Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen (toim.): Dostojevski – kiistaton ja kiistelty

6b3eceb219c3bb4953e99a9c523f12d0_small

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Ääripäiden kirjailija

Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen (toim.):

Dostojevski – kiistaton ja kiistelty

Siltala 2017, s. 255

Fjodor Dostojevskin (1821–1881) klassikon asemasta ei liene epäselvyyttä. Häneen suhtautuminen on hänen korkean asemansa huomioiden kuitenkin hieman ristiriitaista, ilmenee Martti Anhavan ja kumppaneiden toimittamasta esseekokoelmasta Dostojevski – kiistaton ja kiistelty. Vauhdikkaaseen venäläiskirjailijaan voi suhtautua monella tavalla.

Dostojevski – kiistaton ja kiistelty perustuu Venäläisen kirjallisuuden seuran ja Helsingin yliopiston luentosarjaan, joka pidettiin keväällä 2015. Siinä Dostojevskin elämää ja tuotantoa käsiteltiin eri näkökulmista. Siltalan nyt julkaisema teos pohjautuu suurimmaksi osaksi näihin luentoihin, mutta mukana on myös joitakin uusia kirjoituksia.

Dostojevski oli kirjailijana aikaansa edellä. Erityisesti hänen repaleinen ihmiskuvansa oli edistyksellinen 1800-luvulla. Monet mieltävät Dostojevskin osanneen etenkin psykologisen kuvauksen. Hän suhtautui ymmärtäväisesti huono-osaisiin. Samaan aikaan hän oli kuitenkin hyvin nationalistinen ja fundamentalistisen uskonnollinen. Hän piti venäläisiä valittuna kansana ja ortodoksista uskontoa ainoana oikeana suuntana.

Hyvän ja pahan köydenveto

Dostojevski – kiistaton ja kiistelty sisältää monien kirjoittajien tekstejä. Niiden taso vaihtelee erinomaisesta kohtalaiseen. Esimerkiksi Pekka Pesosen ja Torsti Lehtisen esseet ovat todella hyviä. Toisaalta muun muassa Martti Anhavan ja Tommi Uschanovin jutut jäävät niiden tekijöiden osaamisen huomioiden pettymyksiksi. Kaikki eivät saa kiinnostavasta aiheesta kaikkea irti.

Fjodor Dostojevski nousi kirjailijana uudelle tasolle jouduttuaan karkotetuksi Pietarista ja päädyttyään vankileirille Siperiaan. Häntä epäiltiin vallankumoukselliseksi. Noina aikoina Dostojevski oppi ajattelemaan monipuolisemmin: ”Ne lähes kymmenen vuotta, jotka Dostojevski vietti poissa kotikaupungistaan Pietarista, muokkasivat hänestä sen kirjailijan, jonka tunnemme. Hänen käsityksensä ihmisluonnosta, hyvän ja pahan dialektiikasta, kärsimyksen olemuksesta ja inhimillisten olomuotojen loputtomista muunnelmista kiteytyivät noiden raskaiden vuosien aikana.” (s. 75)

Viimeistään Siperiassa Dostojevskissä heräsi voimakas uteliaisuus ihmiseen. Hän ei koskaan lakannut ihmettelemistä yhtäältä elinvoimaamme ja toisaalta meissä vaikuttavia vastakkaisia voimia. Hänen parhaat romaaninsa, kuten Rikos ja rangaistus, Idiootti ja Karamazovin veljekset, kertovat taistelusta kahden ääripään, hyvän ja pahan, välillä. Niissä etsitään apua, joka löytyy usein uskosta. Vain harras ja pyyteetön uskominen voi pelastaa syntisen.

