Paul Auster: 4 3 2 1

9789513192808_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017. Sivunumerot ovat kirjan sähköversiosta.

Yritys suureksi tarinaksi

Paul Auster:

4 3 2 1

Tammi 2017, s. 1141

suomentanut Ilkka Rekiaro

Paul Auster (s. 1947) ei ole julkaissut uusia romaaneja vähään aikaan. Hän on keskittynyt muuhun ja väittänyt jopa lopettavansa proosan kirjoittamisen kokonaan. 4 3 2 1 on hänen ensimmäinen romaaninsa seitsemään vuoteen. Sen huomattava pituus tuntuu kertovan siitä, että Austerin on ollut lajityypin makuun jälleen päästyään vaikea lopettaa.

Austeria on verrattu Philip Rothiin ja Don DeLilloon, kriitikkojen ja palkitsijoiden suosikkeihin, vaikka hän on lähempänä Haruki Murakamia ja Stephen Kingiä. Massat rakastavat Austeria. Hänen kirjoissaan on haastavia elementtejä, mutta ennen kaikkea hän haluaa viihdyttää.

Austerin lempiaiheita ovat identiteetti ja sattuma, mitkä ovat myös 4 3 2 1:n kantavia teemoja. Romaani kertoo amerikkalaisesta Archie Fergusonista, mutta Auster ei tyydy kertomaan vain yhtä tarinaa. Auster kirjoittaa Fergusonin elämästä neljästä eri näkökulmasta ja neljältä eri aikatasolta. Kaikki ne jäävät jossain määrin auki: ”Kaikkiin kysymyksiin ei näköjään ollut vastausta.” (s. 50)

Vaihtoehtoisia todellisuuksia

Uutta 4 3 2 1:ssä on näkökulmien vaihtelun lisäksi Paul Austerin tapa kirjoittaa pitkiä lauseita. Hän on aiemmin ilmaissut itseään tiiviimmin, mutta revittelee nyt enemmän. Samoista tapahtumista kerrotaan muutamia versioita, joista lukija voi valita mieleisensä.

Fergusonin elämät muistuttavat kuitenkin liikaa toisiaan. 4 3 2 1 olisi toiminut paremmin, jos Auster olisi tehnyt vaihtoehtoisista todellisuuksista oikeasti erilaisia. Yllättävät käänteet muuttavat tilannetta, mutta mitään järisyttävää ei tapahdu. Ferguson ja hänen ympärillään olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan tavallisia, vaikka heissä on eksentrisiä piirteitä.

Romaania ei ole sen erikoisesta asetelmasta ja sen rönsyilevistä lauseista huolimatta haastava seurata. Kuten Austerin muu tuotanto, se ei halua aiheuttaa lukijoille päänsärkyä. Ilkka Rekiaron suomennos on lähes virheetön, mutta se johtuu enimmäkseen Austerin hallitusta tavasta kirjoittaa.

Austerin fanit löytävät 4 3 2 1:stä helposti tuttuja elementtejä. Ferguson on syntynyt samaan aikaan kuin Auster, mikä tuo kirjaan omaelämäkerrallista sävyä. Päähahmo haaveilee tarinansa kirjoittamisesta, mutta hänen kaavailemansa teos jää kesken. Hänen elämiään merkitsee vaikea suhde isään, mutta sen käänteet ovat sattumaa. Ihmisen vaikutusmahdollisuudet omaan kohtaloonsa ovat lopulta vähäiset.

Kaikki tämä on tyypillistä Austeria, eikä 4 3 2 1 missään vaiheessa todella yllätä. Sen avonaista rakennetta voi pitää rasittavana tai viehättävänä: ”Maailma ei enää ollut todellinen. Kaikki siinä oli väärennettyä jäljennöstä siitä millainen sen olisi pitänyt olla, eikä mitään, mitä siinä tapahtui, olisi saanut tapahtua. Ferguson eli pitkään tämän illuusion lumoissa, eli päivänsä kuin unissakävelijä ja yritti illalla saada unen päästä kiinni, oli kyllästynyt maailmaan, johon oli lakannut uskomasta, ja epäili kaikkea mitä silmillään näki. (s. 109)

Sattuman soittoa

Paul Auster on halunnut tehdä päätyönsä, suuren amerikkalaisen romaanin. Puitteet ovat kunnossa. Auster on tehnyt huolellista taustatyötä, mikä näkyy 4 3 2 1:een ripoteltuina runsaina historiallisina yksityiskohtina. Siinä listataan merkittäviä tapahtumia, mutta tärkeämmiksi nousevat ihmisten henkilökohtaiset huolet.

Elämän sattumanvaraisuuden pakkomielteinen korostaminen johtaa kuitenkin jälleen siihen, ettei Auster ole kovin kiinnostunut hahmoistaan ja heidän vaiheistaan. Mitä pidemmälle valtava romaani etenee, sitä etäisemmiksi henkilöt tulevat.

4 3 2 1 tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Se jää liian pinnalliseksi, eikä siinä mennä tarpeeksi pitkälle. Sen draama on puuduttavan keskiluokkaista: ”Kuinka surullinen, Francie sanoi, kuinka surullinen ja pettynyt hän olikaan huomatessaan, että hänen kultapojastaan oli tullut valehteleva petkuttaja, että Ferguson oli vain yksi mäntti monien mänttien joukossa, ja miten Ferguson kehtasi käyttää häntä hyväkseen sillä lailla, raahata tyttöystävänsä Vermontiin naidakseen tämän kanssa kaikkien selän takana?” (s. 383)

Tällaisten välikohtausten jälkeen jää kaipaamaan ydinpommia tai muuta kunnon rytinää, mutta Auster ei lopulta ole tarpeeksi rohkea kirjoittaakseen historiaa uudelleen. Hän on kiinnostuneempi hahmojensa arjesta. Tässä ei ole välttämättä mitään vikaa, mutta näillä painotuksilla 4 3 2 1:n olisi pitänyt olla paljon lyhyempi.

Massiivinen romaani ei muuta ihmisten käsityksiä Austerista. Se on nokkela kirja, eikä tuo tekijänsä mittavaan tuotantoon juuri uutta. Teos jakaa mielipiteitä. Se on hyvää ajanvietettä, mutta käytännössä mikään ei perustele sen pituutta.

Fergusonista tulee tarinan eräässä haarassa kapinallinen, mutta hän kaipaa entiseen. Samoin on ehkä käynyt Austerille: ”Hän tiesi, että hänen oli ryhdistäydyttävä tai muuten raajat irtoaisivat ja hän viettäisi loppuvuoden ryömien maassa kuin mato.” (s. 593)

Esa Mäkijärvi

Takaisinvalloituksesta

 

Espanjan, tai Hispanian, kuten maata pitkään kutsuttiin, historia on kiinnostava ja verinen. Maantieteellisillä olosuhteilla on ollut keskeinen
merkitys sen kehityksessä. Sen paikassa, Pyreneiden
niemimaalla, kohtaavat Välimeri ja Atlantti, Eurooppa ja Afrikka. Solmukohdassa sijaitsevan maan erottaa muusta Euroopasta Pyreneiden vuoristo, jonka korkeimmat
vuoret ovat yli kolme kilometriä korkeita. Gibraltarin salmi yhdistää
puolestaan Espanjan Afrikkaan.

Nykyinen Espanja on vaikeuksissa pitkälti sen takia, että sen maantieteellisesti ja kulttuurillisesti eroavat alueet vääntävät keskenään poliittisesta
vallasta. Varakkaat alueet vaativat laajempaa itsehallintoa tai itsenäisyyttä,
köyhät haluavat lisää tukea. John Hooper huomauttaa The New Spaniardsissa, että espanjalaiset tuntevat ensimmäisenä uskollisuutta
lähipiirille, sitten lähiseudulle ja vasta viimeisenä valtiolle. Tämä historian
tapahtumia hyvin selittävä käsitys juontaa juurensa reconquistaan (takaisinvaltaukseen), Espanjan valloittamiseen
etenkin sen eteläisten osien kulttuuriin lähtemättömän vaikutuksen tehneiltä
muslimeilta noin 800 vuoden aikana. Vuonna 1492 loppuun saatettu
takaisinvaltaus johti keskenään kilpailleiden kristittyjen kuningaskuntien
syntyyn. Ne yhdistyivät ajan saatossa yhteisen Espanjan lipun alle, mutta
alueiden toisiaan kohtaan tuntema epäluulo on edelleen läsnä. Maan nykyisistä
itsehallintoalueista etenkin omaleimaisen kulttuurin omaavat seudut, kuten
Baskimaa, Galicia ja Katalonia, tuntevat toisinaan halukkuutta itsenäistyä Espanjasta.

Roomalaiset hallitsivat pitkään Espanjaa. 700-luvulla islaminuskoiset maurit
valloittivat nopeasti Espanjan. Se oli osa laajempaa kehityskulkua. Kristityt
ja muslimit taistelivat Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa poliittisesta ja uskonnollisesta vallasta. Jälkimmäiset olivat pitkään voitolla. Islamin aika Espanjassa alkoi
710-luvulla ja päättyi viimeisen sitä tunnustaneen hallitsijan
karkottamiseen vuonna 1614.

Islamilaisen Espanjan pääkaupunki Córdoba oli
Euroopan sivistyneimpiä ja rikkaimpia kaupunkeja. Sitä ihailtiin. Maurit olivat pidettyjä hallitsijoita, jopa suositumpia kuin roomalaiset, joita arvostettiin
myös valloitettujen kansojen toimesta laajasti. Espanja: matkaopas historiaan -kirjassa todetaan:
”Valloittaja-armeijoiden hämmästyttävä menestys paljasti länsigoottien valtion
mielivaltaisen ja hajanaisen hallinnon heikkouden. Huolimatta
muslimivalloittajien keskinäisistä eroavaisuuksista he pystyivät luomaan pysyvän
hallinnon ja vakaat rajat vuosisadoiksi, mikä kertoo hallintojärjestelmän
oikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta. […] Valloittajien etniset ja
uskonnolliset eroavuudet olisivat voineet heikentää heidän asemaansa
Espanjassa, jolleivät paikalliset asukkaat olisi suhtautuneet uusiin hallitsijoihinsa
myötämielisesti. Monet alkuperäisväestön edustajat kääntyivät islaminuskoon ja
siirtyivät vulgaarilatinasta paikallisiin romaanisiin murteisiin ja tai
poliittisten vallanpitäjien kieleen arabiaan, ja seka-avioliitot olivat yleisiä.”
(s. 27–28)

Pohjoiseen Espanjaan jäi katolisia kristittyjä kuningaskuntia. Ne valloittivat Pyreneiden niemimaan takaisin maureilta seuraavan noin 800 vuoden aikana. Tätä jaksoa kutsuttiin kristittyjen toimesta takaisinvaltaukseksi. Kristityt
kuningaskunnat, kuten Galicia, Asturia, Navarra, León ja Portugali, toimivat
yhteistyössä, mutta ajoivat samalla omia etujaan. Niiden erimielisyydet saivat
takaisinvaltauksen sujumaan hitaasti. Sodat olivat pitkään lähinnä paikallisia
kärhämiä. Niiden luonne pitkitti muslimien läsnäoloa eteläisessä Hispaniassa.

Islamilainen emiraatti kärsi vähenevästä kansansuosiosta etenkin sen jälkeen,
kun sen talous osittain romahti. Muslimeja alettiin vierastaa, eivätkä he
kyenneet päihittämään kristittyjä pohjoisessa. Toisin kuin myöhemmin, taistelut
olivat enimmäkseen pieniä ja paikallisia, eivätkä johtaneet pysyviin
aluemenetyksiin. Armeijat olivat mitättömiä ja kevyesti varustettuja. Ne tekivät
ryöstöretkiä vastustajan puolelle ja palasivat kotiin. Ratsuväki nautti merkittävästä
roolista, koska se liikkui nopeasti vaikeassa maastossa. Näin oli etenkin
takaisinvalloituksen alussa, mutta 1200-luvulle tultaessa teknologiset
kehitykset, kuten jousipyssyjen ja panssareiden ilmestyminen, muuttivat asian.

Vuonna 1031 sisällissotien repimä Al-Andalus, kuten maurien Espanjaa kutsuttiin, oli hajonnut kymmeniksi
kaupunkivaltioiksi, joilla oli itsehallinto. Tärkeimpiä kaupunkeja olivat muun muassa Granada ja Sevilla. Seuraavina vuosisatoina Al-Andalusissa vaikuttivat fundamentalistiset
muslimit. He eivät suvainneet juutalaisia tai kristittyjä, mikä pahensi epävakautta. Viimeistään jihadien (uskonsotien) yleistyttyä
kristityt pitivät muslimeja verivihollisinaan ja toimivat päättäväisesti heitä
vastaan. Hitaasti edennyt takaisinvalloitus suijui jatkossa nopeammin.

Vuonna 1469 kaksi kilpailevaa kuningashuonetta, Aragonia ja Kastilia, yhdistivät
avioliitossa voimansa. Tämä johti katolisen Espanjan yhdistymiseen ja muslimien
ajan loppuun. Avioliiton solmineet Ferdinand ja Isabella saivat paavin
julistamaan takaisinvalloituksen ristiretkeksi. Pitkä taistelu loppui tammikuussa
1492, kun kristityt jyräsivät piirityksen jälkeen Granadan. Voittajiksi
selviytyneet katoliset kirjoittivat historian uudelleen. Takaisinvalloitusta
seuranneina vuosisatoina Espanjan rikasta muslimimenneisyyttä muisteltiin pimeänä
ajanjaksona, jonka kristityt valollaan muuttivat. Maurit tuomittiin tietämättömiksi
ja hyödyttömiksi hölmöiksi. Heidän saavutuksensa unohdettiin lähes kokonaan.
On kuitenkin selvää, että Al-Andalus oli keskeinen osa Eurooppaa. Sen ilmaantuminen oli tärkeää koko länsimaisen kulttuurin kehittymisen kannalta, eikä sitä sovi unohtaa.

Sikareista (2)

Sikarin historia on kiinnostava ja rikas. Olli Alho ja Jari Ernrooth kirjoittavat teoksessa Sikari: aamusta yöhön, että Keski-Amerikassa ja
Etelä-Amerikassa eläneet intiaanit viljelivät ja käyttivät tupakkaa
ensimmäisinä. Tupakka oli tärkeä osa heidän arkeaan, kuten sanan etymologia osoittaa:
”Sikari-sana tuleekin todennäköisesti mayojen sanasta sik’ar, joka tarkoittaa
tupakan polttamista, siis tupakointia – joskin toiset uskovat siihen, että
sikarin kantana on espanjankielen sana cigarro, ’kääriä’, joka taas joidenkin
arvioiden mukaan on väännös mayojen sik’arista.” (s. 59)

Waraointiaanien suuret
henget tarvitsivat tupakansavua pitääkseen maailman pyörät pyörimässä. Heimon
poppamiesten piti polttaa valtavia pihkalla maustettuja sikareita. Jatkuva
polttaminen sai heidät vaipumaan transsin kaltaiseen tilaan, joka tunnetaan
varhaisista tupakoinnin kuvauksista. Epätietoisuus aiheutti pelkoa löydettyä
kasvia kohtaan. Vuonna 1493 Kristoffer Kolumbuksen tulkki Luis de Torres
pidätettiin Madridissa inkivisiittorien toimesta hänen poltettuaan sikaria.
Epäonninen Torres tuomittiin noituudesta kymmenen vuoden vankeuteen.

Eniten tupakkaa palvoivat
sik’ar-sanaa käyttäneet mayat. Heidän mytologiset henkilönsä ja henkensä olivat
kovia polttamaan. Mayat katsoivat tähdenlentojen olleen henkien sytyttämien
sikareiden hehkuvia tulia. Ukkonen syntyi jumaluuden lyötyä kahta kiveä
vastakkain. Salamat olivat kipinöitä ja pilvet sadejumalan sikarin savua.

Vastaavia tarinoita löytyy
muidenkin intiaaniheimojen parista. Eurooppalaiset kohtasivat tupakan Kolumbuksen
ja hänen retkikuntansa saavuttua nykyisen Karibian alueelle vuonna 1492.
Atlantin valtameren ensimmäisenä eurooppalaisena virallisesti ylittänyt
Kolumbus etsi Kiinaa, mutta löysi Amerikan ja tupakan. Tarkkasilmäinen tutkimusmatkailija
pani merkille, että alkuperäisasukkaat polttivat kummallista käsin valmistettua
kääröä, jossa maissinkuoreen oli kääritty tupakanlehtiä.

Retkikunta toi
tupakkakasvin mukanaan Eurooppaan. Siihen miellyttiin ensin Espanjassa ja
Portugalissa, myöhemmin myös Ranskassa, Italiassa ja muualla. Tapa levisi
ahkerasti liikkuneiden merimiesten mukana. 1500-luvun loppuun mennessä tupakka
paloi ympäri Eurooppaa. Sikareiden laajamittainen tuotanto käynnistyi noin sata
vuotta myöhemmin. Espanjan valtion tupakkamonopoli Tabacalera hallitsi pitkään
markkinoita. Asemasta kertoo se, että Sevillassa keksittiin 1700-luvun alussa
nykyisen sikarin perusmuotti, jossa se koostui kääreestä, sidoksesta ja
täytteestä. Espanjalaiset tekivät tällaisia sikareita ilmastoltaan ja
maaperältään tupakan viljelyyn otollisessa siirtomaassaan Kuubassa. Siellä
tehtiin ”havannalaisia”, herkullisia sikareita. Ne syrjäyttivät ajan saatossa
”sevillalaiset” ja muut historian eri vaiheissa parhaina pidetyt sikarit.

Kaikkiin kunnollisiin
tupakkatuotteisiin sisältyvä riippuvuutta aiheuttava nikotiini sai nimensä
Lissabonissa työskennelleeltä Ranskan lähettiläältä Jean Nicot’lta. Paikallinen
aatelinen kasvatti hovin puutarhassa tupakkaa yhdysvaltalaisista siemenistä ja
Nicot pyysi tältä tupakkaa kokkinsa vamman hoitoon. Kokin parannuttua Nicot
ryhtyi kasvattamaan tupakkaa omassa puutarhassaan. Hän joutui sairaiden
ahdistelemaksi heidän kerjätessään osaansa tästä ihmettä tehneestä kasvista.

1500-luvulla eläneen
Nicot’n ja hänen aikalaistensa käyttäytyminen kuvaa hyvin tupakkaan liittyneitä
harhaluuloja. Sitä pidettiin vuosisatoja hyvää tekevänä lääkekasvina.
Tupakointia yritettiin rajoittaa, mutta lähinnä siitä syystä, että sen
katsottiin kuuluvan huonoihin tapoihin. Lääketieteelliset perusteet tulivat
myöhemmin.

Sikaria pidetään ensimmäisenä tupakkatuotteena. Kummallista
kyllä, nuuska, piipputupakka ja purutupakka levisivät maailmalle paljon sitä
nopeammin. Amerikan alkuperäisasukkaat polttivat maissinlehtiin käärittyjen
varhaisten sikareiden lisäksi varreltaan kapeaa calumetia (rauhanpiippua). Eräät heimot pureskelivat miedon
huumaavan vaikutuksen antaneita tupakanlehtiä. Tavat levisivät tupakkakasvin
mukana Eurooppaan. Yleisimmin esitetty syy sikareiden suosion hitaalle kasvulle
on se, että niitä oli aluksi saatavilla Karibian pienellä alueella, eivätkä ne
kestäneet pitkää kuljettamista muualle maailmaan. Tämä käsitys on kuitenkin
virheellinen, koska sikareita olisi jo varhain voitu viljellä Euroopassa
Amerikasta tuoduista tupakansiemenistä, kuten tapahtui sittemmin 1700-luvulla.

Todennäköisin syy piipun ja purutupakan aikaiselle suosiolle oli silkka
sattuma. Muoti ei aina seuraa järkeä. Euroopassa sikari nousi suosioon vuonna
1816, kun sikareita alettiin valmistaa massatuotantona Ranskassa. Ne levisivät
nopeasti ja esimerkiksi vuoden 1908 aikana 150 000 työläistä valmisti 8,6
miljardia pikkusikaria Saksassa. Määrät ovat sittemmin laskeneet, mutta
Hollannissa, Saksassa ja Tanskassa tupakkateollisuus on edelleen tärkeä
taloudellinen toimija.

Eurooppalaiset sikarit
eivät nauti suurien tuotantomääriensä takia asiantuntijoiden arvostuksesta.
Monet niistä koostuvat kitkerän makuisista sekoituksista. Ne sisältävät ympäri
maailmaa tuotua ja yhteen sekoitettua tupakkaa. Parhaat sikarit tehdään
Karibian alueella, eritoten Dominikaanisessa tasavallassa, Kuubassa ja
Nicaraguassa, mutta myös El Salvadorissa ja Jamaikalla. Espanja esti
kohtuuttomilla veroilla ja muilla rajoituksilla pitkään siirtomaansa Kuuban
tupakkateollisuuden luonnollisen kehityksen, mutta 1700-luvulle tultaessa
kuubalaiset sikarit olivat jo valloittamassa maailmaa. Salakuljetus oli
yleistä, sillä kullanarvoista tupakkamonopoliaan suojellut Espanja peri
Kuubasta tuodusta tupakasta kauan kohtuutonta veroa. Vielä 1700-luvun lopulla
monopoli tuotti Madridille 70 miljoonaa kultarahaa ja mahdollisti Espanjan
pitkäkestoiset sotilaalliset seikkailut.

Seuraavalla vuosisadalla
syntyivät sikarimerkit. Havannassa rekisteröitiin Bernardino Rencurrel ja
Cabanas y Carbajol. Nykyään tunnetuista merkeistä Punch tuli kauppoihin vuonna
1840, Henry Upmann ja Partagas molemmat vuonna 1844. Kunnianhimoisesti nimetty
kuubalais-saksalainen El Rey del Mundo (maailman kuningas) tuli markkinoille
Euroopan hulluna vuotena 1848 ja William Shakespearen näytelmän mukaan nimetty
Romeo y Julieta kaksi vuotta myöhemmin. Suurinta osaa näistä merkeistä myydään
yhä. Sikaritehtaita perustettiin 1800-luvulla ympäri Kuubaa. Vuosisadan
puolivälissä syntyi erikoinen villitys, kun merkkihenkilöt tai sellaisiksi
pyrkivät halusivat kasvonsa sikareita kiertäneisiin koristeellisiin vöihin.
Suomessa muun muassa Carl Gustaf Emil Mannerheim ja Jean Sibelius saivat
seuraavalla vuosisadalla omat nimikkosikarinsa.

