Saul Williamsista

Eräs asia, josta jaksetaan väitellä, on rap-musiikin vahvuus taidemuotona. Gangsta-rap, eräs lajityypin vallitsevista muodoista, on luonut ihmisten mieliin mielikuvan rap-musiikista sisällöllisesti tyhjänä muotona, jonka esittäjät keskittyvät rahojen levittelyyn, painavien kultaketjujen käyttämiseen ja puolialastomiin naisiin. Tietyssä mielessä mielikuva on muuttunut todellisuudeksi. Artistit, kuten 50 Cent, edustavat rapin banaalimpaa ja yhdentekevämpää puolta.

Stereotyypin ei kuitenkaan kannata muuttua ainoaksi todellisuudeksi, ei vaikka se pitäisi osittain paikkansa. Saul Williams on esimerkki taiteilijasta, joka tutkii kiehtovalla tavalla rapin mahdollisuuksia. Hän on runoilija ja muusikko. Rap-musiikkihan elää ennen kaikkea kahdesta asiasta, eli sanoituksista ja taustoista. Kun molemmat onnistuvat, tuloksena on onnistunutta musiikkia. Williams on runoilija, jonka laulujen sanoitukset on osittain poimittu hänen julkaisemistaan kirjoista. Vuonna 1998 Williams tähditti kulttielokuvaa Slam, joka kertoo mustasta open mic -runoilijasta. Open mic -traditioon kuuluu improvisointi ja hyvä muisti, sillä lavalle noustaan yleensä hetken mielijohteesta ja ilman papereita. Williams on loistava improvisoija. Tämä käy ilmi Slam-elokuvan hienoimmista kohdista, joissa hän lukee, huutaa, kuiskaa ja esittää omia runojaan.

Williamsilla on mielenkiintoinen runokäsitys. Hän näkee kaikki runoilijat shamaaneina ja ihmisinä, joilla on enemmän tai vähemmän suora yhteys toiseen maailmaan. Runouden merkityksestä hän on sanonut: ”I think that it would be to express, to share, to relieve, to explore. For me poetry offers some what of a cathartic experience. I am able to move through emotions and emotional experience particularly, you know, break-ups, difficulties in all the things that I may face, whether that is with an industry or a loved one or whomever, there needs to be an infiltration process, like you have a window open over there. That is the purpose of poetry – it is the window that opens that allows some air in, some other insight, some other possibility so we can explore all that we feel, all that we think but with the space to see more than what we know, because there is so much more than we know. If I didn’t open myself to the possibilities of the unknown then I would be lost.”

Seuraava väittely voidaan sitten käydä siitä, että onko Williams kunnollinen rap-artisti. Hänen musiikissaanhan on kuultavissa vaikutteita rock-musiikista (Amethyst Rock Star, Saul Williams) ja Nine Inch Nails -henkisestä menosta (The Inevitable Rise and Liberation of NiggyTardust!). Williams onkin ennen kaikkea runoilija. Koska rap-musiikki on parhaimmillaan hyvin lähellä runoutta, Williams on valinnut tämän ilmaisumuodon saadakseen äänensä kuuluviin: ”In an open-letter to Oprah Winfrey answering her question ’Are all rappers poets?’ Williams labels himself a ”Backpacker” which means to say he is ’a person who chooses to associate themselves with the more ”conscious” or politically astute artists of the hip-hop community.’ Williams points out the nature of being a poet is to understand one’s vulnerability and sensitivities.”

Rap on kehittyvä taidemuoto, johon mahtuu tekijöitä joka lähtöön. Jokainen muusikko ponnistaa tietyistä lähtökohdista ja on usein kiinnostavimmillaan tutkiessaan juuri näitä lähtökohtia. Williams kasvoi 1980-luvun New Yorkissa, eli paikassa jossa hip-hop-kulttuuri syntyi ja nousi toden teolla esille. Älykkäänä ja ympäristönsä tiedostavana ihmisenä Williams on kyennyt tutkimaan hip-hopin kiinnostavimpia mahdollisuuksia: ”hip-hop is born from ’sample culture’ and can ’turn you on’ to other people by discovering who is featured within the track, he imbibes from all wells – a child of hip-hop, a child of the limitless ’unknown’.” Rapin ja runouden mahdollisuudet ovat loputtomat. Banaaleimmillaan tästä syntyy 50 Centin ja Tommy Tabermannin kaltaisia yrittäjiä, jotka hyötyvät rikkaasta kulttuuritraditiosta tekemällä siitä yksinkertaista ja helposti myytävää viihdettä. Parhaimmillaan ilmaantuu puolestaan Saul Williamsin kaltaisia tekijöitä, jotka yhdistävät molempien kenttien parhaat puolet.

Omar Rodríguez-Lópezista

Se Dice Bisonte, No Bùfalo -levyn kansi

Nykyään ei ole tarpeeksi luovaa hulluutta. Hulluutta kyllä löytyy, mutta kovin harva osaa kanavoida sen esimerkiksi taiteellisiin hankkeisiin. Onneksi luoviakin hulluja löytyy. Eräs tähän ihmistyyppiin kuuluvista henkilöistä on Puerto Ricossa syntynyt ja Yhdysvalloissa ja Euroopassa enimmäkseen asunut Omar Rodríguez-López. Hänet tunnetaan yhtyeensä The Mars Voltan kitaristina, mutta toki hänellä on myös mittava soolotuotanto. WikiPedian miehestä kirjoittamaa artikkelia selaillessa huomaa, että mies on tehnyt ja julkaissut järkyttävän määrän levyjä. Ohessa hän on ehtinyt käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvan, ideoinut musiikkivideoita ja tuottanut levyjä muille bändeille.

Ansiolistaa miettiessä kannattaa myös huomioida, että Rodríguez-López täyttää kohta vasta 35 vuotta. Musiikillisesti aktiivinen hän on ollut vasta täytettyään 20 vuotta. Viimeiseen vajaaseen kahteen vuosikymmenen mahtuu siis kaikenlaista. Tänä vuonna on esimerkiksi tullut vasta kolme soololevyä, vaikka kymmeniä muitakin olisi jo kuulemma jonossa. Musiikissaan ja elokuvataiteessan Rodríguez-López kokeilee mielellään rajoja ja suurin osa hänen julkaisemistaan albumeista on tästä syystä lähes kuuntelukelvottomia. Eipä silti, hänen musiikkinsa sopisi hyvin soimaan vaikkapa Kiasman tai muun modernin taiteen museon käytäville.

Parhaimmillaan Rodríguez-Lópezin kokeilut johtavat mahtaviin tuloksiin. Hienoja soololevyjä ovat esimerkiksi vuoden 2007 Se Dice Bisonte, No Bùfalo sekä viime vuoden puolella nähty Old Money -teema-albumi. Pääyhtye The Mars Voltan parhaimpia levyjä ovat puolestaan kaksi ensimmäistä, eli De-Loused in the Comatorium (2003) ja Frances the Mute (2005), joista jälkimmäinen on mestarillinen etenkin tuotantonsa osalta. Näillä albumeilla yhtyeen sekava musiikki pääsee oikeuksiinsa. Kuuntelija pääsee puolestaan tutustumaan uusiin maailmoihin.

Lavalla Rodríguez-López on kuin kotonaan. Hänen energisyytensä tarttuu helposti yleisöön ja muuhun yhtyeeseen. Puhumattakaan siitä, että miehellä on suurimpina vuosinaan ollut sekä viikset että afro. Mies on siis läpikotaisin tyylikäs. Hän on nykytaiteilija, jonka pääasiallisensa instrumenttina toimii sähkökitara. Rodríguez-Lópezin soololevyt ovat mielenkiintoisia kokeiluja, jotka kokeilevat musiikillisen ilmaisun eri mahdollisuuksia. Kovan luomisvimman kanssa käy tosin usein niin, että määrä korvaa laadun. Niin on välillä Rodríguez-Lópezinkin tapauksessa. Mutta onnistuessaan hän tekee upeaa jälkeä.

Kuun pimeästä puolesta

Kansitaidetta

”There is no dark side of the Moon really… matter of fact it’s all dark.”

Pink Floydin The Dark Sife of the Moon (1973) on eräs populaarimusiikin hienoimmista albumeista. Se on herättänyt ihastusta ja vihastusta jo usean vuosikymmenen ajan. Jotkut vihaavat levyn pitkäveteisyyttä, toiset taas ylistävät albumia samasta syystä. Kyseessä on yhtä kaikki eräs parhaimmista tunnelmointiin sopivista pitkäsoitoista.

Musiikista välittyvä rauhallinen tunnelma on kuitenkin pelkkää pintaa, sillä levyn sanoitukset liikkuvat synkissä maisemissa. Wikipedia kertoo: ”Sanoitukset käsittelevät ihmisen arkielämää ja elämisen paineita, kuten aikaa (”Time”), rahaa (”Money”), sotaa (”Us and Them”), psykoosia (”Speak to Me”, ”Brain Damage”, ”On the Run”) ja kuolemaa (”The Great Gig in the Sky”, ”Eclipse”).”

Kokonaisuutena albumille vetää vertoja ehkä vain saman yhtyeen toinen mestariteos, taiteilijan ja yleisön välistä etäisyyttä tuplalevyn verran pohdiskeleva The Wall (1979). Väittäisin kuitenkin, että The Dark Side of the Moon on näistä parempi. Se on myös selvästi yhtyeen myydyin levy 45 miljoonalla kappalellaan.

Pink Floyd on synnyttänyt monia hengenheimolaisia. Eräs tällainen yhtye on amerikkalainen The Flaming Lips. Ja kuinka ollakaan, The Flaming Lipsin viimeisin levytys on yritys tuoda The Dark Side of the Moon nykyaikaan. Viime joulun tienoilla julkaistu pitkäsoitto-cover on loistavalta nimeltään The Flaming Lips and Stardeath and White Dwarfs with Henry Rollins and Peaches Doing The Dark Side of the Moon. Kuten nimestä voi päätellä, levyn suurimmasta osasta vastaa The Flaming Lips itse, mutta mukana on myös monia vierailijoita. Tuloksena on juuri niin psykedeelinen tulkinta kuin mukana olevilta artisteilta voi odottaakin. Vannoutuneimmilla Pink Floyd -fanaatikoilla menee aamukahvi väärään kurkkuun, mutta muille The Flaming Lipsin tulkinta The Dark Side of the Moonista uppoaa varmasti. Siinä on vain enemmän säröä.