Bruce Springsteen: Born to Run

rs-227987-btr-700x1057

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2016.

Pomon lumon mysteeri

Bruce Springsteen:

Born to Run – Omaelämäkerta

Otava 2016, s. 543

suomentanut Ilkka Rekiaro

Bruce Springsteen (s. 1949) on myynyt yli sata miljoonaa levyä. Hän on yksi kaikkien aikojen pidetyimmistä muusikoista, samaa tasoa muun muassa tuoreen Nobel-voittaja Bob Dylanin (s. 1941) kanssa. Springsteenin suosion salaisuus on hänen loppumaton energisyytensä. Hänen laulunsa ja konserttinsa ovat upeita kokemuksia, kuten hänen faninsa hyvin tietävät.

Springsteenin mysteeri – eli se kuka hän oikeasti on ja mikä häntä todella motivoi – on kuitenkin vielä ratkaisematta. Springsteenistä on julkaistu lukemattomia kirjoja, mutta hänestä on yllättävän vaikea saada otetta. Kaikilla on muusikosta omat käsityksensä. Vuoden 2014 tietokirjani Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina on vain yksi monista tulkinnoista.

Nyt Springsteen kertoo oman tarinansa. Born to Run on hänen omaelämäkertansa, joten odotukset sitä kohtaan olivat ymmärrettävästi katossa. Muutamissa arvosteluissa Born to Runia on jo ehditty vertaamaan Dylanin ja Neil Youngin (s. 1945) vastaaviin kirjoihin, jotka olivat kiinnostavia ja erinomaisesti kirjoitettuja. Ikävä kyllä Born to Run ei kykene nousemaan siltä odotetulle tasolle.

Diplomaattinen rokkari

Bob Dylanin ja Neil Youngin omaelämäkertojen vahvuus oli niiden yllätyksellisyydessä. Laulajat kertoivat niissä itsestään odottamattomista näkökulmista. Kronologisesti etenevä Born to Run on niihin verrattuna tavanomainen, jopa tylsä. Springsteen kertoo elämästään samat asiat, jotka on sanottu monesti aiemmin. Tuntuu siltä, että Springsteen uskoo liikaa muiden hänestä keksimää tarinaa. Tämä on inhimillistä, ottaen huomioon hänen lähes jumalallisen asemansa seuraajiensa silmissä.

Springsteeniä on vaivannut tunne siitä, että hän on aiemmin antanut liian negatiivisen kuvan ankarasta uskonnollisesta koulutuksestaan ja vaikealuonteisesta isästään. Born to Run on yritys suhtautua Springsteeniä rangaisseisiin katolisiin nunniin ja epävakaaseen isään ymmärtäväisesti. Born to Runin ote on diplomaattinen, eikä kirja sisällä mitään kovin rajua.

Born to Runin kiinnostavin aineisto liittyy Springsteenin avoimeen tilitykseen taistelustaan masennuksen ja muiden henkisten ongelmien kanssa. Hän raottaa varovasti sitä salaisuuksien verhoa, jonka hän on vetänyt julkisen ja yksityisen persoonansa väliin. Springsteen kehottaa tervehenkisesti kaikkia mielenterveydellisistä ongelmista kärsiviä hakeutumaan hoitoon.

Ilkka Rekiaron suomennos on pääasiassa toimiva, vaikka ensimmäiseen painokseen onkin jäänyt joitakin anglismeja ja muita huolimattomuusvirheitä. Sivun 109 otsikko on esimerkiksi käännetty muotoon ”Maa”, vaikka Springsteen viittaa sanalla erääseen varhaisista bändeistään Earthiin. Tällaiset lipsahdukset ovat kuitenkin teoksen nopean käännösaikataulun takia ymmärrettäviä.

Suurempi ongelma on Springsteenin kirjoitustyyli, etenkin hänen tapansa käyttää isoja kirjaimia halutessaan tuoda jonkin vahvan mielipiteensä paremmin esiin. Tämä häiritsee, koska Born to Run on muuten huolellisesti toimitettu. Jonkun olisi pitänyt huomauttaa asiasta Springsteenille, mutta ongelma lienee ollut sama kuin hänen uudempien laulujensa kohdalla: Springsteenin asema on nykyään niin huomattava, että kynnys hänen syyttämiselleen virheistä on varmasti korkea.

Onnellinen mies

Born to Run ei ole kuitenkaan huono teos, tai ei ainakaan niille jotka eivät ole lukeneet Bruce Springsteenistä aiemmin tehtyjä kirjoja. Teksti alkaa vetää heti kun Springsteenin kanssa pitkään soittanut E Street Band on muodostettu. Lapsuutta ja varhaista nuoruutta käsittelevät kohdat ovat puuduttavia, mutta aika Born to Run -levystä (1975) eteenpäin on selvästi jännittävämpää.

Monet omaelämäkerran kohdat ovat yhtä kaikki faneille ennestään tuttuja: ”Darkness oli minun samurailevyni, taistelua varten kaikesta turhasta riisuttu.” (s. 288) Toisinaan Springsteen onnistuu kuitenkin yllättämään rehellisillä paljastuksilla: ”Olin aina ylpeä itsekuristani, mutta myös häpesin sitä. Jotenkin aavistin, että jos astuisin rajan yli, siitä seuraisi enemmän kärsimystä kuin helpotusta.” (s. 305)

Born in the U.S.A. -albumin (1984) läpimurto nosti Springsteenin joksikin aikaa maailman suosituimpien muusikkojen joukkoon. Huuma herätti Springsteenissä aiempaa vahvemman halun käpertyä sisäänpäin. Hän meni naimisiin, mutta erosi pian aloitettuaan suhteen E Street Bandin taustalaulaja Patti Scialfan kanssa. Psykiatri auttoi Springsteenin pahimman yli. 1990-luvun alussa Scialfan naineesta Springsteenistä oli tullut onnellinen – tai ainakin onnellisempi – mies.

Born to Run on pituudestaan huolimatta melko pinnallinen. Kiinnostavistakin aiheista, kuten Springsteenin epäonnistuneesta ensimmäisestä avioliitosta, siirrytään nopeasti eteenpäin. Kirja ei vaikutakaan täysin rehelliseltä. Vaikka Springsteen on varmasti mukava mies, hän on teoksessaan silti hieman liian kiltti kaikille, myös itselleen. Ehkä se on iän tuomaa varmuutta. Born to Runista syntyvä vaikutelma on yhtä kaikki se, ettei Springsteen kerro vieläkään kaikkea.

Esa Mäkijärvi

Bruce Springsteenin The Ties That Bindista

Springteen-The-Ties-That-Bind

Bruce Springsteen (s. 1949) julkaisi viidennen albuminsa The Riverin vuonna 1980. Hänen edelliset levynsä, Born to Run (1975) ja Darkness on the Edge of Town (1978), merkitsivät kaupallista ja taiteellista läpimurtoa. Niiden suosion myötä Springsteeniltä alettiin kuitenkin odottaa todellisia hittejä. Hän oli tehnyt hyviä levyjä, mutta suuri yleisö ei ollut vielä täysin syttynyt hänelle. Hänen suosionsa oli kasvanut, mutta supertähteyteen nousemista Springsteen sai vielä odottaa. Hänestä ei tullut maailmanluokan viihdyttäjää nopeasti, vaan hän joutui paiskimaan tavoitteensa saavuttaakseen töitä vuosia.

Tuplalevy The River sai muotonsa 18 kuukauden kärsimysnäytelmän aikana. Studioon mentiin maaliskuussa 1979 ja sieltä poistuttiin valmiin albumin kanssa vasta seuraavan vuoden puolella. Kerron kirjassani Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina (Arktinen Banaani 2014) seuraavaa: ”Springsteenin viidennen levyn nimeksi piti tulla The Ties That Bind ja sen piti ilmestyä vielä vuoden 1979 aikana. Springsteen järkeili, että positiivinen musiikki toimisi vastapainona masentavalle Darkness on the Edge of Townille. Hedelmällistä vaihetta elänyt Springsteen kirjoitti kuitenkin vauhtiin päästyään monia uusia lauluja. Hitaasti muotoutuneelle levylle tuli lopulta sekä iloa että surua. […] Springsteen väitti myöhemmin, ettei The Ties That Bind -albumia hyllytetty sen laadun, vaan sen persoonattomuuden takia. Springsteen täytti levyä tehdessään 30 vuotta. Hän pelkäsi tulleensa vanhaksi, ja päätti, että The Ties That Bindin pop saa tehdä tilaa verevämmälle rockille. Osa vanhasta materiaalista siirrettiin sivuun, osa jätettiin uusien laulujen rinnalle. The River jakoi mielipiteitä. Osa pitää sitä surkeana kompromissina, joistakin se on toimiva yhdistelmä eri tyylejä.” (s. 123–214)

Springsteen ajatteli jälleen liikaa tehdessään viidettä levyään. Ongelma oli ollut sama aiempia albumeita tehdessä. Springsteen ei tyytynyt mihinkään, vaan hioi kyllästymiseen asti valmiina olleita lauluja ja kirjoitti koko ajan uusia. Hänen luomisprosessinsa oli kiihkeä. Hän huolehti maineestaan jälkipolvien silmissä ja yritti tehdä musiikistaan ikuista. Pomon lumossa todetaan: ”Springsteen uskotteli itselleen vain tavoittelevansa täydellisyyttä, mutta olisi tarvinnut ankaran tuottajan kaltaista voimahahmoa, joka olisi pistänyt hänen ideansa kontekstiin. Sellaisen puuttuessa levyttäminen kesti ikuisuuksia. The River olisi voitu purkittaa kuukaudessa, eikä lopputulos olisi ollut merkittävästi huonompi. Kuten Clinton Heylin huomauttaa, Elvis Presley viimeisteli ’Hound Dogin’, ’Don’t Be Cruelin’ ja ’Any Way You Want Men’ kahdessa kolmen tunnin sessiossa, mutta Springsteen ei suostunut päästämään lauluja käsistään. Hän nautti lähes loputtomasta taloudellisesta luotosta, eikä kukaan E Street Bandista [Springsteenin yhtyeestä] uskaltanut huomauttaa ajasta.” (s. 124)

Springsteen aiheutti harmaita hiuksia kaikille, myös itselleen, sillä kuten hän sittemmin tunnusti, hänellä oli The River -kiertueelle vuonna 1980 lähtiessään vain vähän rahaa pankissa. Hänen taloudellinen tilanteensa oli huono, vaikka hänen edelliset levynsä Born to Run ja Darkness on the Edge of Town olivat menestyneet etenkin Yhdysvalloissa. Springsteen oli myös kerännyt rahaa suosituilla kiertueillaan, mutta kaikki säästöt menivät The Riveriä tehdessä. Levy-yhtiö ei kustantanut kaikkea, vaan Springsteen ja hänen bändinsä joutuivat maksamaan suurimman osan itse. Jos albumi olisi jäänyt tekemättä, tai jos se olisi epäonnistunut kaupallisesti, se olisi merkinnyt Springsteenin ja hänen yhtyeensä loppua.

Tilanteen vakavuudesta kertoo sekin, että The Riverin tekemisen kustannuksia maksettiin myöhemmin takautuvasti Springsteenin rojalteista. Springsteen sai viidennen albuminsa itse asiassa tehtyä jo loppuvuodesta 1979. Sen nimeksi tuli The Ties That Bind ja se sisälsi kymmenen laulua, muun muassa ”The Riverin”. Springsteen päätti kuitenkin levyn kuunneltuaan hylätä sen ja nauhoittaa uusia lauluja. Niistä muodostui ajan saatossa tuplalevyn mittainen The River. Springsteen väitti myöhemmin, ettei jo purkissa ollutta The Ties That Bindia hyllytetty sen laadun, vaan sen persoonattomuuden takia. Tämä pitääkin joulukuussa 2015 ilmestynyttä The Ties That Bind: The River Collection -boksia kuunnellessa paikkansa.

Vaikka The River on pitkä levy, siltä jäi runsaasti julkaisemattomia lauluja. Parhaat niistä nähtiin Springsteenin arkistokokoelmalla Tracks (1998), mutta osa kuullaan ensimmäistä kertaa virallisesti vasta The River Collection -boksissa. Se sisältää The River -albumin lisäksi alkuperäisen The Ties That Bind -levyn, kuvakirjan, dokumentin, tunteikkaan konsertin ja tukun aiemmin kuulemattomia lauluja. Boksi on esineenä tyylikäs, mutta siihen sisältyvä dokumentti ja siinä esiteltävät uudet kappaleet jättävät toivomisen varaa. “Meet Me In The City” lienee niistä paras, mutta muuten laatu on korkeintaan keskinkertaista. Lauluja kuuntelevalle tulee helposti mieleen, että ne olisi ollut parasta jättää pölyttymään arkistoon, tai julkaista ilmaisena lahjana Springsteenin faneille.

The Riverin ilmestyminen johti Springsteenin läpimurtoon valtavirtaan. “Hungry Heartista” tuli hänen ensimmäinen listaykköseksi noussut hittinsä ja “The Riveristä” hänen tunnetuin laulunsa. Heylin hehkuttaa kirjassaan Bruce Springsteen: Pomon tarina: 1972–2004, että Springsteen oli suhteellisen lyhyessä ajassa ”muuttunut amerikkalaisen populaarimusiikin raja-alueilla työskentelevästä artistista taiteilijaksi, jossa ruumiillistui tuon musiikin koko traditio yleisön ja esiintyjän sulautuessa yhdeksi kokonaisuudeksi. Bruce oli kiivennyt huipulle vaikeaa tietä: olemalla oma itsensä.” (s. 236)

Voidaan sanoa, että Springsteen oli 1970- ja 1980-luvun taitteessa luomisvoimansa huipulla. Hän kirjoitti liukuhihnalta lauluja. Vaikka The River on epätasainen, sen sessioissa purkitettiin paljon hyvää musiikkia. The River kärsi kehnosta tuotannosta, mikä sai kappaleet kuulostamaan tasoaan huonommilta, mutta nämä ongelmat ovat ratkenneet viimeisimmän remasteroinnin myötä. The Ties That Bind -boksia ei voi suositella kaikille. Se on melko kallis, joten se tarjoaa vastinetta rahoille vain vannoutuneille Springsteen-faneille. Lisämateriaali ei ole yhtä hyvää kuin vuoden 2010 Darkness on the Edge of Town -juhlajulkaisussa. Uutta kokonaisuutta tarkastellessa tuntuu siltä, että Springsteen on keskittynyt The River Collectionin kokoamisen sijaan enemmän syksyllä julkaistavaan omaelämäkertaansa.

Pomon lumon johdanto

Esipuhe tietokirjasta Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina (Arktinen Banaani 2014). Kirjaa saa tavallisena versiona ja sähkökirjana.

Johdanto

Bruce Springsteen (s. 1949) on myynyt maailmanlaajuisesti yli 120 miljoonaa levyä. Hän on saanut 20 Grammya, kaksi Golden Globea ja Oscarin. Hänet valittiin Songwriters Hall of Fameen, American National Academy of Popular Musicin kunniamuseoon, vuonna 1999. Hänen albumeistaan ja singleistään monet ovat nousseet listojen kärkeen etenkin Yhdysvalloissa, missä hän nauttii eräänlaisesta vanhemman valtionmiehen maineesta. Springsteenin mielipiteitä kuunnellaan poliittisissa asioissa, kuten kysymyksissä homoavioliitosta tai maansa seuraavasta presidentistä. Hänen faniensa yhteisössä on uskonnollisen herätysliikkeen piirteitä.

Springsteenin vaikutus populaarimusiikkiin on ollut liioittelematta järisyttävä. Kuten Parke Puterbaugh toteaa, laulaja ja kitaristi antoi ”ihmisille korvat ja silmät, joilla tajuta ympäristöään – huomata, juhlistaa, kritisoida ja, mikä tärkeintä, ymmärtää. Springsteen on luultavasti ensimmäinen uskottava rock & roll -hahmo, joka ei piirtänyt hiekkaan erottavaa demografista rajaa. Sen sijaan hänen laulunsa –yhdessä niiden lavalta lausuttujen jaarittelevien esittelyjen kanssa – pyrkivät yhdistämään sukupolvet, jotka 60-luvun juhlittu ja hajottava ’kuilu’ erotti.” (Bruce Springsteen: The Ultimate Compendium of Interviews, Articles, Facts and Opinions from the files of Rolling Stone, s. xiv)

Voidaan väittää, että Springsteen palautti melkein yksin uskon siihen, että rock-musiikki voi liikuttaa vuoria. On kiintoisaa huomata, että New Jerseyssä syntynyttä muusikkoa hehkutettiin musiikkilehdissä, kuten Creemissa, Crawdaddyssa, Melody Makerissa ja Rolling Stonessa, ennen kuin hänestä tuli kaupallinen ilmiö. Vielä 1970-luvulla Springsteenin saama huomio oli epäsuhdassa hänen myyntilukujensa kanssa. Puterbaugh spekuloi The Rolling Stone Filesissa, että tämä johtui hänen musiikkinsa runollisuudesta ja perinnetietoisuudesta, mutta vähintään samalla tavalla se juontui sähköistävästä vaikutuksesta, jonka Springsteen omasi hänen kanssaan kosketuksiin joutuviin.

The Bossina (Pomona) tunnettu Springsteen ei olekaan yhtä kuin myyntinsä tai mielipiteensä. Hänestä on kirjoitettu monia kirjoja. Pelkästään loppuvuonna 2013 julkaistuissa teoksissa esiteltiin Springsteenin elämää, haastatteluja, konsertteja sekä hänestä otettuja valokuvia. Muusikkoa käsittelevistä julkaisuista saisi koottua pienen kirjaston. Yksikään näistä sinänsä hyvistä kirjoista ei kuitenkaan tavoita Springsteenin suosion salaisuutta, Pomon lumoa, jota käsitellään tässä kirjassa.

Springsteen antoi rock and rollille voimaa ja uskottavuutta silloin kun se tarvitsi sitä eniten. Hän on erinomainen muusikko, mutta mikä tekee hänestä lopulta niin tärkeän? Kuivat tosiasiat eivät kerro koko totuutta. Hiljattaisista Springsteen-elämäkerroista laajin ja myydyin, Peter Ames Carlinin massiivinen Bruce, kärsii hengettömyydestä, kuten eräässä arvostelussa mainitaan: ”Bruce Springsteenin mysteeri – kuka hän on on, mikä häntä motivoi, mikä ajaa häntä – jää enimmäkseen ratkaisematta.” (Backstreets Fall/Winter 2013, ”Bruce leads the pack”) Tämä on Springsteeniä käsittelevien kirjojen keskeinen ongelma. Hän on karismaattinen, intensiivinen, monimutkainen ja älykäs. Hän vetää ihmisiä puoleensa. Hän saa ihmiset uskomaan häneen ja itseensä.

Springsteeniin on vaikea suhtautua neutraalisti hänen vaikutusvaltansa takia. Muut merkittävät artistit, kuten Johnny Cash, Bob Dylan tai Elvis Presley, eivät hallinneet ympäristöään samalla tavalla, vaikka pystyivät yhdistämään vastaavasti taiteen ja viihteen. Springsteen saa huonotkin laulut kuulostamaan hyviltä. Tämä johtuu hänen intensiivisyydestään ja rehellisyydestään, jolla hän lähestyy kulloinkin esittämäänsä laulua. Springsteenin keikoilla on vuosikymmenien ajan ollut hurmioitunut tunnelma.

