Saul Williamsista

Eräs asia, josta jaksetaan väitellä, on rap-musiikin vahvuus taidemuotona. Gangsta-rap, eräs lajityypin vallitsevista muodoista, on luonut ihmisten mieliin mielikuvan rap-musiikista sisällöllisesti tyhjänä muotona, jonka esittäjät keskittyvät rahojen levittelyyn, painavien kultaketjujen käyttämiseen ja puolialastomiin naisiin. Tietyssä mielessä mielikuva on muuttunut todellisuudeksi. Artistit, kuten 50 Cent, edustavat rapin banaalimpaa ja yhdentekevämpää puolta.

Stereotyypin ei kuitenkaan kannata muuttua ainoaksi todellisuudeksi, ei vaikka se pitäisi osittain paikkansa. Saul Williams on esimerkki taiteilijasta, joka tutkii kiehtovalla tavalla rapin mahdollisuuksia. Hän on runoilija ja muusikko. Rap-musiikkihan elää ennen kaikkea kahdesta asiasta, eli sanoituksista ja taustoista. Kun molemmat onnistuvat, tuloksena on onnistunutta musiikkia. Williams on runoilija, jonka laulujen sanoitukset on osittain poimittu hänen julkaisemistaan kirjoista. Vuonna 1998 Williams tähditti kulttielokuvaa Slam, joka kertoo mustasta open mic -runoilijasta. Open mic -traditioon kuuluu improvisointi ja hyvä muisti, sillä lavalle noustaan yleensä hetken mielijohteesta ja ilman papereita. Williams on loistava improvisoija. Tämä käy ilmi Slam-elokuvan hienoimmista kohdista, joissa hän lukee, huutaa, kuiskaa ja esittää omia runojaan.

Williamsilla on mielenkiintoinen runokäsitys. Hän näkee kaikki runoilijat shamaaneina ja ihmisinä, joilla on enemmän tai vähemmän suora yhteys toiseen maailmaan. Runouden merkityksestä hän on sanonut: ”I think that it would be to express, to share, to relieve, to explore. For me poetry offers some what of a cathartic experience. I am able to move through emotions and emotional experience particularly, you know, break-ups, difficulties in all the things that I may face, whether that is with an industry or a loved one or whomever, there needs to be an infiltration process, like you have a window open over there. That is the purpose of poetry – it is the window that opens that allows some air in, some other insight, some other possibility so we can explore all that we feel, all that we think but with the space to see more than what we know, because there is so much more than we know. If I didn’t open myself to the possibilities of the unknown then I would be lost.”

Seuraava väittely voidaan sitten käydä siitä, että onko Williams kunnollinen rap-artisti. Hänen musiikissaanhan on kuultavissa vaikutteita rock-musiikista (Amethyst Rock Star, Saul Williams) ja Nine Inch Nails -henkisestä menosta (The Inevitable Rise and Liberation of NiggyTardust!). Williams onkin ennen kaikkea runoilija. Koska rap-musiikki on parhaimmillaan hyvin lähellä runoutta, Williams on valinnut tämän ilmaisumuodon saadakseen äänensä kuuluviin: ”In an open-letter to Oprah Winfrey answering her question ’Are all rappers poets?’ Williams labels himself a ”Backpacker” which means to say he is ’a person who chooses to associate themselves with the more ”conscious” or politically astute artists of the hip-hop community.’ Williams points out the nature of being a poet is to understand one’s vulnerability and sensitivities.”

Rap on kehittyvä taidemuoto, johon mahtuu tekijöitä joka lähtöön. Jokainen muusikko ponnistaa tietyistä lähtökohdista ja on usein kiinnostavimmillaan tutkiessaan juuri näitä lähtökohtia. Williams kasvoi 1980-luvun New Yorkissa, eli paikassa jossa hip-hop-kulttuuri syntyi ja nousi toden teolla esille. Älykkäänä ja ympäristönsä tiedostavana ihmisenä Williams on kyennyt tutkimaan hip-hopin kiinnostavimpia mahdollisuuksia: ”hip-hop is born from ’sample culture’ and can ’turn you on’ to other people by discovering who is featured within the track, he imbibes from all wells – a child of hip-hop, a child of the limitless ’unknown’.” Rapin ja runouden mahdollisuudet ovat loputtomat. Banaaleimmillaan tästä syntyy 50 Centin ja Tommy Tabermannin kaltaisia yrittäjiä, jotka hyötyvät rikkaasta kulttuuritraditiosta tekemällä siitä yksinkertaista ja helposti myytävää viihdettä. Parhaimmillaan ilmaantuu puolestaan Saul Williamsin kaltaisia tekijöitä, jotka yhdistävät molempien kenttien parhaat puolet.

Pohjoismaisesta runoudesta

PRECIPe-lehden kansi

Olen mukana kanadalaisen PRECIPe-lehden uusimmassa numerossa, joka käsittelee skandinaavista runoutta. Olen hyvässä seurassa, sillä lisäkseni mukana on kattava rykelmä runoilijoita: Lillian Allen, Phanuel Antwi, Kemeny Babineau, Kate Braid, Caitlin Burt, Rita Dahl, Amanda Earl, Roger Farr, Julia Fiedorczuk, Ryan Quinn Flanagan, katrine marie guldager, Linn Hansén, Niels Hav, Tytti Heikkinen, Martin Högström, Keith Inman, Silja Järventausta, Satu Kaikkonen, Jørgen Leth, Lee-Ann Liles, Angela Long, Niels Lyngsø, Bartłomiej Majzel, Daphne Marlatt, Malcolm Matthews, rob mclennan, Leigh Nash, Eiríkur Örn Norðdahl, Fredrik Nyberg, Malte Persson, Pearl Pirie, Niina Pollari, Dan Post, Cia Rinne, Jenny Sampirisi, Richard Scarsbrook, Martin Glaz Serup, Kate Siklosi, Chet Singh, Carolyn Smart, Bradley Somer, Morten Søndergaard, Kathleen Szoke, Sheila Watson ja Andy Weaver.

Käänsin lehteä varten muutaman oman lyhyen runoni englanniksi. Osa näistä englanninnoksista on julkaistu jo aiemmin, esimerkiksi Nordic Poetry Centerissä. Säkeet ovat lyhyitä pyyhkäisyjä kulloinkin käsittelemäänsä aiheeseen. Olen yhä enenevässä määrin kiinnostunut siitä, miten paljon muutamalla sanalla voi ilmaista.

PRECIPe-lehden projekti herättää tuttuja kysymyksiä. Eräs näistä ikuisuusaiheista on kysymys kulttuurien välisestä yhteistyöstä. Pohjoismaista runousyhteistyötä soisi olevan enemmänkin. Välillä tapahtuu tietenkin runoesiintymisiä ja sílloin tällöin julkaistaan runolehden teemanumero. Tuntuu kuitenkin, ettei tässä ole tarpeeksi. Ainakin meillä Suomessa eletään kulttuurityhjiössä, jossa esimerkiksi tanskalainen ja norjalainen runous jäävät hyvin vähälle huomiolle. Luemme kyllä runoja englanniksi, mutta emme juurikaan skandinaavisia tai balttialaisia ystäviämme.

Hyvä esimerkki hienosta kulttuuriyhteistyöstä on muutaman vuoden takainen Tämä ei ole fiktiota -runoantologia. Sama kirja ilmestyi Suomen lisäksi ainakin Ruotsissa. Se syntyi laajan pohjoismaalaisen yhteistyön tuloksena. Vastaavaa voisi olla enemmänkin. Olisi esimerkiksi mukavaa, jos kerran vuodessa järjestettäisiin iso tapahtuma, jossa skandinaaviset runoilijat esittäisivät tekstejään. Näin runoja saatettaisiin lähemmäksi suurta yleisöä ja maat saataisiin lähemmäksi toisiaan. Tällä hetkellä on toki rykelmä eri maiden runomessuja ja -festivaaleja, mutta mitään yhtenäistä ei vielä ole.

PRECIPe-lehden runoilijoista ainakin Martin Glaz Serupia ollaan tuomassa esiintymään Suomeen. Eiríkur Örn Norðdahlillakin on vahvat kytkökset maahamme. PRECIPe on pienlehti, mutta se auttaa osaltaan herättämään kiinnostusta skandinaaviseen runouteen ja kulttuuriin. Pohjoismaat on verrattain pieni kolkka maailmassa, mutta kulttuuritarjontansa puolesta se on maailman verevimpiä. Kaikissa Pohjoismaissa kirjoitetaan hienoa runoutta. Umpiossa elämällä se vain tuppaa unohtumaan.

Geof Huthin runoista

Kirjan kansi

Geof Huth on paitsi niin kutsutun visuaalisen runouden kirjoittaja, myös aktiivinen blogaaja. Viime kesänä hän kävi Suomessakin, Karri Kokon organisoimassa Vispo-työpajassa. Huthin ajatuksia työpajasta ja Suomesta voi lukea täältä.

Toinenkin kytkös Suomeen löytyy. Ntamo on julkaissut yhden Huthin kirjoista, nimihirviön a book of poems so small I cannot taste them. Tekijälle tyypillistä on, että pitkää otsikkoa seuraa rykelmä hyvin pieniä runoja. Huth pitää tällaisista vastakohdista. Hän on tosin viime aikoina tehnyt itseään tunnetuksi nimenomaan lyhyiden runojen tekijänä. Projektiin liittyy myös uudissanoja, kuten vaikkapa Ntamon julkaiseman kirjan sanat ”sadnest” tai ”rhytme”.

Kirjan esittelyssä nostetaan esiin olennainen: ”This book, being about winter, is published in Finland, a land renowned for its ability to accept snow and the pleasures thereof.” Kirja koskettaa yhä, jopa näin kevään kynnyksellä. Tähän tapaan: ”thought of snowflake’s caress / her cheek exposed”. Kirja etenee rauhallisesti, kiirehtimättä. Huth on sanoilla onnistunut luomaan kiireettömän, talvisen tunnelman.

a book of poems so small I cannot taste them on kuvalähtöinen. Sanat muodostavat vahvoja yksittäisiä kuvia: talvisia maisemia, lumihiutaleita ja kinoksia. Tässä suhteessa kirja edustaa Huthin ajamaa visuaalista runoutta, vaikka kirjassa ei varsinaisia kuvia olekaan. Kansikin koostuu kirjaimista ja sanoista.

Näin loskakeleillä on hyvä muistuttaa itseään siitä, ettei nykytalvi ole pelkkää loskaa ja räntäsadetta. Se on myös kauneutta.