Arktinen hysteria – unohdettu klassikko

skannaaminen0001

Käsiohjelmateksti Kansallisteatterin sovitukseen Marko Tapion romaanista Arktinen hysteria. Näytelmän kansaesitys oli pienellä näyttämöllä 1.3.2017. Teksti löytyy myös Kansallisteatterin blogista.

Marko Tapion pääteos Arktinen hysteria (1967–1968) on unohdettu klassikko, vaikka sen pitäisi olla maamme kansalliskirjoja. Arktinen hysteria tiedetään. Romaanina se ei ole kuitenkaan läheskään yhtä luettu tai tutkittu kuin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia (1959–1962), joka käsittelee samoja aiheita ja samaa aikaa. Tämä on sääli, sillä Arktinen hysteria on loistava kirja.

Arktinen hysteria jäi monesta syystä paitsioon. Se oli pessimistinen. Se leimattiin oikeistolaiseksi, kun Linna oli poliittisesti Tapiota enemmän vasemmalla. Tapiosta ei ollut sodissa kärsineen Suomen terapeutiksi. Arktinen hysteria ei sopinut ajan henkeen, mistä syystä se yritettiin unohtaa.

Nyt, maamme täyttäessä 100 vuotta, Tapion teoksen voi huomata olleen aikaansa edellä. Se tarjoaa uusia näkökulmia suomalaisuuteen ja Suomeen. Siinä riittää valtavasti tulkittavaa. Kuten kaikki suuret kirjat, sitä on vaikea ammentaa tyhjiin. Se haastaa käsityksemme historiasta.

Arktinen hysteria on sukuromaani. Siinä seurataan Björkharryn perheen siirtymistä maaseudulta bisneksen ja politiikan maailmaan. Samalla kerrotaan Suomen rakennemuutoksesta 1800-luvulta 1900-luvulle. Aiheet ja aika ovat lähes yksi yhteen samat kuin Pohjantähti-kirjoissa. Tapio ei kuitenkaan kopioi Linnaa, vaan kulkee omaa tietään. Arktinen hysteria on Pohjantähteä selvästi monimutkaisempi ja ristiriitaisempi.

Suomalaiset kärsivät Tapion mukaan arktisesta hysteriasta. Se on kansantauti ja liittyy kylmään pohjoiseen ilmastoon. Se saa ihmiset kätkemään kiihkeimmät tuntemuksensa. Kun ne tulevat lopulta esiin, tulokset ovat veriset. Arktisessa hysteriassa Suomen sodat ovat kaikki tavalla tai toisella tämän taudin aiheuttamia.

Romaanissa todetaan, että ihmiset toistavat helposti virheitään. Silloin tällöin esiin nousee kuitenkin vahvoja yksilöitä, jotka nousevat olosuhteiden yläpuolelle, ja hetkiä, jolloin historian suunta voidaan muuttaa. Kaiken ei ole pakko mennä huonosti. Näin on siitä huolimatta, että romaanin kerronta on pessimististä, jopa nihilististä, eikä parempaan ole sen perusteella helppo uskoa.

Yhdellä tasolla Arktinen hysteria kertoo isistä ja pojista. Kertojana toimiva Harri Björkharry on insinööri, joka kunnioittaa toiminnan miehiä, mutta on itse päättämätön ja heikko. Hänen isänsä Vikki on häikäilemätön opportunisti ja isoisänsä Janne yksinkertainen mylläri. Isien ja poikien on vaikea tulla toimeen keskenään. Björkharryn suku rappeutuu samaa tahtia Suomen kanssa.

Arktisessa hysteriassa ei haikailla vanhoihin hyviin aikoihin, vaan yritetään saada selvää kaupunkeihin syntyneestä uudesta todellisuudesta. Tapio ei kuvittele, että maaseudusta elänyt Suomi olisi ollut mukavampi paikka, tai että sen asukkaat olisivat olleet kunnollisempia. Hän ymmärtää silti kaupungistumisen ongelmat ja kertoo niistä Arktisessa hysteriassa.

Harri Björkharry suhtautuu epäilevästi kaikkien yhteiskuntaluokkien ihmisiin. Etenkin tässä suhteessa Arktinen hysteria eroaa Pohjantähdestä. Köyhät ja rikkaat tuomitaan Harrin toimesta vastaavalla tavalla. Molempien joukosta löytyy hyvää ja huonoa ainesta. Tämä tekee Arktisen hysterian ihmiskuvasta uskottavan, mutta tekee romaanista hieman vaikean lukea. Se ei tarjoa juurikaan vastauksia tai hyvää mieltä. Se on kuitenkin todella hyvin kirjoitettu ja jää siksi mieleen.

Arktinen hysteria jäi Tapion kuollessa kesken. Sen kritisoiminen keskeneräisyydestä ei kuitenkaan ole tärkeää. Eihän antiikin patsaitakaan haukuta sen takia, että niiltä puuttuu ruumiinosia. Arktinen hysteria on hieno kirja, joka nousee hitaasti ansaitsemaansa suosioon. Sen uudelle painokselle olisi varmasti kysyntää yhä monimutkaisemmaksi muuttuvana ja haastavana nykyaikana.

Esa Mäkijärvi

Diego Armando Maradona: Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986

9789513192587_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Jumalan ja paholaisen matkassa

Diego Armando Maradona:

Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986

Tammi 2017, s. 264

suomentanut Antero Tiittula

Diego Maradonan (s. 1960) omaelämäkerta vahvistaa käsitystä siitä, että parhaatkaan urheilijat eivät yleensä ole kyvykkäitä kertojia. Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986 on mitäänsanomaton. Siinä keskitytään Argentiinan voittamaan jalkapallon MM-turnaukseen vuonna 1986. Maradona teki siinä tunnetuimman maalinsa kädellään Englantia vastaan puolivälierässä.

Toimittaja Daniel Arcucci (s. 1963) on haastatellut maanmiestään Maradonaa ja pukenut tämän puheet sanoiksi. Tuloksena syntynyt yksinpuhelu ei ole erityisen kiinnostava. Teoksessa oletetaan, että Maradonan ajan pelaajat ja Maradona itse ovat läpikotaisin tuttuja. Jotkin nimet jäävät kaltaisilleni nuoremmille lukijoille turhan salaperäisiksi.

Selkeyden puutteen sijaan Jumalan käden suurin ongelma on kuitenkin urheilukirjojen perisynnissä, eli tylsyydessä. Maradona tunnettiin suorapuheisuudestaan, joten miksi hänen kirjansa ei ole jännittävämpi? Mukana on joitakin kiinnostavia kohtia, mutta enimmäkseen Arcucci antaa Maradonan jaaritella turhia. Mikä teki Maradonasta mahtavan jalkapalloilijan? Sitä ei Jumalan kädessä kerrota.

Jumala vai paholainen?

Eräs Jumalan käden kiinnostavimpia asioita on Diego Maradonan luku toisensa jälkeen toistama väite siitä, että hän on ollut koko elämänsä ajan jahdattu. Maradona nousi köyhistä oloista maailman parhaiden jalkapalloilijoiden joukkoon. Hän teki Argentiinasta maailmanmestarin ja nosti ikuisen alisuorittaja Napolin Italian ykköseksi. Vapaalla Maradona kaveerasi mafiosojen kanssa ja käytti huumeita. Jälkimmäisestä hän älähtää: ”Minusta huumeet tekivät huonomman pelaajan, eivät parempaa. Tiedätkö, millainen pelaaja olisin ollut, jos en olisi koskenut huumeisiin?” (s. 22)

Maradonalla tuntuu olevan pakonomainen tarve puolustella itseään. Kaikki olivat häntä vastaan, mutta hän raivasi silti tiensä huipulle. Hän haukkuu teoksessaan tielleen asettuneita ihmisiä, mutta erityistä kritiikkiä saavat häntä jatkuvasti haukkuneet journalistit: ”Monet uskoivat kaiken sen, mitä toimittajat kertoivat. Mutta jos meidän pelaajien vain annettaisiin olla, onnistuisimme kyllä.” (s. 63)

Maradonalta jää ymmärtämättä, että vaikka häntä kytättiin epäreilusti, hänellä oli myös taipumus hakeutua vaikeuksiin. Kaikki hänen ongelmansa eivät johtuneet kansainvälisestä salaliitosta.

Jumalan käden teksti on kohtalaista ja suomennos pääasiassa toimiva. Kirja hapuilee kuitenkin temaattisesti, eikä käännöskään ole täydellinen: ”Se kaveri, Park – ei mikään huvipuisto – napautti minua kolmen minuutin kohdalla.” (s. 101)

Useisiin kiinnostaviin kysymyksiin jätetään vastaamatta. Maradonan poikkeukselliset taidot eivät voineet johtua vain siitä, että hän puski eteenpäin, tai että hän oli valmis harjoittelemaan poikkeuksellisen kovaa. Maradona ei ole myöskään valmis pohtimaan mielipiteitä jakaneen persoonallisuutensa syitä: ”Silloin olin jo itse saatana, il Diavolo, niin kuin La Gazzetta dello Sportin kannessa sanottiin.” (s. 126)

Argentiinassa ja Napolissa Maradonaa pidetään Jumalana, mutta suurimmassa osassa muuta maailmaa hänen perintönsä on ristiriitaisempi. Vihaajien mielestä Maradona oli huijari ja roisto, joka teki mitä tahansa voittaakseen. Nämä mielipiteet pannaan Jumalan kädessä kateuden, vihan ja väärinymmärryksen piikkiin.

Kurja nykyaika

Jalkapallon kattojärjestöistä Diego Maradonalla ei ole hyvää sanottavaa. Hän ruoskii niiden johtajia Sepp Blatteria ja Michel Platinia kovin sanoin ja syyttää heitä korruptiosta. Tämä tuntuu Blatterin ja Platinin hiljattaiset sivuun siirtämiset huomioiden kummalliselta, mutta Jumalan käsi julkaistiinkin espanjaksi ennen näitä tapahtumia. Suomennos on siis joiltain osin vanhentunut.

Kuuluisasta käsimaalistaan Maradona ilmoittaa, ettei kadu sitä millään tasolla. Maradona käytti tilannetta hyväkseen, kun päättämättömät tuomarit eivät tienneet mitä tehdä. Tilaisuus teki varkaan. Kirjasta syntyy vaikutelma, että Maradona suosittelee sama metodia eri elämäntilanteissa kaikille.

Ei Jumalan käsi aivan onneton ole. Mukana on tarkkoja huomioita, kuten Maradonan valitus jalkapallon muuttumisesta yhä kaupallisemmaksi ja sitä harrastavien pelaajien tulemisesta konemaisiksi. Maradonasta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin hän oli yksilö. Hän ei tunnu muutenkaan viihtyvän 2010-luvulla: ”Nykypäivän lapset ovat tietenkin aina PlayStationilla, ja PlayStationista minä en halua tietää mitään, sillä se kutistaa pelaajat pikkuruisiksi, ei tee heistä suuria.” (s. 195)

Jumalan käden suomennos päättyy Jari Litmasen jälkisanoihin. Ne ovat, kuten Litmasen taannoinen omaelämäkertakin, suurimmaksi osaksi mitäänsanomattomat ja paikoin vaivaannuttavan huonot. Maradonaa ja Litmasta yhdistää se, että he ovat neroja jalkapallon kanssa ja keskinkertaisuuksia kertojina.

Esa Mäkijärvi

Jonathan Blow’n peleistä

9709a862058fc65b962a638ed0d54248

Ovatko videopelit taidetta? Kysymys on kulunut, mutta silti ajankohtainen. Enemmistön mielestä pelit ovat viihdettä, eikä niiden pitäisi edes yrittää olla mitään enempää. Vähemmistön mukaan pelit ovat puolestaan jo lähtökohtaisesti taidetta ja niitä pitäisi siksi arvostaa enemmän. Totuus lienee jossakin tässä välissä, sillä vaikka myyntiin on tullut useita selkeän taiteellisia pelejä, suurin osa niistä on tarkoitettu ajankuluksi.

Oli asia niin tai näin, peleillä on nykyään kulttuurissamme keskeinen asema. Niitä ostetaan suuria määriä ja yhä vanhemmat ihmiset käyttävät aikaansa niihin. Erään tutkimuksen mukaan 59 prosenttia amerikkalaisista pelaa vapaa-ajallaan. Keskiverto pelaaja on 31-vuotias mies. Konsoleita käytetään eniten, mutta taulutietokoneet ja kännykät ovat muuttaneet pelaamisen luonnetta. Yhä useampi pelaa matkustaessaan julkisilla kulkuvälineillä tai ollessaan muuten liikkeessä. Tämä on johtanut uudenlaisiin peleihin, jotka on suunniteltu uusille alustoille.

Suosituimmat konsoli- ja tietokonepelit, kuten Grand Theft Autot, Battlefieldit ja Call of Dutyt, ovat kehittyneestä teknologiasta huolimatta melko yksinkertaisia. Ne on suunnattu ostajille, jotka ovat kiinnostuneita suoraviivaisesta viihteestä. Pelialalla on paljon lahjakasta ja taiteellisesti suuntautunutta väkeä, mutta markkinat määräävät pelien suunnan. Taiteellisempia pelejä tekevät useimmiten lähinnä pienet firmat, jotka voivat ottaa suurempia riskejä. Nämä niin kutsutut indie-kehittäjät luovat videopelejä yksin tai pienissä ryhmissä ja ilman suuren julkaisijan taloudellista tukea.

Eräs tunnetuimpia hiljattaisia indie-kehittäjiä on ajan manipulointiin perustuvan Braid-tasohyppelyn ja haastavan The Witness -ongelmanratkaisun luoja Jonathan Blow (s. 1971). Hän on saavuttanut menestystä tekemällä syvästi henkilökohtaisia pelejä. Blow’n mielestä pelien on turha haaveilla kulttuuripiirien arvostuksesta, jos niiden kehittäjät eivät ole kunnianhimoisempia ja aseta rimaa korkeammalle. Blow on joutunut kärkevien mielipiteittensä takia runsaan kritiikin kohteeksi.

The Atlanticin muutaman vuoden takaisessa artikkelissa Blow’ta kuvaillaan erikoiseksi tyypiksi, joka ajaa kalliilla sähköautolla ja elää muuten askeettisesti. Hän ei vastaa kuvaa stereotyyppisestä pelinkehittäjästä, joka mielletään edelleen epäsosiaaliseksi nörtiksi. Toisaalta Blow’n tapa hakeutua tiukkasanaisiin väittelyihin on tuttu kaikille pelialalla. Hienovaraisuus ei ole tekijöiden tai pelaajien vahvuuksia. Monet peleihin liittyvät riidat ovat typeriä ja tuovat mieleen yläasteella puhkeavat kärhämät.

The Atlanticissa pelit tuomitaan tylysti. Lehden mukaan ne saavuttivat kauan sitten taloudellisen aikuisuuden, mutta “muoto on edelleen taiteellisesti takapajuinen, jota vaivaavat sarjakuvamaiset verilöylyt ja loputtomat tuoton kannalta hyödylliset jatko-osat.” Nämä ja muut toimittajan vastaavat kiteytykset ovat liian armottomia, mutta niissä on totuuden siemen. Monet menestyneimmät pelit todella ovat aivottomia räiskintöjä ja puuduttavia jatko-osia. Ne myyvät parhaiten, joten niitä tehdään eniten ja niiden valmistamiseen käytetään eniten rahaa. Vähissä ovat ne suuret pelitalot, joiden tekeleet ovat älyllisesti tai muuten haastavia.

Blow on ottanut elämäntehtäväkseen muuttaa tämän. The Atlanticin hänestä tekemän artikkelin tullessa hänen toinen pelinsä The Witness ei ollut vielä ilmestynyt. Se julkaistiin myöhästelyjen jälkeen usealle alustalle vuonna 2016. Blow’n pelit vaativat käyttäjiltä paljon. The Witnessissä ratkaistaan monimutkaisia pulmia yksinkertaisessa ympäristössä. Sen mekaniikan oppii nopeasti, mutta sen läpäisemiseen vaaditaan älyä. Ei ihme, että lukuisat pelaajat ovat olleet ymmällään Blow’n luomusten edessä. Niitä pidetään hyvinä, mutta usein liian vaikeina.

Kaikki eivät ole samaa mieltä Blow’n kanssa siitä, että pelien pitäisi olla henkilökohtaisempia ja älyllisesti haastavampia. Blow on haukkunut kollegoitaan ja saanut maineen vaikeana tyyppinä. Hän kuvailee The Atlanticissa peliteollisuutta keskinkertaisuuden pesäksi, eikä ole aivan väärässä. Taloudelliset realiteetit kahlitsevat etenkin isoja valmistajia ja estävät niitä tehokkaasti tekemästä vähänkään kunnianhimoisempia pelejä. Monet pitävät lisäksi kiinni käsityksestä, että pelaajat eivät edes odota peleiltä mitään monimutkaisempaa, eikä sellaista pidä väkisin yrittää tehdä. Blow’n ja hänen hengenheimolaistensa taistelu tuulimyllyjä vastaan jatkuu.