Aivan kuten hahmonsa, Dostojevski poukkoili henkilökohtaisessa elämässään vastuullisuuden ja vastuuttomuuden välillä. Lehtinen kommentoi esseessään Dostojevskissä ilmenneitä vastakohtia: ”Dostojevskin venäläisyys on kosmopoliittista ja nationalistista, vanhoillista ja kumouksellista, nöyrää ja valitun osastaan ylpeää. Hurjimmillaan hän väittää, että venäläiset ovat valittu kansa, joka johtaa rappeutuneen Euroopan totuuteen.” (s. 121)

Aina ajankohtainen

Kaikki eivät Fjodor Dostojevskistä pitäneet. Hänen tunnetuin kriitikkonsa oli mestarillinen kielenkäyttäjä Vladimir Nabokov (1899–1977), jonka mielestä Dostojevski ei osannut ammattiaan lainkaan. Tämä pitää jossain määrin paikkansa. Dostojevski kirjoitti huolimattomasti, kuten kaikki hänen tuotantoonsa tutustuneet tietävät. Hän julkaisi nopeasti, eikä hänen tyylinsä ollut yhtä hiottu kuin esimerkiksi aikalaisella Leo Tolstoilla.

Tolstoita ja Dostojevskiä verrattiin jo heidän eläessään toisiinsa. Heitä pidettiin saman kolikon eri puolina. Tolstoi oli aristokraattisempi ja Dostojevski kansanomaisempi. He hakivat vastauksia heitä vaivanneisiin kysymyksiin kuitenkin osaltaan samoista asioista, kuten uskonnosta.

Dostojevski oli Nabokovin mielestä tyylitön paasaaja. Venäläisistä klassikoista Nikolai Gogol ja Aleksandr Puškin olivat hänestä hyväksyttävämpiä. Dostojevski oli liian yksipuolinen keskittyessään kärsimykseen ja pahuuteen ja unohtaessaan elämän hyvät puolet.

Rikoksen ja rangaistuksen kirjoittaja oli antisemitistinen. Hänen juutalaisvastaisuutensa ja muut ikävät asiat on kuitenkin hänen puolustajiensa toimesta lakaistu maton alle. Dostojevski – kiistaton ja kiistelty tuo ne lyhyesti esiin. Monipuolisuus ja tasapuolisuus ovat kirjan parasta antia.

Mikä sitten oli todellista Dostojevskiä? Tomi Huttunen listaa esseessään aitoina hänen tekstissään pitämiämme seikkoja, kuten ”skandaaleja, kiihkoa, painostusta, houreilua, kuumeista ahdistusta, hämmennystä, nyrjähdyksiä, tolaltaan saattamista, purkauksia, kohtauksia, yletöntä riemua tai valtavaa murhetta, ääripäiden tunnetiloja; mutta ei normaalia, tasapainoista, jokapäiväistä, viileää, leppoisaa, asteittaista, ennakoitavaa tai harmonista.” (s. 196–197)

Tuntuu siltä, että Dostojevski on kiihkeytensä ja ristiriitaisuutensa takia aina ajankohtainen. Häntä halutaan lukea ja hänestä jaksetaan kiistellä. Dostojevski – kiistaton ja kiistelty on hyvä johdatus kirjailijan maailmaan.

Esa Mäkijärvi

Leif Salmén: Itämainen huone

r4300_1378

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Pitkät varjot Euroopan yllä

Leif Salmén:

Itämainen huone

Teos 2017, s. 220

suomentanut Arto Häilä

Essee on voimissaan, kuten Antti Nylénin ja Leif Salménin (s. 1952) kaltaiset kirjoittajat osoittavat. Salmén on vanhan liiton humanisti, joka uskoo korkean sivistyksen pelastavaan voimaan. Hän on älykäs mies, joka ei ole ajoittaisesta synkistelystään huolimatta menettänyt uskoaan parempaan huomiseen.

Uudessa esseekokoelmassaan Itämainen huone Salmén kirjoittaa lämpimän kriittisesti kulttuurista ja muista aiheista. Hän kuvailee erityisesti hänelle rakkaita Välimeren maita ja Lähi-itää. Esseiden aiheet vaihtelevat runsaasti, mutta niiden punaisena lankana kulkee tekijän tuntema penseys maailmaa tuhoon vieviä taantumuksellisia voimia kohtaan.

Salmén kirjoittaa terävästi ja vetävästi. Hänen tähtäimessään on etenkin postmodernismi, ”jonka sanotaan voittavan, muuttavan mahdottomiksi ja hajottavan kaikki muodot, siteet ja rakenteet, jotka niin pitkään, jo vuosituhansien ajan, ovat määritelleet ihmisten elämän edellytykset.” (s. 13–14) Salmén kysyy itseltään: ”Elänkö aikakautta, jossa kaikki aikoinaan vakaa ja kiinteä nyt haihtuu ja katoaa?” (s. 14)

Osa Itämaisen huoneen kärvistelystä voidaan pistää sen kirjoittajan ikääntymisen piikkiin. Kirjan esseet sisältävät kuitenkin monia teräviä huomioita, eikä niiden argumentteja voi pitää pelkkänä vanhan miehen hourailuna. Salmén todistaa, että ”tämän päivän Euroopassa on unohdettu lähes kaikki eikä mitään ole opittu.” (s. 18)

Barbaarit porteilla

Leif Salmén suhtautuu maailmaan avarakatseisesti, eikä voi ymmärtää esimerkiksi pakolaisten vihaajia. Hän kirjoittaa kiihkeästi, mutta menettämättä tyylitajuaan. Itämaisen huoneen harvat tyylilliset lipsahdukset johtuvat pyrkimyksestä liian ylevään ilmaisuun. Salmén kuvailee tapaamiaan pakolaisia, joiden kanssa hänellä ei ole yhteistä kieltä, ”mutta mikään ei voinut haitata korutonta viestintäämme: että tervehdykset, leipä ja hymyt vievät nälän, että sama taivas kaartuu yli maan, jolla me kaikki astelemme.” (s. 27)

Tyypillistä kyllä, Salmén ei suhtaudu Euroopan tulevaisuuteen optimistisesti. Hän ruoskii Euroopan unionia, joka pyrkii kontrolloimaan alamaistensa elämää, ja jonka johtajat ovat hölmöjä. Hän nostaa esiin Al-Andalusin kalifaatin ja Habsburgien valtakunnan. Ne pysyivät voimakkaina pitkään, koska eivät sekaantuneet liikaa kansalaisten arkeen. Läpimätä ja byrokraattinen Euroopan unioni ei tähän hänen mielestään tähän pysty.

Yhteiskunnalliset kehityskulut juontavat juurensa historiaan, jopa nykyisenä historiattomana aikana. Salménin kaltaiset laajasti sivistyneet ihmiset ovat tänä päivänä painonsa arvoisia kullassa. Harva uskaltaisi esimerkiksi enää huomauttaa, että ”kreikkalaisten suhtautuminen barbaareihin on jättänyt syvät, aina ongelmalliset ja monesti tuhoisat jälkensä länsimaiseen kulttuuriin.” (s. 46–47)

Pelkäämme edelleen portteja kolkuttelevia barbaareja, jotka tulevat tuhoamaan meidät. Näin on siitä huolimatta, että teeskentelemme olevamme sivistyneempiä ja siksi suvaitsevaisempia kuin ennen. Salmén suhtautuu epäluuloisesti kaikkeen valtaan: ”Kaikenlaisessa pyhässä kiihkossa rehottavat intohimot, jotka houkuttelevat kaikkein pahimman esiin ihmisissä.” (s. 71)

Itämaisen huoneen paras essee kertoo itämaiden tuntija ja tutkimusmatkailija Georg August Wallinista, jonka Salmén mieltää hengenheimolaisekseen. 1800-luvulla elänyt suomalainen tutkija Wallin matkaili Arabiassa ja kirjoitti havainnoistaan. Hän opiskeli arabian kieltä. Salmén kirjoittaa Wallinin elämästä rönsyilevästi ja värikkäästi. ”Vaelluksia Wallinin kanssa” -esseetä on ilo lukea.

Länsimaiden lopun ajat

Nykypäivän muoti-ilmiöt, kuten positiivinen ajattelu, saavat Leif Salménilta tylyn tuomion. Niiden sokeat seuraajat ovat hänen mielestään hukanneet kyvyn tuntea syyllisyyttä ”meidän aikoinamme, joina tärkeintä näyttää olevan hilpeän piittaamaton suhtautuminen omiin ja muiden virheisiin ja konnankoukkuihin ja niiden korvaaminen positiivisella ajattelulla.” (s. 97)

Vanhat ajattelu- ja toimintatavat eivät Salménin mukaan katoa mihinkään, vaikka niitä yritettäisiin väkisin unohtaa. Historiallisen muistin omaaminen on tästä syystä tärkeää sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Salmén kehottaa ajattelemaan laajemmin ja pidemmälle kuin mitä nyt teemme.

Toisin kuin monet nuoremmat esseistit, Salmén ei pidä politiikkaa, taloutta ja uskontoa täydellisen pimeinä voimina. Hänessä elää humanistinen pyrkimys ymmärtää. Hän kritisoi tyhmiä päättäjiä, markkinavoimia ja uskonnollista fundamentalismia, mutta pitää niiden taustalla olevia perustuksia välttämättöminä kunnolliselle olemassaololle.

Itämainen huone sisältää kärjistyksiä ja provokaatioita. Ne, yhdessä sen tiedon ja tyylikkyyden kanssa, tekevät siitä mukavan lukea. Länsimainen kulttuuri on esseissä tullut tiensä päähän. On kuitenkin luultavaa, että sen raunioille syntyy jotakin uutta. Me lopun aikojen eläjät voimme vielä kantaa kortemme kekoon tehdäksemme tulevasta maailmasta paremman paikan: ”Vielä ei pimeys ole laskeutunut.” (s. 169)

Esa Mäkijärvi

Roger Federeristä

Edesmenneeltä
David Foster Wallacelta julkaistiin juuri suomeksi kirjan verran esseitä.
Kyseessä on kulttuuriteko, sillä haastavasti ja monipuolisesti kirjoittanut Wallace on eräs viime vuosikymmenien tärkeimmistä amerikkalaisista
kirjailijoista. Seuraavat käännökset ovat jo toivottavasti suunnitteilla. Tommi
Melender ruoti blogissaan tuoreeltaan Hauskaa, mutta ei koskaan enää -nimisen suomennosvalikoiman
puutteita, mutta eräs tärkeä essee Melenderiltä jäi mainitsematta, nimittäin Wallacen kiinnostava kirjoitus tennispelaaja Roger Federeristä.

New York Timesissa vuonna 2006 julkaistu essee Roger Federer as Religious Experience
on hyvä esimerkki DFW-nimellä faniensa keskuudessa tunnetun kirjailijan
monipuolisista kiinnostuksen kohteista. Wallace vertaa tekstissään Federerin
otteiden seuraamista uskonnolliseen kokemukseen. Hän kuvailee käkikellojen
maasta tulevan urheilijan henkeäsalpaavia suorituksia ja nimittää niitä
Federer-hetkiksi:  ”Seuraat nuoren
sveitsiläisen pelaavan, kun leukasi loksahtaa lattiaan ja silmäsi laajentuvat. Ääntelehdit tuolloin tavalla, joka saa kumppanit tulemaan luoksesi toisista huoneista tarkistaakseen vointisi.”
Eräs ystäväni vahvisti tarinallaan Wallacen sanat todeksi. Hän kertoi
olleensa tyttöystävänsä kanssa lomalla ateenalaisessa hotellissa Federerin
voittaessa ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran Ranskan avoimet.
Mestaruuden varmistuttua ystäväni lankesi hotellihuoneen television edessä
polvilleen ja tuuletti tunteikkaasti. Huolestunut tyttöystävä riensi viereisestä huoneesta
kysymään Federer-hetkeä koko olemuksellaan eläneen kumppaninsa vointia.
Poikkeuksellisten lahjakkuuksien, olivat he sitten urheilijoita tai vaikkapa muusikkoja,
ympärille kerääntyy nykyään nopeasti joukko innokkaita seuraajia. He nostavat
suosikkinsa jalustalle. Intomieliset kannattajat sortuvat pian asiaan vihkiytymättömältä huvittavilta tuntuviin ylilyönteihin, kuten Bob
Dylanin laulujen sanoitusten vertaamiseen William Shakespearen kuolemattomiin värssyihin
tai Federerin pitämiseen tenniskenttien runoilijana.
Sorrun itsekin suosikkieni lyhytnäköiseen ja yksisilmäiseen jumaloitiin
esimerkiksi Bruce Springsteenin ja tämän merkinnän aiheena olevan Federerin
kohdalla. Katson väitteiden heidän poikkeuksellisuudestaan pitävän paikkansa,
mutta tietenkin vain jos keskitymme olennaiseen, eli heidän työhönsä. Kohtaamme
toisinaan ihmisiä, jotka ovat lahjakkaita valitsemassaan ammatissa, mutta todelliset
nerot ovat harvassa, nykyään huomattavasti harvemmassa kuin kehittymättömämmiksi
käsittämillämme aiemmilla vuosisadoilla. Ylikansoitetun maailmamme miljardeista
ihmisistä aniharva ansaitsee tulla kutsutuksi suureksi.
Voiko urheilija olla nero? Vastaaja on näkökannastaan riippuen tyypillisesti
joko jonkin lajin intohimoinen seuraaja tai koko nykyisen urheiluinstituution
katkera vastustaja. Wallace kirjoittaa: ”Kauneus ei ole kilpaurheilun
tavoite, mutta ihmisen kauneus ilmenee hyvin korkeatasoisessa urheilussa. Sitä
voi verrata suurin piirtein rohkeuden osoittamiseen sodassa.”
Wallace tarkentaa puhuvansa ”kineettisestä kauneudesta”, siitä miten
lihakset tekevät yhteistyötä saavuttaakseen taidokkaan suorituksen ja ottelun
voittamisen tavoitteen. Edelleen DFW kommentoi, että kilpaurheilussa ihminen pystyy
hyväksymään omaavansa hengestä erottamattoman ruumiin.
Roger Federer as Religious Experience -esseessä puhutaan Federerin pitkäaikaisesta
arkkivihollisesta Rafael Nadalista. Kestävyydeltään eläimellinen Nadal on
tyypillinen nykytennispelaaja, eli hän hallitsee vain muutaman asian hyvin siinä
missä Federerin kaltaiset mailataiteilijat pystyvät parhaimmillaan mihin tahansa. Wallace kertoo katsomon puolelle siirtymässä olevan Federerin ja
paraikaa pahasta loukkaantumisesta toipuvan Nadalin eroista:: ”Nadal, modernin
takakentän voimatenniksen huippuunsa kehittänyt mies, kohtaa nykyisen pelin
muuttaneen miehen, jonka monipuolisuus ja tarkkuus merkitsevät yhtä paljon kuin
hänen jalkaliikkeensä ja nopeutensa, mutta joka saattaa olla haavoittuvainen ja
