Plagioinnista

Plagioinnista jaksetaan älähdellä, vaikka kaikki tietävät, että kaikki merkityksellinen on jo aikoja sitten sanottu tai tehty. Mitä taiteeseen tulee, niin kaikki alkaa jo olla vanhan toistoa tai tulkitsemista uudelleen. Todella omaperäisiä taiteilijoita on vähän, ja heidänkin omaperäisyytensä rajoittuu yleensä räväkkään persoonallisuuteen, eikä niinkään heidän tekemäänsä työhön. Plagiointikeskustelu on tietenkin paikallaan, jos joku esimerkiksi varastaa suoraan pitkiä jaksoja jonkun kaunokirjallisesta teoksesta, mutta yleensä keskustelussa mennään ylilyöntien puolelle.

Helsingin Sanomat julkaisi jokin aika sitten uutisen, jonka mukaan Bob Dylania syytetään plagioinnista. Aamukahvit menivät monelta väärään kurkkuun, vaikka tämän ja monien muiden vastaavien shokeeraavien paljastusten uutisarvo on loppujen lopuksi tasan nolla. Tapahtumat etenivät tällä kertaa niin, että joku Dylanin New Yorkissa olevassa taidenäyttelyssä vieraillut huomasi taiteilijan tekemien maalausten muistuttavan kovasti muutamia kuuluisia valokuvia. Asiasta näyttävästi uutisoinneille sanomalehdille ei tosin tullut mieleenkään, että syytös oli absurdi, tai että Dylan on ollut samojen väitteiden kohteena ennenkin.

Dylan on niitä taiteilijoita, jonka koko tuotanto perustuu vanhan tulkitsemiselle uudelleen. Matkan varrelle on tosin mahtunut myös aidosti omaperäisiä töitä, kuten pop-musiikin vuonna 1966 uudistanut levy Blonde on Blonde. Dylan on kuitenkin ennen kaikkea taitava tulkitsija. Hän aloitti folk-laulajana, siirtyi poprock-muusikoksi ja teki jonkin aikaa uskonnollisia lauluja. 2000-luvulla Dylan on tullut tunnetuksi nimenomaan vanhan ja jo olemassa olevan musiikin sovittajana. Hänen tämän vuosituhannen levyissään, kuten ”Love and Theftissä” (2001) ja Modern Timesissa (2006), on lukemattomia suoria lainauksia 1960-luvulla ja aiemmin tehdystä musiikista. Elokuvamaailmassa Dylanin vastine olisi esikuviensa töistä asioita suoraan ottava Quentin Tarantino. Dylan on jopa tulkinnut tunnettuja joululauluja ja tehnyt sen omalla karhealla tyylillään.

Columbia Records julkaisi Dylanin 31. studioalbumin, lainausmerkeillä kirjoitettavan ”Love and Theftin”, epäonnisena päivänä 11.9.2001. Kriitikot ottivat levyn innostuneina vastaan ja pitivät sitä hienona kumarruksena vanhalle amerikkalaiselle musiikille. Levy oli saanut vaikutteita mm. 1930-luvun bluesista ja bluegrassista, eikä se kuulostanut lainkaan nykypäivän ylituotetulta musiikkimassalta. Dylan käytti 1980-luvulla syntentisaattoreita ja muita vempaimia, eikä hänen musiikkinsa ollut tuohon aikaan kummoista, mutta 1990-luvulla hän ymmärsi viimein palata musiikillisille juurilleen. Ylimääräistä tekniikkaa ei tarvittu, vaan kaikki tarvittava löytyi jo valmiiksi omasta levyhyllystä. Niinpä Dylan alkoi lainaamaan (tai varastamaan) jo tehtyä musiikkia.

Alkuinnostuksen laannuttua ”Love and Theftin” kohdalla raivostuttiin lopulta siitä, että pieni osa laulujen sanoituksista oli otettu Junichi Sagan yakuza-aiheisesta kirjasta Confessions of a Yakuza. Alkuperäisen teoksen lause ”My old man would sit there like a feudal lord” oli esimerkiksi Dylanin toimesta muuttunut muotoon ”My old man, he’s like some feudal lord”. Asiasta nostettiin metakka, vaikka Saga ilmoittikin aivan oikein olevansa otettu saadessaan toimia Dylanin inspiraation lähteenä. Sitäkään ei otettu huomioon, että Dylan oli poiminut kirjasta vain muutamia lyhyitä lauseita. Nyt sama ympyrää kiertävä keskustelu on aloitettu uudestaan.

