Cormac McCarthyn proosasta

McCarthy

Cormac McCarthyn (s. 1933) Rajatrilogia (The Border Trilogy) on vihdoin ilmestynyt kokonaan suomeksi. Siihen kuuluvat loistavat romaanit Kaikki kauniit hevoset, Matka toiseen maailmaan ja Tasangon kaupungit. Ne julkaistiin Suomessa nurinkurisessa järjestyksessä. Erkki Jukaraisen suomentama toinen osa Matka toiseen maailmaan nähtiin jo vuonna 1995, mutta ensimmäinen Kaikki kauniit hevoset ilmestyi vasta vuonna 2014 kolmas ja Tasangon kaupungit syksyllä 2015. Ne käänsi Kaijamari Sivill.

Sekä Jukarainen että Sivill ovat tehneet hienoa työtä. McCarthyn kieli on kaunista ja vaikeaa, eikä sen sävyjä ole helppo siirtää muille kielille. Suomennokset ovat erinomaisia. McCarthy tunnetaan lyhyistä, täsmällisistä lauseistaan. Hän ei juuri käytä välimerkkejä. Huolimatta siitä, ettei McCarthy käytä lainausmerkkejä, lukija tietää vaistomaisesti kulloisenkin puhujan. Tämä on yksi osoitus kirjailijan kyvystä. Hän hallitsee proosan parhaimmillaan täydellisesti, huonoimmillaankin hyvin.

Vuonna 1985 englanniksi ilmestynyt Veren ääriin oli McCarthyn läpimurtoromaani. Suuremmasta suosiosta hän pääsi nauttimaan kuitenkin vasta vuonna 1992 alkukielellä tulleen Kaikki kauniit hevoset -romaanin ja siitä myöhemmin tehdyn elokuvan myötä. Kriitikkojen lisäksi McCarthyn löysivät myös lukijat. 1990-luvulla valmistuneet Rajatrilogian muut osat lisäsivät hänen suosiotaan jonkin verran. Valtavista myynneistä hän ei arvostuksestaan ja palkinnoistaan huolimatta ole kuitenkaan koskaan nauttinut.

McCarthy ei juuri anna haastatteluita. Hän totesi The New York Timesille vuonna 1992, ettei pidä kepeistä prosaisteista. Romaaneissa pitää hänen mielestään käsitellä vakavia aiheita. Tämä näkyy hänen tuotannossaan, jonka parhaat teokset, Rajatrilogia ja Veren ääriin (suomeksi 2013), ovat traagisia. Niissä käsitellään vakavia teemoja. Niiden raakuus korostuu Yhdysvaltojen ja Meksikon väliselle rajamaalle sijoittuvassa vaikuttavassa Veren ääriin -kirjassa, jossa väkivalta ei ole vain tehokeino, vaan olennainen osa tarinaa. Myöhempi Rajatrilogia on siihen verrattuna melko seesteinen.

Kaikki kauniit hevoset kertoo nuoresta John Grady Colesta. Colen isoäiti kuolee ja äiti päättää myydä huonosti pärjäävän maatilan vuonna 1949. Cowboy-elämästä haaveileva Cole ei suostu muuttamaan kaupunkiin, jota hän pitää epärehellisenä ja keinotekoisena paikkana, vaan karkaa ystävänsä Lacey Rawlinsin kanssa Meksikoon. Siellä he joutuvat seikkailuihin ja vaikeuksiin. Vaikka pojat kärsivät, he kokevat pakomatkallaan myös onnea. He löytävät elämälleen suunnan.

McCarthy kirjoittaa katoavasta villistä lännestä, jossa miehet joutuvat esittämään itseltään vaikeita kysymyksiä. Kuten muut Rajatrilogian osat, Kaikki kauniit hevoset käsittelee ajan kulumista ja maailman muuttumista ankeammaksi paikaksi. Vanha maailma on katoamassa. Elämä nähdään sen hauraudesta ja vaikeudesta huolimatta elämisen arvoisena, eikä aivan yhtä raadollisena kuin Veren ääriin -teoksessa. Kaikki kauniit hevoset, Matka toiseen maailmaan ja Tasangon kaupungit muistuttavat toisiaan. Ne ovat mieleenpainuvia tarinoita, joille ei löydy vertaista.

Trilogiassa käyskennellään Meksikon preerialla. Se on korutonta maastoa, jossa ei kasva juuri mikään, ja jota lainsuojattomat ja karjankasvattajat pitävät kotinaan. Matka toiseen maailmaan -romaanissa veljekset Billy ja Boyd Parham kokevat asioita yhdessä. Kirja sijoittuu 1930-luvulle. Tasangon kaupungeissa päähenkilöinä ovat puolestaan trilogian alusta tuttu John Grady Cole ja toisen kirjan vanhentunut Billy Parham. Myös päätösosa on yhdistelmä julmuutta ja kauneutta. Sen tapahtumat jäävät kummittelemaan. Työ antaa Colen ja Parhamin elämille merkityksen ja suunnan. Se ei kuitenkaan ole tarpeeksi, kuten molempien miesten sydämessä elävä levottomuus osoittaa.

McCarthyn ehdottomuudesta kertoo eräässä haastattelussa annettu kommentti siitä, ettei mikään mikä ei vuosia elämästäsi ja aja sinua itsemurhan partaalle ole tekemisen arvoista. Tämä asenne näkyy hänen kirjoissaan. Ne eivät päästä lukijaa helpolla. Muista kuin tässä mainituista McCarthyn romaaneista lukemisen arvoisia ovat etenkin Menetetty maa (2006) ja Tie (2008), joka kertoo maailmanlopusta. McCarthy ei synkkyydestään huolimatta ole täysi pessimisti. Hänen kirjansa muistuttavat meitä tärkeistä asioista ja kirjallisuuden voimasta.

Tiestä

Cormac McCarthyn käsikirjoittama ja Ridley Scottin
ohjaama hiljattainen The Counselor on vaivaannuttavaa
nähtävää. Dialogi ja teemojen käsittely tökkivät muuten kohtalaisessa elokuvassa
myötähäpeää aiheuttavalla tavalla. Ahneutta ja ihmisten huonoja puolia kuvaava The Counselor on
keskinkertainen, vaikka siitä tunnistaa loistavia kirjoja tehneen 80-vuotiaan
McCarthyn tuotannosta tuttuja elementtejä. Filmi osoittaa, ettei parhaisiin
eläviin kirjailijoihin kuuluva McCarthykaan onnistu jokaisella kerralla.

McCarthyn tärkeimmät romaanit sijoittuvat Yhdysvaltojen ja Meksikon
rajaseudulle. The Border Trilogyssa käsitellään seksuaalisuutta, väkivaltaa ja ihmisten
primitiivisiä puolia. Kauheista asioista puhutaan historioitsijan tai Ernest Hemingwayn mieleen tuovalla lyhyellä ja
täsmällisellä lauseella. McCarthyn parhaissa kirjoissa, kuten pääteoksessa Veren ääriin, ei ole huonoja lauseita. Maisemat
ovat koruttomia ja usein vasta tuli tai veri tuovat niihin väriä.

Teksteissä ei turhia tunteilla. McCarthy lokeroidaan toisinaan sovinistiksi,
koska hän kirjoittaa lähinnä miehistä, eikä naisilla ole hänen kovassa
maailmassaan juuri tilaa. Yksinkertaistukset eivät kuitenkaan johda näin tärkeiden
kirjailijoiden kohdalla mihinkään. McCarthy kuvaa äärimmäisiä tilanteita ja
moraalin säilyttämisen vaikeutta. Hänen tarinoissaan elämä on hiuskarvan
varassa. Elämän haurautta käsitellessään McCarthy onnistuu pureutumaan ihmisiä
häiritseviin pelkoihin.

Hänen viimeisin romaaninsa, vuonna 2006 ilmestynyt Tie, kuvaa maailmanloppua. Määrittelemätön katastrofi on tuhonnut yhteiskunnan ja jättänyt muutamat selviytyjät harhailemaan tuhkan täyttämään
erämaahan. Suurin osa kirjan kielestä on tekijälle tyypillisesti lakonisen
kaunista: ”Jokilaakson toisella puolella tie kulki karun mustan paloalueen
halki. Karrelle palaneita oksattomia rankoja loputtomiin molemmin puolin tietä.
Tuhka liikahteli tiellä ja tuuli sai mustuneista lyhtytolpista repsottavat
johtokimput ujeltamaan vaimeasti.” (s. 11)

Suomentaja Kaijamari Sivill tavoittaa Veren
ääriin
-romaanissa ja Tiessä McCarthyn upean lauseen. Tien kieli ei ole kuitenkaan kauttaaltaan luontevaa. Tunnelma on sopivan lohduton, mutta dialogi
on toisinaan patsastelevaa. Huono teksti särähtää, koska McCarthy on loistava
kirjailija, jolta odotetaan yhä epäinhimillisen hyvää proosaa. Pieni osa Tiestä
ja suurin osa The Counselorista
osoittavat, että vaikeita asioita käsittelevän tekijän kynä on alkanut tylsyä.

McCarthyn kielen voiman huomaa helposti vertaamalla Tie-romaania vuonna 2009 siitä ilmestyneeseen elokuvaan. Kahta eloonjäänyttä, isää ja poikaa, esittävät Viggo
Mortensen ja Kodi Smit-McPhee näyttelevät hyvin, mutta heidän matkansa ei
ole yhtä musertava kuin kirjassa: ”Hän
käveli ulos harmaaseen valoon ja seisahtui ja lyhyeksi hetkeksi hänelle valkeni
kiistaton totuus maailmasta. Kylmällä radallaan lakkaamatta kiertävä maapallo
ei ollut jättänyt testamenttia. Läpitunkematon pimeys. Auringon sokeat koirat
juoksussaan. Maailmankaikkeuden musertava musta tyhjiö. Ja jossain kaksi
jahdattua eläintä vapisee kuin ketut koloissaan. Lainattua aikaa ja lainattu
maailma ja lainasilmät joilla sitä surra.” (s. 113)

Tien kuvaamissa olosuhteissa hyvyyden ja kauneuden ylläpitäminen on vaikeaa. Samalla ruoan ja veden kaltaiset välttämättömyydet
näyttäytyvät niiden käydessä vähiin uudessa valossa. Tavallisista
käyttöesineistä tulee merkittäviä. Tien perimmäinen tarkoitus ei ole syyllistää,
vaan muistuttaa meitä, että hyvyyttä ja kauneutta löytyy yllättävistä
paikoista. Romaani on järkyttävimmillään hetkinä, joina isä ja poika epäilevät kuolemaa elämää suloisemmaksi.

McCarthy kuvaa kirjoissaan ikäviä asioita kauniisti. Elämä jatkuu
hirvittävistä vastoinkäymisistä huolimatta ja niiden keskellä. Tiessä puhutaan liekin kantamisesta, inhimillisyyden säilyttämisestä
epäinhimillisenä aikana. Se osoittaa, että vaikka McCarthya on syytetty liiasta
pessimismistä, hän ei luovu uskostaan ihmiseen. Tie päättyy onnellisesti, vaikka
poikaa vaaroilta varjellut isä kuolee sairauteen. Poika päättää luottaa
kohtaamaansa vieraaseen mieheen ja lähteä hänen mukaansa. Osa meistä pystyy
McCarthyn mielestä raakoina aikoinakin säilyttämään hyvyytensä ja järkevyytensä.

Verenvuodatuksesta

On synti ja häpeä, jos Kaijamari Sivill ei saa kääntäjäpalkintoa Cormac
McCarthyn Blood Meridian -romaanin (1985) tuoreesta suomennoksesta. McCarthyn
Tien aiemmin suomentanut Sivill tavoittaa uudessa Veren ääriin -käännöksessä
erinomaisesti amerikkalaiskirjailijan lakonisen ja riisutun kielen. Julkaisun
myötä meikäläiset lukijat pääsevät viimein tutustumaan tähän yhteen viime
vuosisadan merkittävimmistä romaaneista, joka vilahtelee amerikkalaisten kriitikoiden mielellään kokoamilla top-listoilla.
McCarthy kiteyttää proosansa olennaiseen. Hänen kielensä tuo jossain määrin
mieleen Ernest Hemigwayn, mutta McCarthy suosii toisinaan Hemingwayta maalailevampia
ja pidempiä lauseita. Sivill on tavoittanut erityisen hyvin McCarthyn kielen rytmin: ”Kärryt kuivuvat niin että niiden kulku oli
keikkuvaa kuin koiran lönkytys ja hiekka hiersi niitä olemattomiin. Pyörät
kutistuivat ja puolat lonksuivat navassa ja kalahtelivat kuin niisivarret ja
illalla he kiilasivat uriin apupuolia ja sitoivat ne vihreillä nahkasuikaleilla
ja löivät kiiloja pyörän raudoituksen ja auringossa halkeilleen kehän väliin.”
(s. 59) Kääntäjä saa olla tällaisen proosan kanssa kieli keskellä suuta, mutta
Sivill suoriutuu vaativasta tehtävästään lähes puhtain paperein. Täydellisyyttä hipovassa
suomennoksessa on muutamia kirjoitusvirheitä ja kohtia, joissa sanajärjestystä
olisi pitänyt muuttaa, mutta kyseessä on silti kääntäjältä melkoinen suoritus.

Veren ääriin sai ilmestyessään 1980-luvulla epäröivän vastaanoton. Yhdysvaltalaiset
kriitikot kiittivät romaanin taiteellisia ansioita, mutta vieroksuivat kirjan lähes
joka sivulla esiintyvää runsasta väkivaltaa. Sama päti lukijoihin. Veren ääriin
saavutti nykyisen kunnioituksensa vasta myöhemmin. Esimerkiksi tunnettu
kirjallisuuskriitikko ja -tutkija Harold Bloom on ylistänyt McCarthyn teosta ”täydelliseksi
lännenromaaniksi” todeten kuitenkin samaan hengenvetoon pitäneensä sen
raakuutta mauttomana ja jättäneensä romaanin muutaman kerran kesken.
Päänahkoja Meksikon ja Yhdysvaltojen rajaseudulla metsästäneen historiallisen
Glantonin jengin edesottamuksia seuraava kirja on kieltämättä erittäin
brutaali. Veren ääriin on kuitenkin erinomainen osoitus siitä, että lähes mistä tahansa, myös
äärimmäisestä väkivallasta, pystyy tekemään vaikuttavaa taidetta. McCarthy ei mässäile
verenvuodatuksella samaan tapaan kuin esimerkiksi viihteellinen elokuvaohjaaja Quentin
Tarantino, vaan kuvaa sitä kuin mitä tahansa arkipäiväistä asiaa. Romaanissa
kerrotaan amerikkalaisten, intiaanien ja meksikolaisten raa’asta keskinäisestä selviytymistaistelusta,
jossa häikäilemättömimmät ja onnekkaimmat jäävät henkiin. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun jälkimmäiselle
puoliskolle ennen kunnollisen valtiojärjestyksen perustamista. Lainsuojattomien kansoittamassa maailmassa ihmisen elämä ei välttämättä ollut edes muutaman kolikon arvoinen.
McCarthyn romaanissa seurataan nimetöntä tenneseeläistä poikaa, joka lähtee kotoaan
Texasista ajautuen Meksikoon raakalaismaisen John Joel Glantonin alaisuuteen
metsästämään intiaanien päänahkoja. Hulluuteen ajautuvaan palkkionmetsästäseurueeseen
kuuluu koko joukko kiinnostavia hahmoja. Heistä mieleenpainuvin on salaperäinen
tuomari Holden, jota kuvaillaan suurikokoiseksi, erittäin raa’aksi ja poikkeuksellisen älykkääksi
mieheksi. McCarthy mainitsee useaan otteeseen, ettei tuomarilla ole ruumiissaan
lainkaan karvoja, mutta ei selitä tätä yksityiskohtaa millään tavalla. Kirjailija ei myöskään antanut Veren ääriin -teoksen tiimoilta haastatteluja, joten Holdenin hahmon ja kirjan tapahtumien
tulkinta jätetään lukijoiden vastuulle.
Tuomarin magneettinen persoonallisuus tekee hänestä vastavoiman väkivaltaan
osallistuvalle mutta muuten lähinnä hiljaa pysyvälle päähahmolle. Päänahkojen
kerääjät seuraavat tuomarin toimintaa, johon kuuluu muun muassa pedofiliaa ja
satunnaista väkivaltaa, äärimmäisen kiinnostuneina. Holdenin suusta kuullaan myös
eräs romaanin kantavista teemoista, eli väkivalta ihmisluonnon määrittäjänä. Pääasiassa
autiomaahan sijoittuvassa romaanissa karuus toimii elämän vertauskuvana: ”Ihminen
etsii omaa kohtaloaan eikä kenenkään muun, tuomari sanoi. Tahtoi eli ei. Jos
joku saisi selvitettyä oman kohtalonsa ja sen tähden valitsisi toisen tien, hän
tulisi samana määrättynä hetkenä samaan tilintekoon, sillä jokaisen ihmisen
kohtalo on hänen oman maailmansa kokoinen ja sisältää myös kaikki
vastakohtansa. Autiomaa, jossa niin moni on sortunut, on lavea ja vaatii sydämen
suuruutta mutta on lopulta aivan tyhjä. Se on kova, se on karu. Sen luonto on
kiveä.” (s. 389)
Alkuperäiskansojen edustajien ruumiiden päälle perustetun Yhdysvaltojen kasvukivuista kertova Veren ääriin
on merkillinen merkkiteos, johon tutustuminen on tärkeää. Romaanin lukemalla
ymmärtää, että monien nykyamerikkalaisten dynaamisuus ja positiivisuus juontavat
juurensa maan väkivaltaiseen historiaan. Yritteliäät yhdysvaltalaiset haluavat katsoa ennen kaikkea eteenpäin. Lukija saa nautintoa
McCarthyn täsmällisestä kielestä. Veren ääriin -romaanin kauniin, tarkan ja
hyvin suomennetun ilmaisun voisi ottaa esikuvaksi niille meikäläisille kirjailijoille, joiden ajatukset ja lauseet jäävät puolitiehen.