Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

9789510419977_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2016.

Pahuus meissä

Riku Korhonen:

Emme enää usko pahaan

WSOY 2016, s. 392

Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha? Muun muassa tähän kysymykseen Riku Korhonen (s. 1972) yrittää monipuolisessa uudessa romaanissaan vastata. Emme enää usko pahaan on hänen paras kirjansa tähän asti. Se on hallittu ja hienovarainen. Siinä käsitellään pahuuden luonteen lisäksi esimerkiksi henkistä tyhjyyttä.

Emme enää usko pahaan kertoo yrittäjä Eero Viitasesta, hänen vaimostaan Ainosta ja heidän kahdesta lapsestaan. Heidän elämänsä on liian tavallista, joten Eero päättää aiheuttaa jännitystä järjestämällä vaimonsa lavastetun kaappauksen. Asiat menevät pieleen kohtalokkaalla tavalla.

Korhosen kirja valittiin hiljattain ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi. Tämä ei ole yllätys, sillä teos sisältää poikkeuksellisen hyvin kirjoitettuja kohtia. Romaani ei ole aivan kansainvälistä tasoa, mutta erottuu edukseen kotimaisessa kirjallisuudessa. Sen nostaminen joulumyyntiä vauhdittavan tunnustuksen saajaksi ei sekään olisi ihme.

Vääristyneet arvot

Riku Korhonen kritisoi nykyisiä pinnallisia arvoja. Ihmiset ovat eksyksissä, eikä pelkkä arki riitä heille. Hän kertoo sieppauksesta, joka johtaa turvattomuuden tunteen lisääntymiseen Suomessa: ”Kansan yhtenäisyys oli rikki, sieppaajia tulisi lisää, ja turvallisuuspalveluja, henkilösuojausta ja sieppausvakuutuksia.” (s. 21)

Emme enää usko pahaan ei ole kuitenkaan liian osoitteleva, vaan sen voima on taidokkaasti rakennetussa tarinassa. Korhonen pehmentää vakavuutta kauniilla lauseilla: ”Sinä elokuun alun päivänä Kuuvuorta painoi kostea ilmamassa. Pyhän Katariinan kirkon yllä paisui tumma ihmisaivojen tavoin poimuttunut pilvi, hiekkateiden varsilla kulottuneet heinät seisoivat hievahtamatta ja tummenneet vaahteranlehdet roikkuivat pysähtyneessä ilmassa.” (s. 66)

Kolme kuudesta tämän vuoden Finlandia-ehdokkaasta tulee Turusta. Siellä tehdään erinomaista kirjallisuutta, ja onkin vain sopivaa, että Emme enää usko pahaan sijoittuu sinne. Helsingistä on kirjoitettu tarpeeksi. Korhosen romaanin sanoma on kuitenkin universaali. Se kasvaa kuvaukseksi suuntansa kadottaneista länsimaista ja niissä elävistä hämmentyneistä ihmisistä.

Runsaasta yhteiskunnallisesta kommentoinnista huolimatta Korhonen on edelleen parhaimmillaan kuvatessaan rakkautta. Vaikka asiat ovat pielessä, parisuhteen solmiminen ja perheen perustaminen toimivat edelleen reittinä hyvään elämään: ”Aino halusi olla hiljaa. He istuivat kasvot aurinkoon, ja Ainon suljettujen luomien alla lempeämpi violetti hehku lämmitti sokaisematta ja teki helpommaksi luottaa mihin kaikkeen kotia etsiessä oli tarpeen luottaa.” (s. 113)

Korhonen kritisoi kirjassaan nelikymppisten sukupolvea, johon hän itsekin kuuluu, mutta analysoi ikätovereitaan myös ymmärtäväisesti. Monet teoksessa tapahtuvista ikävistä käänteistä pannaan keski-ikäistyvien miesten ja naisten omaksumien vääristyneiden arvojen piikkiin.

Koska Korhonen kirjoittaa vähän kaikesta, hänen kykynsä pitää tarina koossa on hämmästyttävä. Näin hän kirjoittaa päihdeongelmaisista: ”Hän oli oppinut, miten monta Suomea maassa sijaitsi ja miten erilaisia polkuja asukkaat olivat päihdeongelmiinsa päätyneet, perheperinteistä, sosiaalisista malleista, kaltoinkohtelusta ja väkivallasta, psyykkisestä kärsimyksestä, romanttisesta jännityksen kaipuusta joka oli ruumiillistunut aidoiksi vaaroiksi, henkisestä tyhjyydestä ja kyvyttömyydestä hyväksyä todellisuutta, joskus syystä.” (s. 193)

Kaunokirjallinen varoitus

Emme enää usko pahaan käsittelee kaiken muun lisäksi yhtä Riku Korhosen lempiaiheista, miehen halua alistaa naista. Korhonen nälvii vaimojensa nöyryyttämisestä haaveilevia aviomiehiä: ”Kukapa ahtaalle ajettu, verstaassa lymyilevä pikku aviomies ei haaveilisi vaimonsa laittamisesta rautoihin. Se oli historiallisesti johdonmukaista. Koska länsimaiden miehet olivat antaneet naisille heidän nykyisen vapautensa, he saattoivat myös ottaa sen pois.” (s. 204)

Romaanissa kuvattujen ihmisten historian taju on niin vääristynyttä, ettei se voi olla johtamatta pahaan. Näin on siitä huolimatta, että Eero yrittää parhaansa mukaan selittää hänessä tapahtunutta henkistä muutosta: ”Väkivaltafantasioissa ei piillyt mitään syvää merkitystä. Ne ilmensivät vain darwinistista olioiden mittelyä erotiikan symbolialueelle siirrettynä. Vahvempi sieppasi hiekomman ja todisti geneettisen laatunsa ja rohkeutensa ja panosti antautumaan.” (s. 223)

Tällaiset sarkasmia ja vakavuutta yhdistävät analyysit ovat Korhosen kirjan heikointa antia. Parhaimmillaan teos on antaessaan juonen viedä. Toiminnalliset hetket, kuten Eeron tekemän kidnappauksen verinen huipennus, ovat erityisen hyviä.

Emme enää usko pahaan ehdottaa, että kun ihmisellä ei ole enää tukenaan pysyviä arvoja, kuten filosofiaa tai uskontoa, hän voi alkaa etsiä merkitystä pahasta. Eero alkaa ajatella, että jokaisella itsensä tuntevalla pitää olla jokin synkkä salaisuus. Korhonen varoittaa, että pelkkä arkinen aherrus ei välttämättä riitä: ”Elämä oli antelias, mutta pakotti vastaanottamaan liikaa samaa.” (s. 354)

Esa Mäkijärvi

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *