Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

bookcover_9789511305675

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2016.

Mahdoton maailma

Riikka Pulkkinen:

Paras mahdollinen maailma

Otava 2016, s. 358

Syksyn kirjasato on erinomainen. Nyt ilmestyvän kotimaisen ja käännetyn kirjallisuuden korkea taso osoittaa, että ala on kaikkea muuta kuin kriisissä. Isotkin kustantamot ovat tehneet rohkeita ratkaisuja esimerkiksi julkaisemalla paksuja romaaneja, kuten Markus Leikolan kunnianhimoisen Uuden maailman kadun. Kirja-alan murros etenee kiinnostavalla tavalla.

Paras mahdollinen maailma on perinteisen ja taiteellisen romaanitaiteen välillä menestyksellä tasapainottelevan Riikka Pulkkisen (s. 1980) viides romaani. Tuottelias nuori kirjailija palaa keveämmän Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen (2014) jälkeen syvällisempiin aiheisiin. Uusi teos on monipuolinen kuvaus kalvavista traumoista ja ajan parantavasta voimasta.

Kuten Pulkkisella aina, Paras mahdollinen maailma on tasainen kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Kirjan päähahmo on nuori helsinkiläinen näyttelijä Aurelia, joka palkataan keskeiseen osaan Berliinin muurin romahtamisesta kertovaan näytelmään. Aloitteleva Aurelia on epävarma kyvyistään. Yhdellä tasolla Pulkkisen teos kertookin paikkansa etsimisestä maailmassa.

Aurelian valitseminen päähenkilöksi on Pulkkiselta rohkea teko, sillä sympatian tunteminen hemmotellun naisen kärsimyksiä kohtaan on aluksi vaikeaa. Töölössä asuva Aurelia käy kävelyretkillä ja Fazerin kahvilassa. Hän on korostetun naisellinen, jopa tyttömäinen, ja hänen ongelmansa ovat henkisiä.

Aurelialla, kuten kirjan muilla hahmoilla, on hankalaa. Vaikka kaikki on periaatteessa hyvin, ihmiset joutuvat taistelemaan pysyäkseen järjissään. Vaikeuksia halutaan paeta olemattomuuteen ja lohduttavaan ajatukseen omasta mitättömyydestä: ”Hänen mielenrauha-ajatuksensa on aina ollut iho. Iho on niin hauras, että oikeastaan, kun alkaa ajatella, mitään minuutta ei ole.” (s. 11)

Elämä teatterina

Parhaan mahdollisen maailman rytmiin ja tyyliin kestää tottua. Mitä pidemmälle kirja etenee, sen voimakkaammin se imee mukaansa. Aurelian vanhemmat ovat eronneet. Keski-iän ylittänyt isä on saanut aivoverenvuodon ja tekee kuolemaa. Aurelia pakenee ajatukseen siitä, että elämä on yhtä suurta teatteria: ”Täydellinen hetki, hetki jona elämä lävistää teatterin ja päinvastoin.” (s. 35)

Kaikki kirjassa tavatut ihmiset kaipaavat suurta muutosta. Monikulttuurinen ja vapaamielinen Berliini välkkyy taustalla haavekuvana paremmasta paikasta. Saksan pääkaupunki liittyy paitsi Aurelian näytelmään, myös muihin juonen kannalta keskeisiin käänteisiin. Berliiniin lähteminen nousee romaanissa hieman naiivisti paremman elämän vertauskuvaksi.

Tunne kaiken merkityksettömyydestä ei jätä Helsinkiin jumittunutta Aureliaa rauhaan. Syntymästä asti kannettu suru jäytää häntä sisältä: ”Ajatukset isästä tulevat aina äkkiarvaamatta, kiilaavat Aurelian tajuntaan kaiken ohi ja hän on vähällä valahtaa edessä olevan surun painosta.” (s. 105)

Parhaassa mahdollisessa maailmassa murehditaan muun muassa sitä, että sairaalassa makaava isä ei pysty enää toteuttamaan itseään kiipeämällä vuorille. Aurelia harrastaa seinäkiipeilyä. Hän saa kuitenkin paniikkikohtauksen sitä tehdessään ja alkaa pelätä kestävyytensä puolesta: ”Kun on kerran menettänyt otteensa, alkaa pelätä, että se tapahtuu uudestaan. Nyt, nytkö? Taasko” (s. 136)

Liukeneminen maisemaan

Vaikka Paras mahdollinen maailma on pääasiassa hyvin kirjoitettu, se kompastelee teatterin tekemistä käsittelevissä kohdissa. Toinen ongelma liittyy Aurelian äitiin, joka rikkoo muisteluillaan varsinaista kerrontaa. Äidille omistetut luvut ovat keskinkertaisia, vaikka ovatkin välttämättömiä tarinan kannalta: ”Muistan että radiossa soitettiin Lambadaa ja minä vihasin sitä. Halusin elämälleni toisenlaisen ääniraidan ja aloin kuunnella Rauli Badding Somerjokea ja muutamia muita.” (s. 225)

Aurelia ja Berliini-näytelmää ohjaava vanhempi mies Joachim kiinnostuvat toisistaan. Heillä on samanlaisia kokemuksia. He löytävät toisistaan tukea yrittäessään murtaa menneisyytensä muuria, kuten teoksessa alleviivaavasti todetaan. Väärin tekemisen pelko vaivaa kaikkia romaanin hahmoja: ”Oli osattava tehdä oikein, emmekä me osanneet.” (s. 310)

Elämän rajallisuus nähdään Parhaassa mahdollisessa maailmassa sekä ahdistavana että lohduttavana tosiasiana. Aurelia haaveilee massaan sulautumisesta ja katoamisesta kokonaan: ”Täydellinen loppu, liukeneminen maisemaan.” (s. 338)

Kirjan rikkinäiset henkilöt yrittävät parhaansa. Heidän elämänsä on suojattua, mutta se ei estä heitä kärsimästä. Kaikki on epäoikeudenmukaista. Toiset elävät ja toiset kuolevat. Paras mahdollinen maailma on tasapainoinen ja hyvin kirjoitettu. Se pysyy kuitenkin hieman liian hyvin koossa. Pinnallisen tuskailun rinnalle olisi kaivannut lisää säröjä. Onneksi maailmaan mahtuu monenlaisia kirjoja.

Esa Mäkijärvi

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *