikkeen ainoan johtajan.

Falangiryhmä tunnettiin myöhemmin kiteytetymmällä nimellä Moviemento Nacional (kansallismielinen liike). Se päätti Espanjan
asioita vuodesta 1939 aina vuoteen 1975, jolloin diktaattorina koko tämän ajan
toiminut Francisco Franco viimein menehtyi. Kenraali onnistui pysymään vallassa julistettuaan Espanjan toisessa maailmansodassa puolueettomaksi ja otettuaan sopivasti etäisyyttä liittolaisiinsa Italiaan ja Saksaan. Myöhempi armoton sotilaallinen kuri piti 1940-luvulta eteenpäin ongelmat aisoissa.

Francon kuoleman jälkeen Espanjassa voimaan tullut uusi
perustuslaki piti pahimman poliittisen kuohunnan asioissa aina maata viime
aikoina vaivanneisiin taloudellisiin ongelmiin asti. Diktaattori oli suosinut taantumuksellista politiikkaa, jossa korostettiin sulkeutuneisuutta ja
kansallista yhtenäisyyttä. Yhtenäisyyden saavuttaminen oli jo sisällissodan
takia vaikeaa, mutta Espanjan eri alueiden pirstaleisuus teki valtiokeskeisestä
politiikasta likipitäen mahdotonta. Beevorin mukaan Espanjassa oli vuodesta
1938 vuoteen 1966 voimassa sananvapautta rajoittanut lehdistölaki, ”joka määräsi
kaikki julkaisut Francon palvelukseen. Tarkoituksena oli rangaista ’jokaista
kirjoitusta, joka suoraan tai epäsuorasti pyrki vähentämään kansakunnan tai
hallituksen kunniaa, murentamaan hallituksen työtä uudessa valtiossa tai kylvämään
turmiollisia ajatuksia niiden parissa joilla on heikko äly.'” (s. 476)

Francon Espanja muistutti
avovankilaa niille, jotka eivät kannattaneet hallitusta. Elämää
rajoittanut ja francolaisille rajoittamattoman poliittisen liikkumavapauden
mahdollistanut sotatila kumottiin vasta 17. huhtikuuta vuonna 1948, lähes 12
vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen. Maan baski- ja katalaanivähemmistöjä
vainottiin koko Francon valtakauden ajan estämällä heitä muun muassa käyttämästä
omia kieliään. Myös esimerkiksi abortti, aviero ja homoseksuaalisuus olivat
diktaattorin aikana pannassa. Pelätyn, pidetyn ja vihatun kenraalin kuolema
johti 1980-luvulla vastareaktioon ja hedonistisen Espanjan syntyyn. Maa on nykyään
kummallinen sekoitus francolaista taantumuksellisuutta ja espanjalaisille
luontaista kiihkeyttä. Hiljattaiset taloudelliset vaikeudet ovat ajaneet
valtion jälleen pahoihin vaikeuksiin. Jää nähtäväksi pystyykö hallitus ratkaisemaan ongelmat. Seuraava mahdollinen verenvuodatus johtaa parhaimmassa tapauksessa
Espanjan pirstaloitumiseen useiksi pieniksi valtioiksi ja pahimmassa
tapauksessa uuden Francon voimapolitiikasta vaikutteita ottaneen diktatuurin
syntyyn.