Juha Itkonen: Minun Amerikkani

5759369

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Demokratia Amerikassa, osa kaksi

Juha Itkonen:

Minun Amerikkani

Otava 2017, s. 350

Yhdysvalloista on moneksi. Eri ihmisillä on siitä eri käsityksiä, kuten Juha Itkosen (s. 1975) Minun Amerikkani osoittaa. Itkosen Amerikka on kuin hän itse: avarakatseinen ja liberaali paikka, jossa ei ole sijaa nurkkakuntaisuudelle ja vihalle. On selvää, ettei hänellä riitä ymmärrystä toisin ajatteleville, kuten presidentti Donald Trumpille.

Minun Amerikkani on mukavaa vaihtelua Itkosen tuotannossa. Hänet tunnetaan romaaneistaan, vaikka hän aloitti uransa journalistina ja on parempi asiatekstin kuin proosan tekijä. Hänen uusin teoksensa on yhdistelmä matkakirjaa ja esseetä. Tyyli toimii, vaikka sävy onkin alussa liian anteeksipyytävä: ”Alkaa saman tien hävettää, haluaisin selittää tekojani. En tarkoittanut mitään pahaa. Ei ollut aikomus uhitella. Anteeksi, ajattelin vain omiani, minulla on taipumusta sellaiseen.” (s. 14)

Itkonen kirjoittaa Yhdysvalloista ja suhteestaan siihen. Hänen Amerikkansa on, kuten monien muidenkin, populaarikulttuurin luomus. Se koostuu enemmän tai vähemmän paikkansa pitävistä mielikuvista.

Toisaalta Yhdysvallat ei ole oikeastikaan kovin aito. Siellä tärkeää on show’n jatkuminen ja kulissien pitäminen pystyssä. Kaikki tuntuu aavistuksen lavastetulta: ”Näen sen helposti silmieni edessä, amerikkalaisen elämän kuvitteleminen ei ole minulle vaikeaa, sillä olen elänyt koko elämäni kuviteltujen amerikkalaisten elämien ympäröimänä.” (s. 146)

Amerikkalaiset utopiat

Juha Itkonen kertoo matkustelleensa Yhdysvalloissa laajasti ja useasti. Hän ei ole vieraillut pelkästään koillisrannikon liberaaleissa suurkaupungeissa, vaan myös esimerkiksi Texasin osavaltiossa ja Memphisissä. Hän on kirjoittanut havainnoistaan artikkeleita.

Amerikkalaiset eivät luota valtioon. Se on keskeinen syy maata loputtoman tuntuisesti vaivaaville poliittisille sotkuille. Silti he rakastavat maataan ja sen tähtilippua. Usko Amerikan mahtavuuteen ja poikkeuksellisuuteen muuhun maailmaan verrattuna elää yhä.

Minun Amerikkani keskiöön nousee Donald Trump ja hänen päätymisensä presidentiksi. Itkonen raportoi käynnissä olevista vaaleista ja nivoo ne olennaiseksi osaksi kirjaansa. Rakentavasti ajatteleminen ei ole kuitenkaan helppoa: ”On tyhmää sanoa, että amerikkalaiset ovat tyhmiä. Silti moni heistä on, sillä niin Amerikka toimii, tieto jakautuu yhtä epätasaisesti kuin raha: joillakin on sitä yllin kyllin, toisilla tuskin lainkaan.” (s. 157)

Itkosella ei riitä sympatiaa Trumpille ja hänen kannattajilleen. Lähes yhtä penseästi hän suhtautuu amerikkalaiseen isänmaallisuuteen ja uskonnollisuuteen, jotka tuntuvat suomalaisesta oudoilta. Hän ihmettelee, miten kirjailija J.D. Vancen kaltaiset älykkäätkin ihmiset voivat uskoa niin sokeasti kotimaahansa: ”Mutta Vance ei puhu tosiasioista, hän puhuu tunteesta. Uskosta tai jopa uskonnosta. Mahtavin! Paras! Ainutlaatuinen! American exceptionalism, jälleen kerran.” (s. 247)

Itkosen vuodatusta on välillä vaivaannuttava lukea. Hän päätyy yhä uudestaan tuskailemaan sitä, että Yhdysvallat ei ole hänen haaveittensa ja odotustensa mukainen. Minun Amerikkani toistaa itseään, mutta sisältää silti monia hyviä ajatuksia: ”Amerikkalaiset ovat aina osanneet utopioiden luomisen. Amerikassa on ollut niille tilaa, aivan fyysisestikin, manner on niin laaja ja maata niin paljon.” (s. 268)

Vallankaappaaja Trump

Yhdysvallat on Juha Itkoselle tärkeä. Se on ollut mukana hänen kaikissa romaaneissaan ja sillä on hänen mielessään keskeinen asema. Itkonen tekee Minun Amerikassani tiliä sen kanssa, että hänen unelmiensa maa ei ole täydellinen, eikä ehkä edes hyvä esikuva muille. Moni asia siellä on pielessä, kuten Donald Trumpin vaalivoitto osoitti.

Itkonen vertaa Trumpia Hitleriin. Molemmat lietsoivat pelkoa ja vihaa ja nousivat valtaan voimakkaalla retoriikalla. Itkonen harmittelee sitä, että Trump kaappaa hänen kirjansa. Tämä pelastaa kuitenkin teoksen, sillä ilman Trumpin kaltaista tunteita herättävää tyyppiä Minun Amerikkani olisi jäänyt liian kiltiksi ja tylsäksi, kuten Itkosen romaanit. Itkonen vaahtoaa etenkin Minun Amerikkani viimeisellä kolmanneksella Trumpista hänelle epätyypillisellä tavalla. Kiihkeys yllättää.

Trumpin ansiosta Minun Amerikassani on tervetullutta särmää, joka olisi siitä muuten todennäköisesti puuttunut. Itkosen vahvuus on kiteytetyssä asiatekstissä. Minun Amerikkani ei ole muiden ulkomaalaisten Yhdysvalloista kirjoittamien teosten, kuten Alexis de Tocquevillen klassikon Demokratia Amerikassa (1835), veroinen, mutta puolustaa paikkaansa.

Minun Amerikkani loppuu toiveikkaasti. Trumpin virkaanastujaisten synkistely unohtuu, kun Itkonen pääsee seuraamaan niitä seuraavana päivänä järjestettyä ja uutta presidenttiä vastustavaa marssia. Se palauttaa uskon massojen voimaan: ”Katson päättymättömänä silmieni edestä kulkevaa ihmisvirtaa ja ajattelen tai kenties enemmänkin tunnen uskovani edelleen Amerikkaan.” (s. 348)

Esa Mäkijärvi

George Saunders: Sotapuiston perikato

george-saunders-sotapuiston-perikato

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Ilojen ja surujen maa

George Saunders:

Sotapuiston perikato

Siltala 2016, s. 208

suomentanut Markku Päkkilä

Amerikkalaisen lyhytproosan erästä kiinnostavinta nimeä George Saundersia (s. 1958) saadaan lisää suomeksi. Sotapuiston perikato, alkukielellä CivilWarLand in Bad Decline, julkaistiin englanniksi jo vuonna 1996. Suomennosta saatiin odottaa, mutta kääntäjä Markku Päkkilä on tehnyt sen kanssa hyvän työn.

Sotapuiston perikato on Saundersin esikoisteos. Se sisältää novelleja ja pienoisromaanin ”Runsaudenmaa”. Kertomukset julkaistiin alun perin Harper’sin ja The New Yorkerin kaltaisissa arvostetuissa lehdissä. Saundersilla oli jo ennen kirjan ilmestymistä mainetta, mutta vasta sen myötä hän nousi todella esiin.

Sotapuiston perikadon tarinoissa esiintyvät kaikki Saundersin tavaramerkit, kuten musta huumori, filosofiset heitot ja yhteiskunnallinen kritiikki. Teksti on tasapainossa. Nopeilta kertomuksilta oppii pian odottamaan mitä tahansa. Niissä pyöritetään muun muassa Amerikan sisällissodan teemaan perustuvaa kyseenalaista teemapuistoa ja surraan vesipuiston aaltokoneessa kuollutta poikaa.

Kirjan aloittava niminovelli on erityisen kiinnostava. Saunders kirjoittaa siinä muun muassa joidenkin amerikkalaisten taipumuksesta kieltäytyä näkemästä ikäviä asioita ja halusta paeta tarkoituksettomaan viihteeseen: ”Halloween on Puistossa aina tapaus. Mainosesitteessämme sanotaan: Tule ja unohda kaikki syksyn aavemaisessa hehkussa.” (s. 27)

Saunders yllättää jatkuvasti, eikä hänen tarinoittensa aluista pysty yleensä päättelemään niiden loppuja. Kertomukset ovat usein yhtä aikaa hauskoja ja surullisia. Ne kertovat jakautuneesta maasta, jossa yksillä on paljon ja toisille ei ole mitään. Tarjotut näkökulmat ovat erikoisia: ”Kaikki on mennyt poskelleen sen päivän jälkeen kun liiskasin aallontekokoneella sen pikkupojan. En voi unohtaa niitä vedenottoaukossa kelluneita yltä päältä verisiä valkoisia uimahousuja.” (s. 50)

Jakautunut Amerikka

Monet Sotapuiston perikadon hahmot toivovat itselleen parempaa elämää. Ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää toisiaan, sillä jo vuonna 1996, kirjan ilmestyessä, jakolinjat rikkaan ja köyhän Amerikan olivat syvät. Kaikki teoksen henkilöt haluavat tulla amerikkalaiseen tapaan muistetuksi pärjääjinä: ”Niin sujahdan maailmaan äitini jalkojen välistä solakampana ja kauniimpana vauvana ja minua odottaa toisenlainen elämä, jossa olen taitava, sulava kuin kauris, voittaja.” (s. 82)

Kirjoittamista tiiviisti jatkanut George Saunders valitti The New Yorkerin artikkelissaan alkuvuodesta 2016, kuinka hänen kotimaansa on entisestään heikentynyt sekä tunteellisessa että älyllisessä mielessä. Tämä ilmiö on aina ollut Saundersin aiheena. Hänen esikoisteoksensa ei ole tältä osin vanhentunut, vaan on päinvastoin hyvin ajankohtainen.

Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen amerikkalaisten erimielisyydet ovat vain pahentuneet. Trumpin populistinen retoriikka on jakanut amerikkalaiset entistä voimakkaammin eri leireihin. Monet muistelevat nostalgisesti vanhoja hyviä aikoja, kuten myös Sotapuiston perikadon eräässä novellissa tapahtuu: ”Sinisen taivaan alla levittäytyy kaupunkini, kaupunki jossa olen asunut, kaupunki jota olen tavallani rakastanut. Muistan ajan kun talot olivat puuta, ukot kaupustelivat kärryistään kaikenlaista ja museon tienoo oli tulvamaata jossa käytiin eväsretkillä.” (s. 110)

Avoimesti yhteiskunnallinen

Sotapuiston perikadon avoimesti poliittisin teksti on sen päättävä pienoisromaani ”Runsaudenmaa”, jonka alussa ollaan äänestämässä. Pappina toimiva hahmo yrittää luoda yhteishenkeä: ”Hän sanoo että kävi miten kävi meillä on siunaus myötä. Hän myöntää, että meillä on raskas risti kannettavanamme, mutta saamme kuitenkin syödäksemme kolmesti päivässä puhumattakaan siitä että joka päivästä jää käteen nätti summa pikkurahaa vietäväksi kotiin ja puntaroitavaksi kaikessa rauhassa parakissamme josta ei peritä penniäkään vuokraa.” (s. 113)

Tällainen ei kovin vakuuttava retoriikka on tullut viime vuosina tutuksi myös meillä Suomessa. Vaikeuksissa olevat poliitikot väittävät, ettei meillä ole oikeutta valittaa, koska asiat voisivat olla huonomminkin.

Liberaali George Saunders ei tyrkytä proosassaan poliittisia näkemyksiään, mutta niitä ei ole myöskään todella piilotettu: ”Miten kaunis tämän maan on täytynyt olla joskus, kun saattoi hypätä autoon ja ostaa pussillisen hampurilaisia ja ajella missä huvitti, käydä välillä uimassa joessa tai ottaa nokoset puiden alla ilman pelkoa mutageeneistä tai siitä että pyssymiesjoukko tulee ja pidättää ja lähettää loppuiäksi Evergladesin rämeille.” (s. 151)

Saunders julkaisee ensimmäisen romaaninsa Lincoln in the Bardon helmikuussa 2017. On kiintoisaa nähdä, miten kirjailija suoriutuu pidemmästä muodosta. Lyhyessä proosassa hän on kuin kotonaan, kuten Sotapuiston perikato osoittaa. Sen julkaiseminen suomeksi on hienoa. Saundersin lukeminen kannattaa Amerikan syvällisemmän ymmärtämisen kannalta.

Esa Mäkijärvi