Arto Melleristä (2)

(Tämä on korjailtu versio vuonna 2010 kirjoitetusta ja julkaisemattomasta artikkelista. Katso myös aiempi Melleristä kirjoittamani merkintä.)

Kaksi Melleriä

1

Heti tämän kirjoituksen aluksi teen pahimman mahdollisen virheen, eli totean Arto Mellerin ja hänen runojensa olevan yhtä. Helsingin Sanomiin Mellerin kootut runot arvostellut Markko Paasonen on vastakkaisella kannalla: ”Runoja lukiessa täytyy muistaa, että niissä ei puhu runoilija itse, eikä varsinkaan hänen mediassa esiintynyt kuvansa. Runojen puhuja on aina toinen, aina kirjoituksen synnyttämä ja muovaama – silloinkin, kun kaikki tuntomerkit näyttäisivät viittaavan kirjailijan persoonaan.” (Helsingin Sanomat 28.4.2006) Paasonen kirjoittaa Mellerin persoonan ja hänen runoudessaan esiintyvän selkeästi romantisoidun minäkuvan välisestä ristiriidasta.

Pitää kuitenkin muistaa, että Melleri oli huumorimiehiä. Hänellä oli aina pilke silmäkulmassaan, niin runoudessaan kuin elämässäänkin. Välillä hän otti runoissaan näytelmänomaisesti jonkin roolin ja johti lukijaa harhaan. Tämä oli tarkoituksellista. Asian tekee tosin vielä kimurantimmaksi se, että Melleri oli toiselta kutsumukseltaan näytelmäkirjailija. Tämä tuo hänen runoihinsa tiettyä näytelmällisyyttä, kulisseja, näyttelijöitä, juonellisuutta ja muuta sälää.

Jarkko Tontti kirjoittaa: ”Mellerin kuvasto on mitä jylhin. Rappiota, haaksirikkoja, uppoamista ja hajoamista, kaatuvia kaupunkeja ja vajoavia mantereita, ratsuin kiitäviä sanansaattajia öisillä aroilla.“ (Runouden vuosikirja 2006 MotMot. WSOY 2007, s. 142-145) Sanasto on vaativa. Mitä suurempia sanoja kirjoittaja käyttää, niin sitä enemmän hänen tekstiltään vaaditaan. Melleri liikkui vaarallisilla vesillä, mutta luovi enimmäkseen onnistuneesti. Hänen romanttisen sanastonsa ja kuvastonsa esikuvia sai hakea aina Lordi Byronin (1788-1824), Arthur Rimbaudin (1854-1891) ja Charles Baudelaren (1821-1867) kaltaisista suuruuksista saakka.

Lähempikin esimerkki löytyy. Paljon on puhuttu siitä, että oliko Melleri oman sukupolvensa Pentti Saarikoski. Olivathan molemmat historiaan ja mytologiaan mieltyneitä miehiä, jotka käyttivät historiaa runoissaan vaivattoman tuntuisesti. Paasonen kiteyttää heidän välisensä eron: ”Runoilijoina he olivat kovin erilaisia. Saarikosken lähtökohdathan olivat romantiikkaa kriittisesti katsovassa modernismissa.” (HS 28.4.2006) Miesten vertaaminen lieneekin median keksimä viittaus molempien runoilijoiden railakkaaseen yksityiselämään. Saarikoski ja Melleri tunnettiin humalaisista toilailuistaan, joilla lehdistö kansan riemuksi mässäili. Runouteen miesten rinnastaminen pätee pinnallisesti, mutta ei pintaa syvemmältä.

Saarikoski ja Melleri eroavat toisissaan ennen kaikkea vakavuudessa. Saarikoski otti runoutensa äärimmäisen vakavasti, kun Mellerin lähtökohta oli toinen. Tontti kirjoittaa: “Arto Melleri ei osannut ottaa rooliaan vakavasti vaan nauroi myös itselleen, toilailuilleen ja runoudelleen.” (Runouden vuosikirja 2006) Melleri kuunteli myös mielellään kotimaista iskelmämusiikkia ja ulkomaista rockia. Niiden vaikutus Melleriin näkyy runojen musikaalisuudessa. Mellerille kirjoittamisessa tärkeintä ei ollut tarkkuus, vaan runon soljuvuus, rytmi. Ylipäätään hänen tuotannossaan kulkee punaisena lankana huumori, jotka tosin muuttuu sitä hirtehisemmäksi ja vetelämmäksi mitä enemmän tekijälle kertyi vuosia.

Yksinkertaistan siis väittämällä, että Arto Melleri, siis runoilija ja henkilö, on hänen kirjoittamiensa runojen pääasiallinen puhuja. Tässä mielessä on selvää, että Mellerin tuotantoa pitää koossa juuri hänen vahva persoonallisuutensa. Elämänkokemuksia ja ajatuksia välitetään tavalla, joka tekee Mellerin tuotannosta tunnustuksellista. Toinen väittämäni on, että nuori Melleri oli täysivaltainen näkijä ja kokija, kun taas vanhempi Melleri osoitti näkijyytensä ja kokijuutensa vain ajoittain. Mellereitä on siis kaksi.

2

Arto Melleri kuoli kirjailijaksi nuorena. Hän syntyi vuonna 1956 ja menehtyi vuonna 2005, siis alle 50-vuotiaana. Hänen parhaat, kypsimmät vuotensa olivat siis periaatteessa vielä edessä. Melleri eli tosin railakkaasti ja poltti kynttilää molemmista päistä. Hänen koko tuotantonsa käsittävää Runot-tiiliskiveä (2006) lukiessa huomaa, että ilmaisu muuttuu vuosien mittaan pessimistisemmäksi ja katkonaisemmaksi. Sen perusteella voi tulkita, että Mellerin tuotannosta löytyy kahdet tyystin erilaiset kasvot.

Vedenjakajana toimii vuosi 1982. Siihen mennessä Melleri oli julkaissut neljä kokoelmaa, Schlaagerinseppeleen (1978), Zoon (1979), Ilmalaiva ’Italian’ (1980) ja Mau-Maun (1982). Nämä olivat ovat hienoja kirjoja, joissa Mellerin ilmaisu kehittyy kirja kirjalta. Sitten tuli tauko, jolloin Melleri keskittyi elämiseen, näytelmiin ja proosaan.

Pitkähkön tauon jälkeen julkaistu runokokoelma Johnny B. Goethe (1988) onkin jo aivan erilaista Melleriä. Martti Anhava kirjoittaa koottujen runojen jälkisanoissa, että tämän kokoelman runojen ”yleisvire on maanpäällinen, väsähtänytkin” (s. 647), kun taas aiemmat kokoelmat olivat korkealentoisempaa tavaraa. Anhava jatkaa: ”Tulevaista enteilevät avausrunon känninen nonsense ja kokoelman päättävien renkutusten koleahko ilottomuus.” (s. 647)

Melleri sijoitti itsekin runojensa vedenjakajan tähän. Tekijän itsensä toimittama kokoelma Nuoruus, siivekästä ja veristä, Runot 1972-89, julkaistiin vuonna 1989. Melleri ymmärsi, tosin kokoelman verran myöhässä, että hänen tuotantonsa kehittyisi tästä eteenpäin toiseen suuntaan. 1990-luvulla ja 2000-luvulla julkaistut viisi runokokoelmaa ovat todisteita tästä päätelmästä. Ne ovat väsymyksen ja rappioitumisen sävyttämiä, monumentteja kirjoittajansa väsymykselle. Ne vihjailivat tekijänsä päätymisestä ennenaikaiseen hautaan.

3

Päihteet tekivät Melleristä kaksijakoisen runoilijan. Melleri käytti paljon alkoholia ja huumeita. Hän ihaili ennen aikojaan kuolleita muusikkoja, kuten Brian Jonesia, Jimi Hendrixiä, Jim Morrisonia ja kumppaneita. Samalla oma kynttilä paloi molemmista päistä. Alkoholi ja huumeet toimivat aluksi kirjoittamisen katalysaattorina, mutta alkoivat toimia kunnon pettäessä kirjoittamista vastaan. Lentäviä lauseita syntyi pitkään, mutta vuosien mittaan yhä harvemmin.

Paradoksaalista kyllä, Melleri kirjoitti nuorempana kokeneemmin ja itsevarmemmin kuin varttuneemmalla iällä. Esikoiskirja Schlaagerinseppele (1978) sisältää iskelmämaisia maisemia, perinteissävyistä kaihoa ja melankoliaa. Runojen puhuja (Melleri itse) yrittää irrottautua lapsuutensa maisemista, kauniilta ja tapahtumaköyhältä maaseudulta. Se onnistuukin. Tässä vaiheessa tosielämän Melleri muutti Pohjanmaalta Helsinkiin.

Toisessa kokoelmassa, vain vuotta myöhemmin julkaistussa Zoossa (1979), esittäytyy tyystin erilainen Melleri. Tämä Melleri on se näkijä ja kokija, jollaisena hänet kannattaa muistaa. Zoo-kirjan nimikkorunossa Melleri laskettelee täysillä: ”Minä kuuntelin riihiä ja juopuneita ja kuuta, maantierummut pimeitä viuhkoina avautuvissa keväissä, saniaiset, saunan välikatossa lauantaina hikoilivat Uudet Kuvalehdet, Unkarin kansa ies niskassaan, minä tiesin”.

Runossa puhuu mies, joka uskoo tietävänsä. Mellerin runous on tunnustuksellista, koska monen runon puhujana on selkeästi hän itse. Nuori Melleri näkee selkeämmin ja, mikä tärkeintä, enemmän kerralla: ”Tunnetko / miten mantereet liikkuvat yössä… / jalkojesi alla: miten usva nousee, / ja uponneet kaupungit nousevat sen suojassa, / ikivanhat, asumattomat…”

4

Vuoden 1982 jälkeen oli toisin. Kokoelma Nuoruus, siivekästä ja veristä, Runot 1972-89 jäi muistomerkiksi puhtaan näkemisen vuosita. Sen jälkeiset neljä runokirjaa väläyttelivät paikoin, mutta jäivät aiempia vaisuimmiksi. Näin oli siitä huolimatta, että Viiden aistin todistus (1990) sai hyvän vastaanoton ja sitä seurannut Elävien kirjoissa (1991) palkittiin Finlandialla. Melleri kutsuttiin Linnan juhliin, mutta hänet heitettiin juhlista ulos huumeiden käyttämisen takia. Uusi Melleri oli syntynyt. Tämä Melleri oli sama mies kuin ennenkin, mutta nyt julkisuus otti resuisen ja vauhdikasta elämää viettäneen runoilijan hampaisiinsa. Pilke katosi välillä silmäkulmasta, ja Melleri alkoi runoissaan toteuttaa hänelle sälytettyä roolia.

Anhava kirjoittaa Mellerin koottujen runojen jälkisanoissa: ”Sanankäytön tarkkuuteen Mellerinä olemisen resuuntuminen ei juuri vaikuttanut, mutta leikillisyys väheni ja värittyi sarkasmin suuntaan.” (s. 648) Anhavan mukaan Melleri liikkuu myöhemmässä tuotannossaan krapulahoureisen ilmaisun piirissä. Välillä tämä toimii, useimmiten tosin ei.

Mellerin myöhäiskauden paras kirja on Helsingin Kallioon sijoittuva Puukkobulevardi (1997). Se on humalaisen (tai alkoholistin) paatosta, mutta toimivaa sellaista. Krapulaiset aamut ovat vaikeita: ”Miten vihlookaan veden välke / tänä aamuna silmiä, / sielua, sielun silmiä”. Ryypiskelyn jälkeen elämä alkaa taas maistua: ”Antaa ajan pysähtyä, / luomisen jatkua, suvullisen sikiämisen, / unien toteutumisen – kypsyvän hedelmän halun, / ja hetken huuman – ikuisen – / Annetaan auringon nousta, ampua nuolensa – / lävistää meidät tähän”.

Eräs Puukkobulevardi-kokoelman punaisista langoista on ajatus ajattomuudesta. Sen puhujana toimii ennen aikojaan vanhentunut mies, joka haluaa kuitenkin edelleen elää nuoruuttaan. Kaikki aikatasot ovat läsnä. Puhuja tuntee silti ajan kuluvan. Hän haluaa pysäyttää sen joko juomalla tai käyttämällä huumeita. Tulos on, että Melleri kirjoittaa Puukkobulevardissa ajasta paremmin kuin koskaan.

Mellerin eräs tärkeimmistä vaikuttajista oli muusikko Tuomari Nurmio (s. 1950). Nurmion laulua lainataan Puukkobulevardin alussa osuvasti: ”…sielussani tumma laulu helää! Perkele! Rannanjärvi elää!” Näitä sanoja seuraava kokoelma liikkuu nostalgisissa ja melankolisissa maisemissa. Puukkobulevardin puhuja kaipaa aiempaa näkemistä, vimmaa ja runouden viinalla läträämiseen kadonnutta lahjaa: ”Etsin kadonnutta säettä, tiedän: / se on täällä / kun kaupunki nukkuu kohmeloaan, / ja inisevin kärryin lähtee liikkeelle / lehden jakaja, tuo vihdoinkin sanoman”.

Puukkobulevardissa Melleri asettaa itselleen korkean riman ja ylittää sen viimeisen kerran. Sen jälkeiset kirjat hapuilua. Puukkobulevardi on onnistunut sekoitus hourailua ja näkemistä, huumoria ja tietoa. Sen sivuilla Melleri lopultakin tunnustaa, että hänen aiempi minänsä oli kirjoittajana ylivertainen. Nuori Melleri oli vielä sen verran viaton, että pystyi uskomaan sammumattoman valon ja loputtoman matkaamisen kaltaisiin mahdottomiin asioihin. Tästä syntyi kuolematonta runoutta.

Näkijän ja kokijan osa on tietysti hyvin rankka. Mellerin kaltainen runoilija ja profeetta kantaa raskasta taakkaa. Melleri ei kuollut ihailemiensa rock-muusikkojen tapaan nuorena. Kynttilän polttaminen molemmista päistä johti siihen, että Melleristä tuli vanha ja väsynyt. Hän vanheni ennen aikojaan. Vakava auto-onnettomuus ja toipilaana kirjoitettu Arpinen lemmen soturi (2004) on vain kalpea aavistus siitä mihin Melleri parhaimmillaan pystyi. Hetkessä elämisen taito, puhdas näkeminen ja kokeminen, on Mellerillä tosin aina läsnä. Aiemmissa kokoelmissa sen vain kohtaa useammin.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Arto Melleristä

Teksti on kirjoitetty Yle Radion Kirjakerhoa varten. Ohjelma, jossa keskustelin Ilpo Tiihosen kanssa Mellerin proosasta, esitettiin 29.4.2011.

Olen kirjoittanut Arto Melleristä muutamaan otteeseen, viimeisimpänä Illuusio-lehteen. Kritiikkini Mellerin proosakokoelmasta Pääkallolipun alla julkaistiin Illuusion tämän vuoden toisessa numerossa. Kyseessä on siis kulttuurilehti, ja mielenkiintoinen kokeilu, joka ilmestyy verkossa ja iPadille.

Lappajärvellä vuonna 1956 syntynyt ja Helsingissä vuonna 2005 kuollut Melleri toimi lähinnä runoilijana, mutta kirjoitti myös näytelmiä ja proosaa. Koko hänen tuotantonsa on hänen oman elämänsä (eli Pohjanmaalla vietetyn lapsuuden ja Helsingissä vietetyn muun elämän) sävyttämä. Pohjanmaalla elettiin luonnossa ja luettiin sarjakuvia. Helsingissä kuvaan tulivat alkoholi ja huumeet, joita Melleri väärinkäytti pitkiä aikoja.

Mellerin Pääkallolipun alla -kirjaan koottu proosa on kiinnostava etenkin omaelämäkerrallisesta näkökulmasta. Teksti on Melleriä itseään, hänen ajatuksiaan ja hänen elämänsä kuvastoa. Kirja alkaa päiväkirjasta poimitulla katkelmalla ”Miksi olen kirjailija”, joka alleviivaa Mellerin antiporvarillista elämäntapaa: ”Miksi yhteiskunta pelkää aistien juhlia, miksi pikkuporvarin pelko ja ennakkoluulo on kirjoitettu laeiksi joiden nojalla ihmisiä laitetaan vankilaan, suljetaan häkkeihin.” Kirjailijan ammatissa Melleri pystyy omien sanojensa mukaan parhaiten toteuttamaan luonnettaan, joka on ennen kaikkea uneksijan luonne.

Pääkallolipun alla on laajahko teos, yli 700 sivun mittainen. Sen on toimittanut Mellerin ystävä ja kollega Martti Anhava, joka toimitti aiemmin myös Mellerin kootut runot (2006). Runsaasta sivumäärästään huolimatta Pääkallolipun alla ei sisällä juurikaan yhtenäistä, pitkää proosaa, vaan lähinnä katkelmia. Melleri ei koskaan löytänyt suurta tarinaa, josta olisi tullut suuri romaani. Hän kyllä haaveili sellaisesta, kuten elämäkerrallisista tiedoista ja valmiiksi saadusta proosastakin ilmenee. Epäonnistuminen romaanikirjailijana taitaa olla jonkinlainen runoilijoiden ammattitauti, sillä siitä kärsi Mellerin lisäksi muun muassa Pentti Saarikoski, jonka proosa koostuu Mellerin tavoin lähinnä hyvin kirjoitetuista katkelmista.

Tähän väliin on mainittava, että Anhava on käsittääkseni kirjoittamassa Mellerin elämäkertaa. En tiedä, voiko se tuoda mitään olennaista uutta Mellerin kirjailijankuvaan. Kaikki tärkeähän on jo oikeastaan sanottu Mellerin runoissa, tai viimeistään tässä uudessa proosajärkäleessä. Lisäksi Anhava on kirjoittanut koottuihin runoihin ja Pääkallolipun alla -kirjaan hyvät jälkisanat, joissa Mellerin elämän pääpiirteet ja tuotannon vaiheet tulevat kyllä hyvin esille.

Pääkallolipun alla sisältää nuoruudenkertomuksia, joilla Melleri osallistui 1970-luvulla kirjoituskilpailuihin, sekä myöhempää proosaa, kuten vuoden 1985 novellikokoelman Rubiinisilmäinen pääkallosormus, vuoden 1987 romaanin Tuomiopäivän sävärit ja vuoden 2001 novellikokoelman, eli Kummitusjutun ilmakehän. Sinne tänne on myös ripoteltu päiväkirjoista poimittuja proosakatkelmia, tai lastuja, jotka Anhava on editoinut julkaisukelpoiseen muotoon.

Formaatti on onnistunut, koska kirjassa on sopiva määrä julkaistua ja julkaisematonta materiaalia. Teksti soljuu hyvin eteenpäin, vaikka Melleri olikin omimmillaan runoilijana. Runoilijanlaatu näkyy Pääkallolipun alla -kirjaan sisällytetyissä proosateksteissä sikäli, että suurin osa mukana olevista tarinoista ja ajatelmista on katkelmallisia ja tyyliltään runollisia. Minuun vetoavat eniten nuoruus- ja luontokuvaukset, joissa käsitellään Mellerin kasvumaisemia Pohjanmaalla. Vähemmän onnistuneita ovat nuoruuden ja aikuisuuden sekoilukuvaukset, kuten vaikkapa romaani Tuomiopäivän sävärit.

Alkoholin ja huumeiden väärinkäyttöä saa toki kuvata kirjallisuudessa, ja pitääkin kuvata, mutta siinä pitää olla jokin perustelu takana. Tämä perustelu voi olla vaikkapa yhteiskuntakriittisyys, tai sitten tekstin taiteelliset ansiot, vain muutaman esimerkin mainitakseni.

Melleri kuvaa mielellään harhailijoita, yhteiskunnan oravanpyörästä pudonneita ihmisiä. Ei siinä mitään. Melleri oli itsekin boheemi hahmo ja harhailija, ja kirjailijan pitää tietysti kirjoittaa siitä mitä hän tietää ja mistä hän osaa kertoa. Harhailu ja päämäärättömyys ovat tiettyyn pisteeseen asti hyviä asioita, eikä minulla ole mitään tällaisen elämäntyylin valinneita ihmisiä vastaan, mutta lukijan näkökulmasta haahuilusta tulee nopeasti väsyttävää. Kun novellissa korkataan se kymmenes olut, kuunnellaan sadannen kerran se sama rock-kappale, tai käytetään taas huumeita, niin kyllä ainakin minussa herää halu tehdä vähintään itse näitä asioita eikä vain lukea niistä. Kirjan laskee helposti kädestä.

Melleri oli vahvimmillaan luonnon ja oman menneisyytensä kuvaajana. Pääkallolipun alla –järkäleeseen sisältyvät kertomukset, kuten ”Yö vanhankaupunginvintissä”, ”Onneton rakastaja…” ja Rubiinisilmäinen pääkallosormus -kokoelmaan sisältyvä ”Jäät lähtevät” piirtävät kuvan vahvasta kertojasta, joka ei kuitenkaan loppujen lopuksi pystynyt luottamaan itseensä. Novelleissaan Melleri pääsi lähimmäksi ajatustaan hyvästä proosasta. Anhava kirjoittaa Pääkallolipun alla –kirjan jälkisanoissa, kuinka ”Mellerin keskeisiin tavoitteisiin siis kuului omanlaisensa rytmikkään proosailmaisun kehkeyttäminen tai löytäminen. ’Rubiinisilmäisessä pääkallosormuksessa’ hän tuntuu päässeen lähimmäksi sitä mitä oli hakenut”, eli onnistunut kirjoittamaan maalailevaa proosaa.

Proosan keskeneräisyyden takia olenkin sitä mieltä, että Melleri kirjoitti parhaat tekstinsä melko nuorena. Esikoisrunokokoelma Schlaagerinseppele (1978) palautti romantiikan suomalaiseen runouteen. Melleri käytti tässä vaiheessa onnistuneesti esimerkiksi iskelmämusiikista tuttuja kliseitä, jotka olisivat vähemmän tosissaan olevan kirjoittajan käsissä muuttuneet helposti naurettaviksi. Myös seuraavat runokokoelmat, Zoo (1979), Ilmalaiva ’Italia’ (1980) ja Mau-Mau (1982), olivat todella onnistuneita. Mau-Mau on ehkä paras tajunnanvirtana kirjoitettu ja (Anhavan mukaan) huumeidenkäytön tuloksena syntynyt runokirja, joka Suomessa on kirjoitettu. Näiden jälkeen Melleri yritti sitten tosissaan proosaa, mutta palasi nopeasti näytelmiin ja runouteen.

Melleri sai Finlandia-palkinnon runokokoelmasta Elävien kirjoissa (1991). Tämä oli vielä sitä vanhaa hyvää aikaa, kun runotkin pystyivät kilpailevaan Finlandiasta. Tässä vaiheessa historiaa tuli tietysti lamaa ja kaikkea muuta, joka näkyy Mellerin senaikaisessa tuotannossa. Melleri kirjoitti entistä enemmän alkoholista, huumeista ja syrjäytyneisyydestä, kuten esimerkiksi vuoden 1997 runokokoelmassa Puukkobulevardi. Mellerin runoja on nyt muutettu lauluiksikin. Tämä on tapahtunut Don Huonojen entisenä laulajana tunnetun Kalle Aholan toimesta. Olen kuullut levyltä nyt kaksi laulusovitusta, eivätkä ne ole vakuuttuneet. Minusta vaikkapa Tuomari Nurmio olisi ollut parempi tulkitsemaan Mellerin runoja. Melleri itsehän oli suuri Tuomari Nurmion ystävä.

Prosaistina Mellerin suurin ongelma oli itseluottamuksen puute. Anhava kirjoittaa Pääkallon alla –teoksen jälkisanoissaan, kuinka Melleri ”halusi kirjoittaa omannäköistään, valtavirrasta erottuvaa proosaa.” Anhava mainitsee Mellerin suosikeiksi muun muassa Conradin, Tshehovin, Mannian ja Faulknerin, suomalaisista prosaisteista mainitaan Hannu Salama. 1980-luvun alkupuolesta Anhava kertoo, kuinka ”Melleri kirjoitti oman arvionsa mukaan tuhansia liuskoja suorasanaista tekstiä, erilaisia avauksia ja luonnoksia, vain joutuakseen umpikujaan kerran toisensa jälkeen.” Proosa ei ottanut luonnistuakseen. Melleri oli perfektionisti, joka vaati itseltään ja proosaltaan liikaa. Lopputuloksena oli, ettei kunnollista pitkää romaania koskaan syntynyt. Tuomiopäivän säväreissä Melleri pääsee lähimmäksi laajaa kertomusta, vaikka kyseinen romaani ei kovin onnistunut olekaan.

