Suuresta epäonnistumisesta

Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate, 1980) on kaikkien aikojen aliarvostetuimpia elokuvia. Sitä on viime vuosina yritetty nostaa esiin, muun muassa erikoisnäytännöissä, puheenvuoroissa ja esseissä, mutta elokuva kärsii kuitenkin edelleen ansaitsemattoman huonosta maineesta. Syy on perinteisen amerikkalainen, eli raha. Noin 40 miljoonan dollarin budjetilla tehty Portti ikuisuuteen tienasi lippuluukuilla vain reilut kolme miljoonaa dollaria. Elokuvan pitkittynyt tekeminen ja sen täydellinen taloudellinen epäonnistuminen johtivat aikanaan suureen mediasirkukseen. Lehdistö, televisio ja asiansa osaamattomat kriitikot iloitsivat täydellisestä mahalaskusta. Samalla ne keskittyivät vähättelemään elokuvan taiteellisia ansioita.

Portti ikuisuuteen oli aiemmin Kauriinmetsästäjällä (The Deer Hunter, 1978) Oscar-palkintopöydän puhdistaneen Michael Ciminon kolmas oma elokuva. Kauriinmetsästäjää kritisoitiin aikoinaan populistiseksi ja ylipitkäksi. Portti ikuisuuteen leimattiin puolestaan marxilaiseksi, koska se kuvaa työläisten kamppailua historiallisen välttämättömyyden edessä. Nämä ovat kuitenkin epämääräisiä yleistyksiä.

Kauriinmetsästäjän seuraaja on monestakin syystä lännenelokuvalajityypin uudistaja. Timo Hännikäinen on Kerberoksessa vuonna 2007 julkaistussa esseessään analysoinut filmin juonta yksityiskohtaisemmin, joten en aio siihen tässä kummemmin paneutua, vaan olen kiinnostunut elokuvan ”antiwesterniydestä”. Juuri vastakohtaisuus on todennäköinen syy sille, miksei Portti ikuisuuteen nauti Yhdysvalloissa suurta suosiota. Elokuva rikkoo monia yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuden hyviksi katsomia konventioita.

Hännikäinen kirjoittaa, ettei Portti ikuisuuteen noudata perinteistä amerikkalaista tarinankerrontaa. Se kyllä etenee kronologisesti alusta loppuun, mutta muuten aristoteelinen tarinankerronta heitetään romukoppaan. Elokuva esimerkiksi keskittyy historian suuriin linjoihin ja sen kolmesta päähenkilöstä kerrotaan vähitellen. Filmiä on kulunut pitkä tovi, kunnes James Averillin (Kris Kristofersson), Nathan D. Championin (Christopher Walkenin) ja Ella Watsonin (Isabelle Huppert) välinen yhteys selviää. Yleisön oli vaikea pysyä kärryillä pitkässä elokuvassa, jonka hahmoja ei annettu katsojalle ikään kuin tarjottimella.

Myös historian tietämyksestä olisi ollut katsojalle apua. Cimino kuvaa elokuvassaan pientilallisten ja karjanomistajien välistä väkivaltaista yhteenottoa 1890-luvun Wyomingissa. Hännikäinen muistaa kuitenkin alleviivata, ettei Ciminon elokuva ole historiallisesti eksakti. Oikeita henkilöitä ja tapahtumia on sulautettu toisiinsa niin, että lopputuloksena on historiallinen tulkinta. 1890-luvun karjasotien vaikutus amerikkalaiseen elämänmenoon oli joka tapauksessa mullistava, sillä ne merkitsivät villin lännen loppua ja perinteisemmän elämänmenon korvautumista yksityisomistukseen ja rahantekoon perustuvalla todellisuudella.

Vanha elämäntapa oli tullut tiensä päähän. Juuri tätä muutosta Cimino kuvaa neutraalissa ja surumielisessä elokuvassaan. Neutraali elokuva on sikäli, ettei se selvästi asetu pientilallisten tai karjanomistajien puolelle. He käyttäytyvät historiallisten ja yhteiskunnallisten rooliensa mukaisesti. Surumielinen filmi on puolestaan siksi, että sen kaikkien hahmojen unelmat jäävät toteutumatta. Toiset kuolevat, toiset katkeroituvat. Portti ikuisuuteen on siis elokuva amerikkalaisen unelman epäonnistumisesta. Se kuvaa Hännikäisen mukaan yhteiskuntaa, joka tuhoutui lopullisesti karjasotien tuoksinassa. Ei ihme, että amerikkalaiseen unelmaan edelleen uskovat hyökkäsivät niin aggressiivisesti Ciminon näkemystä vastaan. Elokuvan ohjaajan ja sen katsojien näkemykset historiasta erosivat merkittävästi toisistaan.

Kirjoituksissa ja dokumenteissa, kuten muutaman vuoden takaisessa Final Cutissa, jaksetaan kauhistella ohjaaja Ciminon maanisuutta elokuvan tekemisen aikana. Hän muun muassa rakennutti ja purki kulissikaupunkeja hetken mielijohteesta, kuljetutti kalliilla hinnalla kuvauspaikalle 1890-luvulla käytetyn höyryveturin ja kuvatutti samoja kohtauksia useita kymmeniä kertoja. Ciminon pyrkimys täydellisyyteen johti rahanmenoon ja hermoromahduksiin, mutta myös kauniisiin kuviin. Portti ikuisuuteen sisältää lukuisia kauniita maisemia, ja sen yksityiskohtaisuus on elokuvan historiassa omaa luokkaansa.

Portti ikuisuuteen on suuri epäonnistuminen. Se on valtavan hieno elokuva, jonka kaikki osa-alueet tukevat toisiaan. Tuotantoyhtiö ja yleisö eivät kuitenkaan perustaneet Ciminon poikkeuksellisen omaperäisestä lännenelokuvasta. Niinpä filmi oli taloudellinen pannukakku. Yleensä jyvällä olevat elokuvakriitikotkin menivät analyyseissään täysin metsään. The New York Timesin kriitikko vihjaili, että ohjaaja myi sielunsa paholaiselle saadakseen Kauriinmetsästäjän onnistumaan. Toisen suurelokuvan epäonnistuminen oli kuulemma paholaisen vaatima maksu. The Chicago Sun-Timesiin kirjoittanut Rogert Ebert nimitti puolestaan lännenelokuvaa ”skandaalimaiseksi elokuvalliseksi roskaksi.” Elokuvahistoriasta ei löydy toista elokuvaa, joka olisi saanut osakseen yhtä laajamittaista ja yhtä epäoikeudenmukaista arvostelua.

Jos Ciminon kolmas ohjaustyö ansaitsee jostain kritiikkiä, niin sitä pitää kritisoida Hollywoodin 1970-luvun ns. kultakauden päättämisestä. Portti ikuisuuteen oli viimeinen elokuva, jossa ohjaajalla oli vapaat kädet visionsa toteuttamiseen. Samalla se oli myös viimeinen suuri lännenelokuva. Sittemmin siirryttiin tuottajavetoiseen tekemiseen. Tuloksena oli vähemmän kunnianhimoisia, mutta budjetissaan pysyneitä ja tuottavampia elokuvia. Suuri yleisö oli tyytyväinen, mutta Hollywood-elokuvien laatu kärsi. Nykyään taiteellisesti merkittävimmät elokuvat tulevatkin Hollywoodin ulkopuolelta.

Portti ikuisuuteen julkaistiin vuonna 1980 kolmen ja puolen tunnin mittaisena versiona. Alkuperäinen versio oli ollut noin kaksi tuntia pidempi, mutta sitä tuotantoyhtiö ei sulattanut. Ohjaajan sopimuksessa nimittäin luki, että lopullisen elokuvan piti olla alle kolmen tunnin mittainen, joten puolessa lisätunnissakin oli kestämistä. Mieleen tulee Terrence Malickin myöhempi sotaelokuva Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line, 1998). Senkin ensimmäinen versio oli noin viiden tunnin mittainen. Tuotantoyhtiö pakotti kuitenkin Malickin saksimaan mestariteoksensa huomattavasti lyhyemmäksi. Sekä Portti ikuisuuteen että Veteen piirretty viiva ovat erinomaisia, jopa mestarillisia elokuvia. Ne olisivat kuitenkin voineet olla vielä mestarillisempia, jos ne olisi julkaistu niin pitkinä kuin ne oli tarkoitettu.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *