Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen (toim.): Dostojevski – kiistaton ja kiistelty

6b3eceb219c3bb4953e99a9c523f12d0_small

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Ääripäiden kirjailija

Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen (toim.):

Dostojevski – kiistaton ja kiistelty

Siltala 2017, s. 255

Fjodor Dostojevskin (1821–1881) klassikon asemasta ei liene epäselvyyttä. Häneen suhtautuminen on hänen korkean asemansa huomioiden kuitenkin hieman ristiriitaista, ilmenee Martti Anhavan ja kumppaneiden toimittamasta esseekokoelmasta Dostojevski – kiistaton ja kiistelty. Vauhdikkaaseen venäläiskirjailijaan voi suhtautua monella tavalla.

Dostojevski – kiistaton ja kiistelty perustuu Venäläisen kirjallisuuden seuran ja Helsingin yliopiston luentosarjaan, joka pidettiin keväällä 2015. Siinä Dostojevskin elämää ja tuotantoa käsiteltiin eri näkökulmista. Siltalan nyt julkaisema teos pohjautuu suurimmaksi osaksi näihin luentoihin, mutta mukana on myös joitakin uusia kirjoituksia.

Dostojevski oli kirjailijana aikaansa edellä. Erityisesti hänen repaleinen ihmiskuvansa oli edistyksellinen 1800-luvulla. Monet mieltävät Dostojevskin osanneen etenkin psykologisen kuvauksen. Hän suhtautui ymmärtäväisesti huono-osaisiin. Samaan aikaan hän oli kuitenkin hyvin nationalistinen ja fundamentalistisen uskonnollinen. Hän piti venäläisiä valittuna kansana ja ortodoksista uskontoa ainoana oikeana suuntana.

Hyvän ja pahan köydenveto

Dostojevski – kiistaton ja kiistelty sisältää monien kirjoittajien tekstejä. Niiden taso vaihtelee erinomaisesta kohtalaiseen. Esimerkiksi Pekka Pesosen ja Torsti Lehtisen esseet ovat todella hyviä. Toisaalta muun muassa Martti Anhavan ja Tommi Uschanovin jutut jäävät niiden tekijöiden osaamisen huomioiden pettymyksiksi. Kaikki eivät saa kiinnostavasta aiheesta kaikkea irti.

Fjodor Dostojevski nousi kirjailijana uudelle tasolle jouduttuaan karkotetuksi Pietarista ja päädyttyään vankileirille Siperiaan. Häntä epäiltiin vallankumoukselliseksi. Noina aikoina Dostojevski oppi ajattelemaan monipuolisemmin: ”Ne lähes kymmenen vuotta, jotka Dostojevski vietti poissa kotikaupungistaan Pietarista, muokkasivat hänestä sen kirjailijan, jonka tunnemme. Hänen käsityksensä ihmisluonnosta, hyvän ja pahan dialektiikasta, kärsimyksen olemuksesta ja inhimillisten olomuotojen loputtomista muunnelmista kiteytyivät noiden raskaiden vuosien aikana.” (s. 75)

Viimeistään Siperiassa Dostojevskissä heräsi voimakas uteliaisuus ihmiseen. Hän ei koskaan lakannut ihmettelemistä yhtäältä elinvoimaamme ja toisaalta meissä vaikuttavia vastakkaisia voimia. Hänen parhaat romaaninsa, kuten Rikos ja rangaistus, Idiootti ja Karamazovin veljekset, kertovat taistelusta kahden ääripään, hyvän ja pahan, välillä. Niissä etsitään apua, joka löytyy usein uskosta. Vain harras ja pyyteetön uskominen voi pelastaa syntisen.

Aivan kuten hahmonsa, Dostojevski poukkoili henkilökohtaisessa elämässään vastuullisuuden ja vastuuttomuuden välillä. Lehtinen kommentoi esseessään Dostojevskissä ilmenneitä vastakohtia: ”Dostojevskin venäläisyys on kosmopoliittista ja nationalistista, vanhoillista ja kumouksellista, nöyrää ja valitun osastaan ylpeää. Hurjimmillaan hän väittää, että venäläiset ovat valittu kansa, joka johtaa rappeutuneen Euroopan totuuteen.” (s. 121)

Aina ajankohtainen

Kaikki eivät Fjodor Dostojevskistä pitäneet. Hänen tunnetuin kriitikkonsa oli mestarillinen kielenkäyttäjä Vladimir Nabokov (1899–1977), jonka mielestä Dostojevski ei osannut ammattiaan lainkaan. Tämä pitää jossain määrin paikkansa. Dostojevski kirjoitti huolimattomasti, kuten kaikki hänen tuotantoonsa tutustuneet tietävät. Hän julkaisi nopeasti, eikä hänen tyylinsä ollut yhtä hiottu kuin esimerkiksi aikalaisella Leo Tolstoilla.

Tolstoita ja Dostojevskiä verrattiin jo heidän eläessään toisiinsa. Heitä pidettiin saman kolikon eri puolina. Tolstoi oli aristokraattisempi ja Dostojevski kansanomaisempi. He hakivat vastauksia heitä vaivanneisiin kysymyksiin kuitenkin osaltaan samoista asioista, kuten uskonnosta.

Dostojevski oli Nabokovin mielestä tyylitön paasaaja. Venäläisistä klassikoista Nikolai Gogol ja Aleksandr Puškin olivat hänestä hyväksyttävämpiä. Dostojevski oli liian yksipuolinen keskittyessään kärsimykseen ja pahuuteen ja unohtaessaan elämän hyvät puolet.

Rikoksen ja rangaistuksen kirjoittaja oli antisemitistinen. Hänen juutalaisvastaisuutensa ja muut ikävät asiat on kuitenkin hänen puolustajiensa toimesta lakaistu maton alle. Dostojevski – kiistaton ja kiistelty tuo ne lyhyesti esiin. Monipuolisuus ja tasapuolisuus ovat kirjan parasta antia.

Mikä sitten oli todellista Dostojevskiä? Tomi Huttunen listaa esseessään aitoina hänen tekstissään pitämiämme seikkoja, kuten ”skandaaleja, kiihkoa, painostusta, houreilua, kuumeista ahdistusta, hämmennystä, nyrjähdyksiä, tolaltaan saattamista, purkauksia, kohtauksia, yletöntä riemua tai valtavaa murhetta, ääripäiden tunnetiloja; mutta ei normaalia, tasapainoista, jokapäiväistä, viileää, leppoisaa, asteittaista, ennakoitavaa tai harmonista.” (s. 196–197)

Tuntuu siltä, että Dostojevski on kiihkeytensä ja ristiriitaisuutensa takia aina ajankohtainen. Häntä halutaan lukea ja hänestä jaksetaan kiistellä. Dostojevski – kiistaton ja kiistelty on hyvä johdatus kirjailijan maailmaan.

Esa Mäkijärvi

Leif Salmén: Itämainen huone

r4300_1378

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Pitkät varjot Euroopan yllä

Leif Salmén:

Itämainen huone

Teos 2017, s. 220

suomentanut Arto Häilä

Essee on voimissaan, kuten Antti Nylénin ja Leif Salménin (s. 1952) kaltaiset kirjoittajat osoittavat. Salmén on vanhan liiton humanisti, joka uskoo korkean sivistyksen pelastavaan voimaan. Hän on älykäs mies, joka ei ole ajoittaisesta synkistelystään huolimatta menettänyt uskoaan parempaan huomiseen.

Uudessa esseekokoelmassaan Itämainen huone Salmén kirjoittaa lämpimän kriittisesti kulttuurista ja muista aiheista. Hän kuvailee erityisesti hänelle rakkaita Välimeren maita ja Lähi-itää. Esseiden aiheet vaihtelevat runsaasti, mutta niiden punaisena lankana kulkee tekijän tuntema penseys maailmaa tuhoon vieviä taantumuksellisia voimia kohtaan.

Salmén kirjoittaa terävästi ja vetävästi. Hänen tähtäimessään on etenkin postmodernismi, ”jonka sanotaan voittavan, muuttavan mahdottomiksi ja hajottavan kaikki muodot, siteet ja rakenteet, jotka niin pitkään, jo vuosituhansien ajan, ovat määritelleet ihmisten elämän edellytykset.” (s. 13–14) Salmén kysyy itseltään: ”Elänkö aikakautta, jossa kaikki aikoinaan vakaa ja kiinteä nyt haihtuu ja katoaa?” (s. 14)

Osa Itämaisen huoneen kärvistelystä voidaan pistää sen kirjoittajan ikääntymisen piikkiin. Kirjan esseet sisältävät kuitenkin monia teräviä huomioita, eikä niiden argumentteja voi pitää pelkkänä vanhan miehen hourailuna. Salmén todistaa, että ”tämän päivän Euroopassa on unohdettu lähes kaikki eikä mitään ole opittu.” (s. 18)

Barbaarit porteilla

Leif Salmén suhtautuu maailmaan avarakatseisesti, eikä voi ymmärtää esimerkiksi pakolaisten vihaajia. Hän kirjoittaa kiihkeästi, mutta menettämättä tyylitajuaan. Itämaisen huoneen harvat tyylilliset lipsahdukset johtuvat pyrkimyksestä liian ylevään ilmaisuun. Salmén kuvailee tapaamiaan pakolaisia, joiden kanssa hänellä ei ole yhteistä kieltä, ”mutta mikään ei voinut haitata korutonta viestintäämme: että tervehdykset, leipä ja hymyt vievät nälän, että sama taivas kaartuu yli maan, jolla me kaikki astelemme.” (s. 27)

Tyypillistä kyllä, Salmén ei suhtaudu Euroopan tulevaisuuteen optimistisesti. Hän ruoskii Euroopan unionia, joka pyrkii kontrolloimaan alamaistensa elämää, ja jonka johtajat ovat hölmöjä. Hän nostaa esiin Al-Andalusin kalifaatin ja Habsburgien valtakunnan. Ne pysyivät voimakkaina pitkään, koska eivät sekaantuneet liikaa kansalaisten arkeen. Läpimätä ja byrokraattinen Euroopan unioni ei tähän hänen mielestään tähän pysty.

Yhteiskunnalliset kehityskulut juontavat juurensa historiaan, jopa nykyisenä historiattomana aikana. Salménin kaltaiset laajasti sivistyneet ihmiset ovat tänä päivänä painonsa arvoisia kullassa. Harva uskaltaisi esimerkiksi enää huomauttaa, että ”kreikkalaisten suhtautuminen barbaareihin on jättänyt syvät, aina ongelmalliset ja monesti tuhoisat jälkensä länsimaiseen kulttuuriin.” (s. 46–47)

Pelkäämme edelleen portteja kolkuttelevia barbaareja, jotka tulevat tuhoamaan meidät. Näin on siitä huolimatta, että teeskentelemme olevamme sivistyneempiä ja siksi suvaitsevaisempia kuin ennen. Salmén suhtautuu epäluuloisesti kaikkeen valtaan: ”Kaikenlaisessa pyhässä kiihkossa rehottavat intohimot, jotka houkuttelevat kaikkein pahimman esiin ihmisissä.” (s. 71)

Itämaisen huoneen paras essee kertoo itämaiden tuntija ja tutkimusmatkailija Georg August Wallinista, jonka Salmén mieltää hengenheimolaisekseen. 1800-luvulla elänyt suomalainen tutkija Wallin matkaili Arabiassa ja kirjoitti havainnoistaan. Hän opiskeli arabian kieltä. Salmén kirjoittaa Wallinin elämästä rönsyilevästi ja värikkäästi. ”Vaelluksia Wallinin kanssa” -esseetä on ilo lukea.

Länsimaiden lopun ajat

Nykypäivän muoti-ilmiöt, kuten positiivinen ajattelu, saavat Leif Salménilta tylyn tuomion. Niiden sokeat seuraajat ovat hänen mielestään hukanneet kyvyn tuntea syyllisyyttä ”meidän aikoinamme, joina tärkeintä näyttää olevan hilpeän piittaamaton suhtautuminen omiin ja muiden virheisiin ja konnankoukkuihin ja niiden korvaaminen positiivisella ajattelulla.” (s. 97)

Vanhat ajattelu- ja toimintatavat eivät Salménin mukaan katoa mihinkään, vaikka niitä yritettäisiin väkisin unohtaa. Historiallisen muistin omaaminen on tästä syystä tärkeää sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Salmén kehottaa ajattelemaan laajemmin ja pidemmälle kuin mitä nyt teemme.

Toisin kuin monet nuoremmat esseistit, Salmén ei pidä politiikkaa, taloutta ja uskontoa täydellisen pimeinä voimina. Hänessä elää humanistinen pyrkimys ymmärtää. Hän kritisoi tyhmiä päättäjiä, markkinavoimia ja uskonnollista fundamentalismia, mutta pitää niiden taustalla olevia perustuksia välttämättöminä kunnolliselle olemassaololle.

Itämainen huone sisältää kärjistyksiä ja provokaatioita. Ne, yhdessä sen tiedon ja tyylikkyyden kanssa, tekevät siitä mukavan lukea. Länsimainen kulttuuri on esseissä tullut tiensä päähän. On kuitenkin luultavaa, että sen raunioille syntyy jotakin uutta. Me lopun aikojen eläjät voimme vielä kantaa kortemme kekoon tehdäksemme tulevasta maailmasta paremman paikan: ”Vielä ei pimeys ole laskeutunut.” (s. 169)

Esa Mäkijärvi

Arktinen hysteria – unohdettu klassikko

skannaaminen0001

Käsiohjelmateksti Kansallisteatterin sovitukseen Marko Tapion romaanista Arktinen hysteria. Näytelmän kansaesitys oli pienellä näyttämöllä 1.3.2017. Teksti löytyy myös Kansallisteatterin blogista.

Marko Tapion pääteos Arktinen hysteria (1967–1968) on unohdettu klassikko, vaikka sen pitäisi olla maamme kansalliskirjoja. Arktinen hysteria tiedetään. Romaanina se ei ole kuitenkaan läheskään yhtä luettu tai tutkittu kuin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia (1959–1962), joka käsittelee samoja aiheita ja samaa aikaa. Tämä on sääli, sillä Arktinen hysteria on loistava kirja.

Arktinen hysteria jäi monesta syystä paitsioon. Se oli pessimistinen. Se leimattiin oikeistolaiseksi, kun Linna oli poliittisesti Tapiota enemmän vasemmalla. Tapiosta ei ollut sodissa kärsineen Suomen terapeutiksi. Arktinen hysteria ei sopinut ajan henkeen, mistä syystä se yritettiin unohtaa.

Nyt, maamme täyttäessä 100 vuotta, Tapion teoksen voi huomata olleen aikaansa edellä. Se tarjoaa uusia näkökulmia suomalaisuuteen ja Suomeen. Siinä riittää valtavasti tulkittavaa. Kuten kaikki suuret kirjat, sitä on vaikea ammentaa tyhjiin. Se haastaa käsityksemme historiasta.

Arktinen hysteria on sukuromaani. Siinä seurataan Björkharryn perheen siirtymistä maaseudulta bisneksen ja politiikan maailmaan. Samalla kerrotaan Suomen rakennemuutoksesta 1800-luvulta 1900-luvulle. Aiheet ja aika ovat lähes yksi yhteen samat kuin Pohjantähti-kirjoissa. Tapio ei kuitenkaan kopioi Linnaa, vaan kulkee omaa tietään. Arktinen hysteria on Pohjantähteä selvästi monimutkaisempi ja ristiriitaisempi.

Suomalaiset kärsivät Tapion mukaan arktisesta hysteriasta. Se on kansantauti ja liittyy kylmään pohjoiseen ilmastoon. Se saa ihmiset kätkemään kiihkeimmät tuntemuksensa. Kun ne tulevat lopulta esiin, tulokset ovat veriset. Arktisessa hysteriassa Suomen sodat ovat kaikki tavalla tai toisella tämän taudin aiheuttamia.

Romaanissa todetaan, että ihmiset toistavat helposti virheitään. Silloin tällöin esiin nousee kuitenkin vahvoja yksilöitä, jotka nousevat olosuhteiden yläpuolelle, ja hetkiä, jolloin historian suunta voidaan muuttaa. Kaiken ei ole pakko mennä huonosti. Näin on siitä huolimatta, että romaanin kerronta on pessimististä, jopa nihilististä, eikä parempaan ole sen perusteella helppo uskoa.

Yhdellä tasolla Arktinen hysteria kertoo isistä ja pojista. Kertojana toimiva Harri Björkharry on insinööri, joka kunnioittaa toiminnan miehiä, mutta on itse päättämätön ja heikko. Hänen isänsä Vikki on häikäilemätön opportunisti ja isoisänsä Janne yksinkertainen mylläri. Isien ja poikien on vaikea tulla toimeen keskenään. Björkharryn suku rappeutuu samaa tahtia Suomen kanssa.

Arktisessa hysteriassa ei haikailla vanhoihin hyviin aikoihin, vaan yritetään saada selvää kaupunkeihin syntyneestä uudesta todellisuudesta. Tapio ei kuvittele, että maaseudusta elänyt Suomi olisi ollut mukavampi paikka, tai että sen asukkaat olisivat olleet kunnollisempia. Hän ymmärtää silti kaupungistumisen ongelmat ja kertoo niistä Arktisessa hysteriassa.

Harri Björkharry suhtautuu epäilevästi kaikkien yhteiskuntaluokkien ihmisiin. Etenkin tässä suhteessa Arktinen hysteria eroaa Pohjantähdestä. Köyhät ja rikkaat tuomitaan Harrin toimesta vastaavalla tavalla. Molempien joukosta löytyy hyvää ja huonoa ainesta. Tämä tekee Arktisen hysterian ihmiskuvasta uskottavan, mutta tekee romaanista hieman vaikean lukea. Se ei tarjoa juurikaan vastauksia tai hyvää mieltä. Se on kuitenkin todella hyvin kirjoitettu ja jää siksi mieleen.

Arktinen hysteria jäi Tapion kuollessa kesken. Sen kritisoiminen keskeneräisyydestä ei kuitenkaan ole tärkeää. Eihän antiikin patsaitakaan haukuta sen takia, että niiltä puuttuu ruumiinosia. Arktinen hysteria on hieno kirja, joka nousee hitaasti ansaitsemaansa suosioon. Sen uudelle painokselle olisi varmasti kysyntää yhä monimutkaisemmaksi muuttuvana ja haastavana nykyaikana.

Esa Mäkijärvi