Jonathan Blow’n peleistä

9709a862058fc65b962a638ed0d54248

Ovatko videopelit taidetta? Kysymys on kulunut, mutta silti ajankohtainen. Enemmistön mielestä pelit ovat viihdettä, eikä niiden pitäisi edes yrittää olla mitään enempää. Vähemmistön mukaan pelit ovat puolestaan jo lähtökohtaisesti taidetta ja niitä pitäisi siksi arvostaa enemmän. Totuus lienee jossakin tässä välissä, sillä vaikka myyntiin on tullut useita selkeän taiteellisia pelejä, suurin osa niistä on tarkoitettu ajankuluksi.

Oli asia niin tai näin, peleillä on nykyään kulttuurissamme keskeinen asema. Niitä ostetaan suuria määriä ja yhä vanhemmat ihmiset käyttävät aikaansa niihin. Erään tutkimuksen mukaan 59 prosenttia amerikkalaisista pelaa vapaa-ajallaan. Keskiverto pelaaja on 31-vuotias mies. Konsoleita käytetään eniten, mutta taulutietokoneet ja kännykät ovat muuttaneet pelaamisen luonnetta. Yhä useampi pelaa matkustaessaan julkisilla kulkuvälineillä tai ollessaan muuten liikkeessä. Tämä on johtanut uudenlaisiin peleihin, jotka on suunniteltu uusille alustoille.

Suosituimmat konsoli- ja tietokonepelit, kuten Grand Theft Autot, Battlefieldit ja Call of Dutyt, ovat kehittyneestä teknologiasta huolimatta melko yksinkertaisia. Ne on suunnattu ostajille, jotka ovat kiinnostuneita suoraviivaisesta viihteestä. Pelialalla on paljon lahjakasta ja taiteellisesti suuntautunutta väkeä, mutta markkinat määräävät pelien suunnan. Taiteellisempia pelejä tekevät useimmiten lähinnä pienet firmat, jotka voivat ottaa suurempia riskejä. Nämä niin kutsutut indie-kehittäjät luovat videopelejä yksin tai pienissä ryhmissä ja ilman suuren julkaisijan taloudellista tukea.

Eräs tunnetuimpia hiljattaisia indie-kehittäjiä on ajan manipulointiin perustuvan Braid-tasohyppelyn ja haastavan The Witness -ongelmanratkaisun luoja Jonathan Blow (s. 1971). Hän on saavuttanut menestystä tekemällä syvästi henkilökohtaisia pelejä. Blow’n mielestä pelien on turha haaveilla kulttuuripiirien arvostuksesta, jos niiden kehittäjät eivät ole kunnianhimoisempia ja aseta rimaa korkeammalle. Blow on joutunut kärkevien mielipiteittensä takia runsaan kritiikin kohteeksi.

The Atlanticin muutaman vuoden takaisessa artikkelissa Blow’ta kuvaillaan erikoiseksi tyypiksi, joka ajaa kalliilla sähköautolla ja elää muuten askeettisesti. Hän ei vastaa kuvaa stereotyyppisestä pelinkehittäjästä, joka mielletään edelleen epäsosiaaliseksi nörtiksi. Toisaalta Blow’n tapa hakeutua tiukkasanaisiin väittelyihin on tuttu kaikille pelialalla. Hienovaraisuus ei ole tekijöiden tai pelaajien vahvuuksia. Monet peleihin liittyvät riidat ovat typeriä ja tuovat mieleen yläasteella puhkeavat kärhämät.

The Atlanticissa pelit tuomitaan tylysti. Lehden mukaan ne saavuttivat kauan sitten taloudellisen aikuisuuden, mutta “muoto on edelleen taiteellisesti takapajuinen, jota vaivaavat sarjakuvamaiset verilöylyt ja loputtomat tuoton kannalta hyödylliset jatko-osat.” Nämä ja muut toimittajan vastaavat kiteytykset ovat liian armottomia, mutta niissä on totuuden siemen. Monet menestyneimmät pelit todella ovat aivottomia räiskintöjä ja puuduttavia jatko-osia. Ne myyvät parhaiten, joten niitä tehdään eniten ja niiden valmistamiseen käytetään eniten rahaa. Vähissä ovat ne suuret pelitalot, joiden tekeleet ovat älyllisesti tai muuten haastavia.

Blow on ottanut elämäntehtäväkseen muuttaa tämän. The Atlanticin hänestä tekemän artikkelin tullessa hänen toinen pelinsä The Witness ei ollut vielä ilmestynyt. Se julkaistiin myöhästelyjen jälkeen usealle alustalle vuonna 2016. Blow’n pelit vaativat käyttäjiltä paljon. The Witnessissä ratkaistaan monimutkaisia pulmia yksinkertaisessa ympäristössä. Sen mekaniikan oppii nopeasti, mutta sen läpäisemiseen vaaditaan älyä. Ei ihme, että lukuisat pelaajat ovat olleet ymmällään Blow’n luomusten edessä. Niitä pidetään hyvinä, mutta usein liian vaikeina.

Kaikki eivät ole samaa mieltä Blow’n kanssa siitä, että pelien pitäisi olla henkilökohtaisempia ja älyllisesti haastavampia. Blow on haukkunut kollegoitaan ja saanut maineen vaikeana tyyppinä. Hän kuvailee The Atlanticissa peliteollisuutta keskinkertaisuuden pesäksi, eikä ole aivan väärässä. Taloudelliset realiteetit kahlitsevat etenkin isoja valmistajia ja estävät niitä tehokkaasti tekemästä vähänkään kunnianhimoisempia pelejä. Monet pitävät lisäksi kiinni käsityksestä, että pelaajat eivät edes odota peleiltä mitään monimutkaisempaa, eikä sellaista pidä väkisin yrittää tehdä. Blow’n ja hänen hengenheimolaistensa taistelu tuulimyllyjä vastaan jatkuu.

Anders Rydell: Kirjavarkaat – Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana

rydellkirjavarkaat

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Varastetut sanat

Anders Rydell:

Kirjavarkaat – Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana

Gummerus 2016, s. 474

suomentanut Pekka Marjamäki

Toiseen maailmansotaan tuntuu löytyvän loputtomasti uusia näkökulmia. Ruotsalainen Anders Rydell (s. 1982), joka on tehnyt aiemmin kirjan natsien taidevarkauksista, lähestyy sotaa tällä kertaa kirjavarkauksien kautta. Lähestymistapa on mukavan raikas, sillä aikaa on analysoitu hyvin paljon.

Natseista ja kirjoista tulee ensimmäisenä mieleen roviot, joissa liekkeihin heitettiin hallinnolle haitallisiksi katsottuja kirjoja. Rydell huomauttaa kuitenkin, että kansallissosialistit eivät halunneet vain tuhota teoksia, vaan olivat myös kiinnostuneita niiden sisältämän tiedon ottamisesta käyttöönsä. Historia haluttiin kirjoittaa uudelleen.

Kirjavarkaiden alussa lainataan 1800-luvulla elänyttä runoilija Heinrich Heineä, jonka mukaan kirjojen hävittämisestä on helppo siirtyä ihmisten polttamiseen. Näin tapahtuikin natsien hallitsemassa Saksassa. Heidän toimintaansa kuului myös pahimpien ideologisten vihollistensa, kuten juutalaisten ja kommunistien, arkistojen ja kirjastojen järjestelmällinen ryöstäminen. Tavoitteena ”oli riistää ihmisiltä sanat ja kertomukset – takavarikoida ne lopullisesti.” (s. 12)

Uuden luominen ja vanhan tuhoaminen

Saksalaiset kirjaroviot juontavat juurensa protestantti Martti Lutheriin, joka poltti pahoiksi mieltämiään katolisia tekstejä 1500-luvulla. Uskonpuhdistuksen aloittaja Lutheria pidettiin myöhemmin natsien toimesta historiallisen saksalaisen uhmahengen ilmentymänä.

Natsit valjastivat Lutherin ja monet muut tuhoisan politiikkansa puhemiehiksi. Symboliikka oli kansallissosialisteille tärkeää. Propagandaministeri Joseph Goebbels oli ”hyvin perillä rovioiden sekä historiallisesti että poliittisesti tärkeästä symbolisesta merkityksestä uudestisyntyneen Saksan kiihkeänä kasteseremoniana.” (s. 30)

Kirjavarkaat sisältää paljon kiinnostavaa tietoa. Sen tekijän vahvuus on etenkin todellisten tapahtumien tarinallistamisessa. Hieman huonommin toimivat kuvaukset kirjoittajan omista matkoista ympäri Eurooppaa kadonneiden tai tuhoutuneiden kirjojen perässä. Historia tuntuu Anders Rydellin kertomana nykyhetkeä kiinnostavammalta.

Kirjavarkaiden tekijä on avoimen maailman puolella ja kansallismielisyyttä vastaan. Osansa hänen leppymättömästä kritiikistään saa muun muassa natseja vihannut kirjailija Thomas Mann, jonka nuoruuden aikaista ajattelua Rydell ei hyväksy. Rydellin mukaan Mannin ja muiden ”palavasieluinen kansallismielisyytensä, feodaalisten ihanteiden puolustamisensa ja sodan romantisoimisensa korkeammaksi henkiseksi taisteluksi myötävaikutti kuitenkin siihen, että kansallissosialismin radikaali maailmankuva sai osakseen kaipaamaansa oikeutusta.” (s. 80)

Rydellin vapaamielisyys on yksi Kirjavarkaita voimakkaasti määrittelevä tekijä. Hän osoittaa onnistuneesti, että kaikki natsit eivät olleet barbaareja, vaan häikäilemättömän älykkäitä opportunisteja, jotka olivat mielettömän kiinnostuneita tiedosta. Uuden luominen ja vanhan tuhoaminen kulkivat heillä rinta rinnan.

Erityisen pahasti kärsivät juutalaiset, jotka propaganda nosti saksalaisten suurimmaksi viholliseksi. Rydell kommentoi vähitellen kierroksia ottanutta vainoa: ”Natsien järjestelmällisissä puhdistusoperaatioissa oli jotakin tavattoman pahantahtoista. He pyrkivät pyyhkimään pois kaikki jäljet juutalaisväestön olemassaolosta koko Euroopassa.” (s. 209)

Katkeraan loppuun asti

Akselivaltioiden toisen maailmansodan aikaiset hirmuteot on hyvin dokumentoitu. Heidän tekemänsä kirjavarkaudet tunnetaan kuitenkin huonosti. Tästä kielii sekin, että sodan aikana varastettujen teosten luettelointi ja palauttaminen alkuperäisille omistajilleen on vielä pahasti kesken. Saksan kirjastoista löytyy yhä valtavasti kirjoja, jotka haalittiin epäilyttävillä tavoilla.

Kirjavarkaat on tästä syystä tärkeä. Se täyttää taidevarkauksiin keskittyneeseen historiankirjoitukseen jäänyttä aukkoa. Sotaa käytiin monella rintamalla: ”Kyse ei kuitenkaan ollut sodasta, jossa vihollinen pyrittiin tuhoamaan pelkästään fyysisesti, vaan kamppailua käytiin myös muistoista ja historiasta. Ja siinä Alfred Rosenbergin eri projektit näyttelivät pääroolia.” (s. 343)

Alfred Rosenberg oli natsien pääideologi, jonka merkitystä on historioitsijoiden painotuksista riippuen joko korostettu tai vähätelty. Varmaa on, että Rosenbergilla oli saksalaisten vihollisten kirjoitetun kulttuurin tuhoamisessa ja varastamisessa tärkeä osa. Rosenberg ei koskaan katunut tekojaan, vaan kannatti natsismia aina hirttämiseensä asti.

On kiinnostavaa, että vaikka natsit tiesivät todennäköisesti häviävänsä aloittamansa sodan, he jatkoivat valitsemallaan tuhoisalla tiellä loppuun saakka. Heidän totaalisessa mallissaan ei ollut muuta vaihtoehtoa. Kirjojen vieminen jatkui sekin pitkään. Kirjavarkaat valottaa toista maailmansotaa uudesta näkökulmasta. Se on jo tästä syystä lukemisen arvoinen.

Esa Mäkijärvi

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia

kauno

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.



Yritys omakuvaksi

Mihail Šiškin:

Kaunokirjoituksia

WSOY 2016, s. 294

suomentanut Vappu Orlov

Mihail Šiškin (s. 1961) syntyi Moskovassa ja muutti Sveitsiin vuonna 1995. Hän tuli tunnetuksi kirjailijana asuessaan Euroopassa. Šiškin käsittelee teksteissään kriittisesti Neuvostoliittoa ja Venäjän nykyhallintoa, mistä syystä hän ei ole niitä kannattavissa piireissä kovassa huudossa.

Šiškiniä arvostetaan erityisesti hänen tarkasta psykologisesta silmästään ja tavastaan käyttää venäjää. Hän kirjoittaa synnyinmaastaan, suhtautuen siihen ymmärtäväisesti ja pitäen sen asukkaita pääasiassa samanlaisina kuin muualla.

Kaunokirjoituksia sisältää valikoiman novelleja Šiškinin uran varrelta. Suurin osa niistä on esseistisiä, mikä lisää niiden kiinnostavuutta. Šiškin analysoi Venäjän historiaa sepitteellisen kerronnan lomassa. Monissa tarinoissa on vahva omaelämäkerrallinen ote. Kirjailija puhuu itsestään. Hän peilaa omaa kohtaloaan keksimiinsä hahmoihin ja oikeasti eläneisiin ihmisiin.

Venäjästä naiivisti

Suomentaja Vappu Orlov on kirjoittanut Kaunokirjoituksiin lyhyet jälkisanat, joissa esitellään Mihail Šiškinin elämää ja uraa. Šiškinin oma ääni löytyi vähitellen. Hänen ensimmäiset julkaistut tarinansa olivat vielä melko perinteisiä, mutta pian hän alkoi tehdä monitulkintaisempaa proosaa. Orlovin mukaan niistä löytyy ”omaelämäkertaa, runsaasti sitaatteja kirjallisuudesta, muistelmista ja asiakirjoista, fiktiota, kansanrunoutta ym.” (s. 289)

Tästä tietystä erikoisuudesta johtuen jotkut kriitikot ovat olleet Šiškinin teoksia arvostellessaan hieman ymmällään. Monet heistä ovat päätyneet suosittelemaan hänen kirjojaan sillä varauksella, että lukija on perinteisiä sääntöjä noudattamattomaan proosaan valmis.

Šiškinin rönsyilevä tyyli tuo mieleen turkkilaisen Orhan Pamukin. Kuten Orlov huomauttaa, Šiškinin proosa voisi helposti olla sen sisältämän monenlaisen aineiston takia raskasta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä kirjailija pehmentää tekstiään naiiviudella, jonka oppi omien sanojensa mukaan Leo Tolstoilta. Vaikeitakin asioita voi käsitellä oikealla otteella.

Šiškinille lämmettiin melko hitaasti, mutta hän on nauttinut kansainvälisestä huomiosta 2000-luvulla: ”Šiškinin teokset ovat keränneet lukuisia palkintoja, mm. Venäjän kaikki merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot, ja niitä on käännetty noin kolmellekymmenelle kielelle.” (s. 291)

Šiškin on tiiviissä yhteydessä Venäjän kirjallisuuden kaanoniin, vaikka ei asu maassa, ja vaikka hänen tarinansa eivät ole leimallisen venäläisiä. Šiškin suoritti asepalveluksen Neuvostoliitossa, mikä muokkasi sekin hänen sirpaleista identiteettiään: ”Olen muuten ilmeisesti aina vain sen olemattoman maan olemattoman armeijan reservinupseeri.” (s. 12)

Kirjailija ymmärtää, että hänen muuttamisensa Sveitsiin etäännytti hänet venäjän kielestä, sen kehityksestä. Hän suhtautuu asiaan rennosti, vaikka pitääkin kieltä ylipäätään potentiaalisesti vaarallisena: ”Kielen tehtävä onkin Baabelin tornin rakentamisesta lähtien ollut synnyttää väärinkäsityksiä.” (s. 39)

Kaunokirjoituksia on enimmäkseen helppolukuinen, mistä kiitos kuuluu Šiškinin lisäksi suomentaja Orloville. Kaikki ajatukset eivät kuitenkaan avaudu helposti, koska Šiškin ei aina onnistu tavoitteessaan puhua monimutkaisista asioista yksinkertaisesti. Hän sortuu välillä omaan näppäryyteensä.

Parhaimmillaan Kaunokirjoituksia on yksityistä ja yleistä saumattomasti yhdistävissä kertomuksissa, kuten novellissa ”Pyhän Markuksen kellotorni”. Se koostuu enimmäkseen Šiškinin löytämistä kirjeistä, joita kaksi todellista henkilöä lähettivät toisilleen 1900-luvun alun paikkeilla. Novellissa avataan tyylikkäästi kumouksellista liikehdintää, joka johti Venäjällä kommunistisen diktatuurin syntyyn. Samalla Šiškin kertoo kahden toisiinsa rakastuneen ihmisen traagisen tarinan.

Venäläinen sielu

Eräs venäläisten kirjailijoiden ikuisista pakkomielteistä on ollut kysymys venäläisestä sielusta. Mikä se on? Miten se ilmenee? Mihail Šiškin käsittelee hänkin tätä kysymystä, mutta tekee sen omalla tavallaan. Hän pitää vastausta monimutkaisena, eikä pelkää siihen liittyviä ristiriitoja.

Šiškinin mielestä venäläinen kirjallisuus on ollut 1800-luvulta lähtien tärkeä vastavoima maan vallanpitäjien loputtoman oloista mielivaltaa vastaan. Kirjoista löytyy apua, kun maailma tuntuu pahalta: ”Venäläisen kirjallisuuden kieli on Nooan arkki. Yritys pelastua. Siilipuolustus. Sanojen saareke, jolla on määrä saada ihmisarvo säilytetyksi.” (s. 271)

Kaunokirjoitusten sävy on rohkaiseva. Elämä voittaa aina, jopa ja etenkin Venäjällä, joka on kärsinyt värikkään historiansa aikana enemmän kuin tarpeeksi. Yksilön vaikutusmahdollisuudet voivat olla vähäiset, mutta hän voi Šiškinistä tehdä osansa tilanteen parantamiseksi esimerkiksi kirjoittamalla: ”Sanasta tulee todellisuutta. Ja me itse olemme vain osa tätä todellisuutta.” (s. 281)

Esa Mäkijärvi