Jälkisanoissa kerrotaan myös, kuinka Tuomiopäivän sävärit oli eri muodoissaan tekeillä lähes kaksitoista vuotta. Niiden aikana Mellerin ajatukset kirjan rakenteesta, juonen kehittelystä ja henkilöasetelmista ehtivät muuttua moneen kertaan. Seuraava lause kiteyttää Mellerin vaikeudet: ”Niin monien mutkien ja tyhjiin valuneiden yritysten jälkeen valmistuvan kirjan vastaanotto koituu helposti tekijälle pettymykseksi, olipa se millainen hyvänsä.” Tuomiopäivän säväreitä ei aikoinaan kelpuutettu Finlandia-ehdokkaaksi, ja pettymys sai kirjailijan palaamaan runouden pariin.

Melleri jäi vuonna 1998 suojatietä ylittäessään auton alle. Tuloksena oli aivovamma, joka lopulta vei kirjailijan hengen vuonna 2005. Proosa jäi keskeneräiseksi, mutta Pääkallolapun alla täydentää silti Mellerin kirjailijankuvaa julkaisupäätöksen perustelemisen verran. Tuleva elämäkerta tuskin tuo jo ilmestyneeseen aineistoon mitään merkittävästi uutta.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Arto Mellerin runoista

Kootut runot

Arto Mellerin (1956-2005) varhaisrunoissa on vimmaa ja voimaa. Koottuja runoja (2006) lukiessa huomaa ja tuntee, että Melleri oli nuoruudessaan näkijä ja kokija. Schlaagerinseppele (1978), Zoo (1979), Ilmalaiva ’Italia’ (1980) ja Mau-Mau (1982) ovat hienoja kirjoja. Niissä kirjoittajan napsimat päihteet toimivat runouden katalysaattorina, eivät runoutta vastaan.

Myöhemmin oli toisin. Martti Anhava kirjoittaa Mellerin koottujen runojen jälkisanoissa: ”Sanankäytön tarkkuuteen Mellerinä olemisen resuuntuminen ei juuri vaikuttanut, mutta leikillisyys väheni ja värittyi sarkasmin suuntaan.” (s. 648) Melleri ei myöhemmässä tuotannossaan tavoita nuoruudentöittensä kaltaista kauneutta, vaan liikkuu krapulahoureisemmassa ilmaisussa. Välillä tämä toimii, useimmiten ei.

Nuoruudenrunot osoittavat Mellerin tavattoman lahjakkuuden. Oma suosikkini on Zoo-kirjan nimikkoruno, jossa Melleri laskettelee täysillä: ”Minä kuuntelin riihiä ja juopuneita / ja kuuta, / maantierummut pimeitä viuhkoina avautuvissa / keväissä, saniaiset, saunan välikatossa / lauantaina hikoilivat Uudet Kuvalehdet, / Unkarin kansa ies niskassaan, / minä tiesin”. Tässä puhuu 23-vuotias mies, joka tiesi. Mellerin runous on siinä mielessä tunnustuksellista, että puhujana on monesti hän itse.

Vuosien 1978 ja 1982 välisten nuoruudenkokoelmien ja myöhempien runojen välillä on vissi ero. Myöhempi tuotanto ajautuu paatoksen puolelle (”Miten vihlookaan veden välke / tänä aamuna silmiä, / sielua, sielun silmiä”), mutta nuori Melleri näkee selkeämmin ja, mikä tärkeintä, enemmän kerralla: ”Tunnetko / miten mantereet liikkuvat yössä… / jalkojesi alla: miten usva nousee, / ja uponneet kaupungit nousevat sen suojassa, / ikivanhat, asumattomat…”

Hetkessä elämisen taito, puhdas näkeminen ja kokeminen, on Mellerillä tosin aina läsnä. Aiemmissa kokoelmissa sen vain kohtaa useammin.