Springsteenin seuraajat pitävät suosikkiaan virheettömänä pyhimyksenä, joka tekee suurta taidetta. Haukkujien mukaan Springsteen on tekopyhä teeskentelijä, joka tekee mitä tahansa suosion takia. Imagessa väitettiin helmikuussa 2014, että ”Springsteenin musiikin ja viestin paradoksissa on turhankin helppoa nähdä vain nerokas liiketoimintamalli. Musiikillisiin perusarvoihin palautuvat kappaleet miellyttävät heitä, jotka haluavat musiikkinsakin tuttuna ja turvallisena sekä varmasti ymmärrettävänä. Samalla hän kelpaa myös niille vasemmistolaisille, jotka ovat tekstien takia valmiita antamaan anteeksi musiikin ennalta-arvattavuuden.” (Image helmikuu 2014, ”Vasemmalta oikealle”)

Springsteenin musiikillisiin käsityksiin ja poliittisiin näkemyksiin paneudutaan tässä kirjassa. Olen kuunnellut Springsteenin musiikkia pitkään tarkasti. Hänen tuotantonsa on loputon aarreaitta, joka on täynnä hyviä lauluja. Se on merkki johdonmukaisesta kehityksestä. Springsteenin albumeita kuuntelemalla voi seurata hänen kasvuaan pojasta mieheksi. Born to Run, Born in the U.S.A., The Ghost of Tom Joad, The Rising ja Wrecking Ball ovat eri vuosikymmenien menestyslevyjä. Laulajalla on listaykkösiä viidellä eri vuosikymmenellä. Hänellä on 11 Yhdysvaltojen levylistan kärkeen kiivennyttä levyä. Vain Jay-Z:lla (13) ja The Beatlesilla (19) on enemmän.

Suomeksi Springsteenistä käännetyistä teoksista tutustumisen arvoisia ovat edellä mainitun Brucen lisäksi Eric Altermanin Bruce Springsteen – Amerikan ääni ja Dave Marshin Bruce Springsteen: Pomon tarina 1972–2004. Ne keskittyvät Springsteenin elämään. Käsittelen tässä kirjassa lähinnä hänen musiikkiaan ja persoonallisuuttaan, niiden muodostamaa Pomon lumoa. Teen samalla yhteenvedon Carlinin, Altermanin ja Marshin teksteistä. Muita hyödyllisiä lähteitä ovat olleet Songs, jossa Springsteen kirjoittaa tuotannostaan, ja Jeff Burgerin Springsteen on Springsteen: Interviews, Speeches and Encounters, joka sisältää haastatteluita ja puheita vuosien varrelta.

Pitkässä juoksussa vain lauluilla on väliä. Niiden syntymisen henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset olosuhteet jäävät toiseksi kuulijoiden niille antamien merkitysten rinnalla. Niinpä vaikka tässä kirjassa kerrotaan Springsteenin laulujen tarkoituksesta, lukijan kannattaa kuunnella ne itse ja antaa niille oma merkityksensä. Musiikki on elävä perinne, jota ei voi ammentaa tyhjiin lukemalla kirjoja.

Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina on ensimmäinen Springsteenistä suomeksi kirjoitettu kirja. Sen nimen inspiraationa toimii runoilija Kari Aronpuron vuonna 2000 julkaisema kokoelma Pomo:n lumo, josta hänelle suuri kiitos. Kirjani erottuu muista Springsteeniä käsittelevistä teoksista monipuolisen sisältönsä takia. Kyseessä ei ole elämäkerta, vaan esseistinen tietoteos, jossa tutustutaan Springsteenin ja hänen taustayhtyeensä E Street Bandin lisäksi yleisemmin kulttuurihistoriaan. Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina kertoo poikkeuksellisesta artistista ja miehestä, jota hänen faninsa ja vihaajansa kutsuvat arvostavasti Pomoksi.

Helsingissä syksyllä 2014
Esa Mäkijärvi