Minisarjasta The Pacific

Logo

HBO:n tuottama minisarja The Pacific on miellyttävä yllätys. Se ei ole yhtä sentimentaalinen ja/tai epäuskottava kuin edeltäjänsä Band of Brothers, vaan tuntuu, näyttää ja kuulostaa aidolta sotakuvaukselta. Sarjassa seurataan Yhdysvaltain merijalkaväkeä toisessa maailmansodassa ja Tyynenmeren sotanäyttämöllä. Tämä osa toisesta maailmansodastahan oli tunnettu erityisestä raakuudestaan, sillä japanilaiset eivät olleet luovuttajatyyppiä. Se välittyy sarjastakin. Japanilaissotilaiden hullunrohkealla mentaliteetilla olisi ehkä voitettukin, jos käytössä olisi ollut parempi kalusto ja järkevämpi taktiikka. Parempi tietysti näin.

Euroopan sotatanteretta kuvanneen Band of Brothersin suurin ongelma oli epäuskottavuus. Vaikka sarjaan oli upotettu paljon rahaa, ja vaikka sillä oli kieltämättä hyvät hetkensä, touhusta välittyi kiiltokuvatunnelma. Amerikkalaisia nostettiin taas kerran jalustalle. The Pacifissa ei tätä ongelmaa ole. Taisteluiden ulkopuoliset tapahtumat, kuten ihmissuhdekiemurat, ovat typeriä, mutta varsinaisissa taisteluissa on tunnetta. Amerikkalaiset etenevät voitosta voittoon, mutta niinhän se oli oikeastikin. Ruumiita syntyy lisäksi siihen tahtiin, ettei katsojalle synny harhakuvaa sotatoimien hienoudesta. Sotilaat näytetään ihmisinä, ei sankareina, ja hyvä niin. Paikoitellen jopa unohtaa katsovansa tv-sarjaa, ja se on paljon sanottu.

Näyttelytyö on laadukasta. Hahmoihin samaistuu siihen pisteeseen asti, että heidän kuolemansa riipaisevat syvältä. Käsikirjoituskin on laadukas, joskin sotilaiden koulutusta ja joitakin yksittäisiä taisteluja, kuten Iwo Jiman saaren valloitusta, olisi kannattanut käsitellä laajemmin. Tom Hanks ei myöskään ole nappivalinta alun kertojaääneksi. Hanksin paatoksesta tulee sellainen olo, että fiktiotako tässä on luvassa. Fiktiotapa hyvinkin, mutta realistista sellaista. En usko, että amerikkalaisilta studioilta voi odottaa tämän realistisempaa sotakuvausta. Band of Brothers tuntuu tämän jälkeen pelleilyltä. Tekijöiden on syytä olla ylpeitä.

Liiallisuudesta ja kohtuullisuudesta

Rushdien romaanissa kuvattu Fatehpur Sikrin palatsi

Olen hiljattain paneutunut kahteen eriävään näkemykseen historiaan nojautuvasta proosasta. Historiahan on, kuten tiedetään, tarinoita ja tulkintoja. Henkilöstä riippuu, kuinka lukemansa tapahtumat ja tarinat on tulkittu.

Salman Rushdien romaani Firenzen lumoojatar on täynnä oikeitä nimiä, paikkoja ja tapahtumia. Kerrotaan, kuinka hän ja hän on sukua hänelle ja hänelle, kuinka se ja se valtakunta valloitti sen ja sen maan. Lopussa on monisivuinen lähdeluettelo. Mukavaa, että kirjailija vaivautuu tekemään taustatutkimusta. Näin hän ei ainakaan puhu asioista, joista ei mitään tiedä.

Asioiden tarkalleen tietäminen ja tarinoiden kertominen ovat kuitenkin monesti kaksi eri asiaa. Vain todella hyvät kirjoittajat pystyvät yhdistämään faktan ja fiktion niin, että ne sulautuvat toisiinsa saumattomasti. Tällainen kirjoittaja on esimerkiksi W.G. Sebald. Hänen romaaninsa Saturnuksen renkaat on täynnä historiaa, vaan ei Rushdien kirjan kaltaista tietotulvaa. Siinä missä Firenzen lumoojatar on tukehtua faktoihin, Saturnuksen renkaissa ne kerrotaan ikään kuin ohimennen. Jälkimmäisestä syntyy vaikutelma, että tässä on hyvää kirjallisuutta. Ensimmäisestä puolestaan ajattelee, että pitää käsissään jonkinlaista henkilöiden, kaupunkien ja tapahtumien luetteloa.

Tarinan mukaan Mika Waltari kirjoitti Sinuhe Egyptiläisen, vaikka ei ollut koskaan käynyt Egyptissä. Sinuhen tarina on mielikuvituksen riemuvoitto. Varmasti Waltari teki asianmukaista tutkimusta. Tämä tieto ei kuitenkaan tule missään vaiheessa tarinan tielle. Rushdien romaani tökkii, vaikka sen puitteet ovat kunnossa. Sebaldin romaani toimii, koska siinä tieto ja fiktio sulautuvat toisiinsa. Saman mainion ilmiön löytää myös vaikkapa Jorge Luis Borgesin novelleista.