pelätä espanjalaista vastustajaansa.”
Federer ja Nadal ovat pelanneet vuosien varrella useita ikimuistoisia pelejä.
Väkivahva mallorcalainen on voittanut suurimman osan kohtaamisista, mukaan
lukien vuoden 2008 Wimbledonin turnauksen eeppisen viisieräisen loppuottelun,
joka kesti jännittävien käänteiden jälkeen lähemmäs viisi tuntia.
Roger Federer as Religious Experience -esseessä yritetään määritellä Federerin neroutta:
”Huippu-urheilijan kauneutta on lähes mahdotonta kuvailla täsmällisesti. Tai
kutsua esiin. Federerin kämmenlyönti on suuri elastinen ruoskanisku, hänen
yksikätinen rystylyöntinsä voi tulla matalana, yläkierteellä tai kiertää
oikealle – sen kierre on niin voimakas, että pallo muuttaa muotoa ilmassa ja
osuu nurmeen noin polven korkeudella. Hänen syöttönsä on niin maailmanluokkaisen
voimakas ja tarkka, ettei kukaan muu yllä lähellekään samaan; syöttöliike on
notkea ja epäeksentrinen, ja se näyttäytyy (televisiosta katsottuna) vain
ankeriasmaisena ruumiinliikkeenä mailan osuessa palloon. Hänen ennakointinsa ja
kykynsä nähdä kenttä ovat yliluonnollisia, ja hänen jalkatyönsä on pelin
parasta – lapsena Federer oli jalkapallolupaus. Kaikki tämä pitää paikkansa,
mutta ei silti selitä mitään tai onnistu kuvaamaan tämän miehen seuraamisen
kokemusta. Mikään ei vedä vertoja hänen tenniksensä kauneuden ja nerouden
todistamiselle läheltä. Esteettisiä asioita täytyy kuvata epäsuorasti, puhua
itsensä niiden ympäri – kuten Akvinolainen teki oman sanomattoman aiheensa
kohdalla – määritelläkseen esteettisyyden sellaiseksi mitä se ei ole.”
Lahjakkuus herättää kateutta, mutta ennen kaikkea se inspiroi. Federer teki yksipuoliseksi
voimapeliksi muuttumassa olleelle tennikselle palveluksen tuomalla lajiin uusia
tuulia. Samaan tapaan muiden elämänalueiden
poikkeukselliset lahjakkuudet herättävät meissä halun kopiointiin ja uudistuksiin.
Niin paljon olemuksestamme tulee itsemme ulkopuolelta, että Federerin
kaltaisten suurmiesten ja -naisten ajatusten ja tekojen tarkasta opiskelusta
voi olla ainoastaan hyötyä. Sveitsiläisen tennisässän kaltaiset nerot herättävät
potentiaalimme ja saavat meidät tavoittelemaan suuria.
David Foster Wallace kirjoitti esseensä Roger Federerin pelatessa parasta tennistään.
Sveitsiläinen on nyt 31-vuotiaana uransa ehtoopuolella. Hän on jo rikkonut
kaikki mahdolliset ennätykset voittamalla 17 Grand Slam -pokaalia, 21 ATP 1000
-turnausta ja pitämällä maailmanlistan ykkössijaa hallussaan tätä
kirjoitettaessa pian 300 viikkoa. Moni tenniksen ystävä arvostaa häntä
enemmän kuin lajin Hall of Fameen hyväksyttyjä legendoja, kuten Andre Agassia,
Björn Borgia tai Pete Samprasia. Federer on useimpien mielestä tenniksen
kaikkien aikojen parhaita. Vuonna 2006, Wallacen julkaistessa esseensä,
Federer ei ollut vielä valloittanut maailmaa. Urheilijan ura on kuitenkin lyhyt. Hieman päälle kolmekymppisen sveitsiläisen odotetaan, pelätään
ja toivotaan laittavansa tennismailansa naulaan, vaikka hän jaksaa vielä
toistaiseksi antaa karvapallolle kyytiä.
Federer on todennut haluavansa osallistua Brasilian Riossa järjestettäviin
vuoden 2016 kesäolympialaisiin, vaikka se merkitsisi paluuta eläkkeeltä.
Tulevan turnauksen järjestäjät hieroivat todennäköisesti uutisen
kuultuaan tyytyväisinä käsiään. Me poikkeuksellisen lahjakkuuden sellaisen nähdessämme
huokaisimme puolestaan helpotuksesta saadessamme seurata FedExiksi ja Swiss
Maestroksi kutsutun maailmanluokan tennispelaajan otteita vielä muutamia
vuosia.