Kuuban sikarituotanto kärsi
poliittisista mullistuksista. Vuonna 1868 maassa alkoi ensimmäinen
itsenäisyystaistelu. Kuubalaiset sotivat Espanjaa vastaan kymmenen veristä
vuotta. Verenvuodatus johtui pitkälti sikareista, koska espanjalaiset halusivat
puristaa tärkeästä vientituotteesta kaiken irti. Vuonna 1878 kirjoitettu
rauhansopimus ei lopettanut levottomuuksia. Jotkut kapinalliset katsoivat
espanjalaisten tekemien myönnytysten olleen liian pieniä. Vallankumouksellinen
José Martí aloitti joukkoineen Kuuban toisen itsenäisyyssodan 1800-luvun
lopussa. Kytkös sikareihin oli tällä kertaa selvempi, kuten Eric Deschdot ja Philippe Morane kirjassaan Sikari kertovat: ”Kapinakäsky tuli
Havannaan tabaquero ja kenraali
Fernando Figueron Key Westissä käärimässä sikarissa. Sotaa käytiin tunnuksena
tupakka, jonka kukka muistutti runoilijoiden ja kuubalaisten patrioottien
mielestä kansallislipun yksinäistä tähteä – viisi sakaraa, valkoinen keskiosa
ja punainen reunus.” (s. 78)

Ruutitynnyri oli räjähtänyt
erään espanjalaisen kenraalin yritettyä palauttaa tupakkamonopolin Madridiin.
Martín kapinalliset voittivat sodan, mutta Yhdysvallat tuli väliin ja miehitti
Kuuban. Amerikkalaiset päättivät siitä lähtien pitkään Karibian saaren
asioista, kuten tupakan myynnistä. Tilanne muuttui vasta, kun Friedrich
Engelsin ja Karl Marxin sosialistisiin oppeihin mieltynyt Fidel Castro nousi
valtaan tammikuussa 1959. Demokraattina esiintynyt Castro paljastui
kommunistiksi. Hänen sotilaansa syrjäyttivät sissisodan jälkeen Kuuban johdosta
amerikkalaisten kanssa hyvää pataa olleen kenraali Fulgencio Batistan. Tuloerot
olivat Batistan aikana kasvaneet suuriksi ja Castro vannoi tekevänsä lopun
epätasaisesta tulojaosta. Vuosina 1959–2008 Kuubaa hallinneen Castron johdolla
maa muuttui kommunistiseksi valtioksi ja hyvinvointivaltiosta kehitysmaaksi.

Sikarit kärsivät Castron
kansallistettua ensi töikseen sikariteollisuuden ja hävitettyä tunnetut merkit.
Jäljelle jätettiin neljä sikaria, joiden levityksestä huolehti valtion monopoli
Cubatabaco. Havannalaisten laadun romahtaminen johti viennin vähenemiseen.
Katastrofista selvittiin viime hetkellä, kun sikariyhtiö Davidoffin omistaja
Zino Davidoff neuvoi Castroa pelastamaan sikarit. Kuluttajien tuntemien
merkkien ja vanhojen tuotantotapojen palauttaminen pelasti kuubalaiset sikarit
tuholta. Havannalaiset kärsivät laadullisista ongelmista vielä 1960-luvulla.
Vallankumous oli ajanut osan parhaista sikarintekijöistä maanpakoon, mutta pian
kaikki oli näennäisesti ennallaan. Castron hätäiset kansallistamiset johtivat
muuttoihin ja siihen, että ympäröivissä Karibian maissa toimii useita
samannimisiä sikareita tekeviä tehtaita. Kommunistit eivät kuitenkaan onnistuneet
tuhoamaan vuosisataisia perinteitä, vaan kuubalaisia sikareita pidetään
edelleen maailman parhaina.