Dylan-faneja pidetään sinisilmäisenä joukkona, joka hyväksyy kaiken mitä heidän ihailunsa kohde sattuu tekemään. Tunnustaudun tällaiseksi faniksi, mutta totean myös, että Dylan on tehnyt uransa aikana paljon huonoa musiikkia. Suurin osa hänen 1980-luvun lauluistaan on kehnoja, eikä hänen vuoden 1966 kokeellinen romaaninsa Tarantulakaan ole mistään kotoisin. Dylanin plagiointikeskustelussa on kuitenkin menty liian pitkälle. Ihmiset ovat sensaationnälkäisiä, joten myyntiluvuistaan kiinnostuneet juoru- ja sanomalehdet tarttuvat ymmärrettävästi mihin tahansa täkyyn, mutta nyt on jälleen yksi rima alitettu. Dylania plagioinnista syyttävien kannattaa ottaa laput silmiltään nähdäkseen hänen maalauksensa ja korvatulpat korvistaan kuunnellakseen hänen laulujaan. Ei kaiken tarvitse olla viimeiseen saakka omaperäistä.

Bob Dylanista (2)

(Julkaisematon artikkeli vuodelta 2009)

Onko Bob Dylan runoilija?

Yleiskatsaus muusikon uraan ja kirjaan Hollywood Foto-Rhetoric (2008)

”It’s the difference between words on paper and the song. The song disappears into the air, the paper stays.” (B.D.)

Bob Dylanin (s. 1941) runoilijuutta on epäilty ja julistettu niin kauan kuin hän on ollut kuuluisa. Hänet tunnetaan ennen kaikkea muusikkona, joka muutti populaarimusiikin sanoituksillaan ja sävellyksillään. Hänen 1960-luvulla alkanut ja edelleen jatkuva taiteilijannuransa on pitänyt sisällään viitisenkymmentä levyä, muutaman kirjan ja radio-ohjelman juontajuuden. Levyjen taso on vaihdellut melkoisesti, mutta niiden tekijän suosio on pysynyt vankkumattomana.

Dylan on ristiriitainen hahmo. 1960-luvulla hän hylkäsi asemansa folk-vastakulttuurin johtohahmona ja ryhtyi soittamaan sähkökitaraa. Hänen laulunsa eivät enää käsitelleet yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita, vaan kääntyivät sisäänpäin. Sekavien, surrealistisesti polveilevien laulujen jälkeen oli vuorossa yksinkertaisempien kappaleiden kausi. Niitä seurasivat kristillisvaikutteiset levyt, joiden jälkeen Dylan palasi taas ”tavallisen” musiikin pariin. Viime aikojen Dylan-lauluja ovat leimanneet lainaukset. Lauluntekijä on lainannut tai varastanut ahkerasti menneiltä muusikoilta, ammentaen mm. blues-perinteestä.

Joka siirtymävaiheessa Dylan on onnistunut suututtamaan monia. Hän on taiteilijana hämmästyttävän monipuolinen. Välillä suunnanmuutokset ovat menneet metsään, mutta Dylan on yhtä kaikki onnistunut säilyttämään ikonisen asemansa. Dylan-faneja löytyy kaikkialta ja he ovat viimeiseen saakka hänen puolellaan. Vihamiehetkin ovat yhtä intohimoisia.

Dylanin kirjatuotanto on rajoittunut muutamaan teokseen. Hän on maininnut, että teki uransa alkuvaiheessa tietoisen valinnan kirjallisuuden ja musiikin välillä, keskittyen jälkimmäiseen. Valinta osui oikeaan. Kokeellinen runokirja Tarantula (1966) ei saanut yhtä ylistävää vastaanottoa kuin 1960-luvun puolivälissä ilmestyneet äänilevyt. Sen jälkeen saatiinkin odottaa. Dylanin itsensä kynäilemä elämäkerta Chronicles ilmestyi 2005. Vuoden 2008 lopussa ilmestyi Dylanin runoja ja Barry Feinsteinin valokuvia sisältävä Hollywood Photo-Rhetoric – The Lost Manuscript.

Hollywood Photo-Rhetoricin runot on kirjoitettu vuonna 1966, siis samoihin aikoihin kuin Tarantula ja ehkä Dylanin paras levy Blonde on Blonde. Julkaisemattomat tekstit löytyivät arkistojen uumenista. Proosarunot kuvaavat erinomaisesti tekijänsä silloista luomiskautta. Ne ovat sekavia, surrealistishenkisiä ja poukkoilevia. Dylan on oma itsensä. Hän seikkailee teksteissään omassa päässään ammentaen sieltä amerikkalaista ja yleistä mytologiaa, tekee kunniaa menneisyydelle ja ajattomuudelle.

Tekstejä ja saman aikakauden lauluja yhdistää se, että niihin on samanaikaisesti helppo ja vaikea saada otetta. Laulujen ymmärtämistä helpottaa tietysti tarttuva melodia, pelkkien tekstien tulkinta on vaikeaa. Silti kirjoittaja-Dylan puhuttelee lukijaa, vaikka teksteissä ei näyttäisikään olevan järkeä. Runot ovat tulkinnanvaraisia; niiden rikkauden käsittelyn vastuu jää usein yksinomaan lukijalle. Tämä vahvistaa omaa käsitystäni Dylanista omaperäisenä runoilijana.

Hollywood Photo-Rhetoricin tapauksessa tulkintaa helpottavat valokuvat. Nekin kuvaavat Dylanin hipaisemaa rapakon takaista sielunmaisemaa näyttelijöineen, maisemineen, Hollywood-kyltteineen ja amerikanrautoineen. Vaikka runot ja Feinsteinin valokuvat eivät alkujaan kuuluneet yhteen, niin yhteen laitettuina ne kommentoivat toisiaan. Niiden dialogi ei ole sulkeutunutta; ei-amerikkalainenkin saa teksteistä ja asetelmista nautintoa. Mikään ei ole sitä miltä vaikuttaa. Dylan liikkuu runoissa yllättäviin, mielenkiintoisiin suuntiin. Ne ovat puhdasta lyriikkaa mielleyhtymineen ja tarkkoine maisemineen. Ajatus ei katkea, se virtaa. Bob Dylan on näissä runoissa yhtä paljon runoilija kuin lauluissaankin.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Bob Dylanista

Bob Dylan täyttää tänään 70 vuotta. Se on kunnioitettava ikä muusikolle ja taiteilijalle, joka on jo pitkään nauttinut vanhemman valtionmiehen asemasta. Vuonna 1962 levyttävänä artistina debytoinutta Dylania on pidetty milloin minkäkin liikkeen profeettana, muun muassa 1960-luvun nuorisokapinan ja 1980-luvun uuskristillisen liikkeen airuena, ja vielä tänäkin päivänä maailmasta löytyy lukemattomia Dylaniin hurahtaneita ihmisiä. Kuulun tähän hurahtaneiden ryhmään, sillä olen jo pitkään ostanut kaikki Dylanin viralliset levyjulkaisut, mutta lähestymistapani on mielestäni terveellisempi kuin niillä, jotka ihailevat miestä varauksetta. Kaikki Dylanin tekemä ei yksinkertaisesti ole kuolematonta tavaraa, vaikka suurin osa kieltämättä on.

Kaksi syntymäpäiväsankaria vastaan kohdistettua pääväitettä, eli se, ettei mies osaa laulaa, ja se, että hänen live-esiintymisensä ovat jo pitkään olleet keskinkertaisia, ovat päällisin puolin totta. Onneksi nykymuusikkojen ei enää välttämättä tarvitse omata kaunista lauluääntä, vaan esimerkiksi pelkällä tekniikalla pääsee pitkälle. Dylan on vanhemmilla päivillään oppinut hallitsemaan ääntään samaan tapaan kuin taitava näyttelijä. Painotukset ovat oikeissa kohdissa, kuten kuulee esimerkiksi levyillä Love and Theft (2001) ja Modern Times (2006). Dylanin yhä pahemmaksi käynyt raakkuminen on tuonut hänen lauluihinsa lähestyvän kuoleman tuntua.

Lisäksi Dylan soittaa edelleen lukemattomia konsertteja vuodessa. Hänen 1980-luvulla alkanut ja siitä lähtien lähes katkeamattomana jatkunut Neverending Tour -kiertueensa loppuu kyllä aikanaan, mutta todennäköisesti vasta miehen kuukahtaessa lavalle. Loppumisesta ei ole vielä näkynyt merkkejä. Leipääntymistä vältelläkseen Dylan soittaa monessa konsertissaan kappaleittensa vaihtoehtoisia versioita, mikä on tietysti varma keino saada kuuluisia hittejä odottavat fanit menettämään hermonsa. Kaiken hyväksyvät Dylan-seuraajat puhuvat samassa tilanteessa tietysti tinkimättömästä taiteilijasta.

Tinkimätön taiteilija Dylan kieltämättä on, mutta totuus on, ettei hänen konserttejaan jaksa enää kuunnella. Onneksi mies on julkaissut sellaisen läjän musiikkia, että siihen tutustumisessa menee loppuelämä. Suurin osa musiikista on vieläpä erinomaista. Musisoinnin lisäksi Dylan on kunnostautunut taidemaalarina, radio-dj:nä ja kirjailijana. Toivoa muuten sopii, että Dylan ehtii viimeistellä tekeillä olevan elämäkertansa ennen siirtymistään manan majoille.

Hyvää merkkipäivää, Bob!