Paavo Castrén: Homeros: Troijan sota ja Odysseuksen harharetket

homeros-troijan-sota-ja-odysseuksen-harharetket

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2016.

Homeroksen paluu

Paavo Castrén:

Homeros: Troijan sota ja Odysseuksen harharetket

Otava 2016, s. 553

Emeritusprofessori Paavo Castrén (s. 1938) on ollut vanhoilla päivillään hämmästyttävän tuottelias. Klassillisen filologian professori on paneutunut hiljattaisissa kirjoissaan antiikin aikaan, käsitellen sitä eri näkökulmista. Hänen tapanaan on kirjoittaa popularisointia ja tieteellisyyttä yhdistävällä tyylillä. Uusimmista teoksista etenkin kreikkalais-roomalaisen ajanjakson esitys Uusi antiikin historia (2011) on vaikuttava.

Troijan sota ja Odysseuksen harharetket viimeistelee trilogian, jonka aiemmat osat ovat Antiikin käsikirja (2000) ja Uusi antiikin historia. Tällä kertaa Castrén kommentoi ja suomentaa Homerosta. Trilogian päätösosan kustantaminen on Otavalta todellinen kulttuuriteko etenkin nykyisinä haastavina aikoina. Kirjan on kokonsa ja aiheensa takia vaikea nähdä maksavan itseään takaisin.

Troijan sota ja Odysseuksen harharetket sisältää suuren osan Homeroksen eepoksista Ilias ja Odysseia. Ne ovat herättäneet keskustelua ja kiinnostusta jo vuosituhansien ajan. Suomessa niitä ovat kääntäneet vaihtelevalla menestyksellä Elias Lönnrot, Otto Manninen ja Pentti Saarikoski. Castrén on siis kovassa seurassa. Hän suoriutuu kuitenkin urakastaan hyvin, eikä hänen uusissa tulkinnoissaan ole juurikaan valittamista.

Suoraan ja yksinkertaisesti

Paavo Castrén pyrkii olemaan uudessa kirjassaan mahdollisimman suorasanainen. Hänen tavoitteenaan on esittää Homeros nykylukijalle ymmärrettävässä muodossa. Tässä hän onnistuukin, vaikka Troijan sota ja Odysseuksen harharetket onkin esimerkiksi koulukäyttöön turhan raskas.

Kirja alkaa selvityksellä Troijan sodan vaiheista. Niitä seuraavat proosaksi sovitetut Odysseuksen harharetket. Lopussa on vielä selityksiä ja karttoja. Mukana on runsaasti kiinnostavia tapahtumia ja hahmoja: ”Paris luovutti kultaisen omenan Afroditelle, joka poistui voitonriemuisena näyttämöltä kahden muun jumalattaren seuratessa tilannetta sivusta nöyryytettynä ja synkkiä ajatuksia hautoen.” (s. 19)

Castrén ei ole suomentanut Iliasta kokonaan, koska hänen aikansa ja voimansa eivät riittäneet molempien eeposten tarkkaan kääntämiseen. Iliaan täydellinen suomentaminen jääkin jonkun muun tehtäväksi. Castrénin kirja sisältää siitä vain tiivistelmän: ”Hän otti käteensä sauvan, jolla hän voi vaivuttaa uneen tai jälleen herättää unesta, miten hän kulloinkin mielii. Sen Hermes otti käteensä ja lensi hetkessä Hellespontoksen kohdalle ja sieltä Troijan lähelle. Siellä hän asteli niin kuin nuoruutensa kukoistuksessa oleva sama kuninkaanpoika, jolla on vasta haituvia poskillaan.” (s. 154)

Troijan sota ja Odysseuksen harharetket on hämmentävän varma työ, vaikka suomennosten yksityiskohdista voidaan aina kiistellä. Yhdet voivat suosia Pentti Saarikosken vapaamuotoisia käännöksiä ja toiset Otto Mannisen käyttämää heksametrimittaa. Castrénin selkokielinen proosa toimii kuitenkin sekin hyvin. Teoksesta puuttuu tosin valitettavasti lisätutkimukseen innostava kirjalista.

Troijan sota ja Odysseuksen harharetket kulkee määrätietoisesti ja ehkä hieman jääräpäisesti omaa tietään, muita Homeros-suomentajia ja -tutkijoita kuitenkaan täysin unohtamatta. Castrén ei ota lainkaan kantaa niin kutsuttuun homeeriseen kysymykseen, eli siihen oliko Homeros todellinen henkilö vai joukko kirjoittajia. Liialliseen puintiin ei tosin Troijan sota ja Odysseuksen harharetket -kirjan kaltaisessa yleisteoksessa ole tarvetta.

Homeros, länsimaisen kulttuurin majakka

Troijan sota ja Odysseuksen harharetket sisältää jonkin verran karttoja ja piirroksia, mutta niitä voisi olla selkeyden vuoksi vielä hieman enemmän. Erityisen antoisia ovat lopun selitykset, joista löytyy ansiokkaita kiteytyksiä: ”Runonlaulajat olivat arvostettuja ammattilaisia, jotka saivat esiintymisestään palkkaa ja kykenivät vaikuttamaan voimakkaasti kuulijakuntansa tunteisiin. Parhaiden heistä katsottiin omaavan suorastaan jumalallisen esittämisen taidon.” (s. 464)

Castrén osaa kirjoittaa monimutkaisista asioista yksinkertaisesti. Hän hallitsee suvereenisti laajojakin kokonaisuuksia, minkä Troijan sota ja Odysseuksen harharetket jälleen osoittaa. Se on tervetullutta korkeakulttuurista antia yhä viihteellisemmäksi muuttuvassa maailmassa.

Homeroksen eepokset Ilias ja Odysseia ovat keskeinen osa länsimaista kulttuuria. Niiden merkitys on korostunut viime aikoina, kun eeppisten runoelmien synnyinmaa Kreikka on joutunut talousongelmiensa takia muiden valtioiden kritiikin ja halvennuksunnan kohteeksi. On puhuttu Kreikan velasta meille ja unohdettu meidän velkamme Kreikalle. Maan kulttuuriperintö on mittava.

Castrénin Troijan sota ja Odysseuksen harharetket on tärkeä työ historiattomuutta vastaan. Perspektiivin puute vaivaa etenkin monia nykyisiä poliitikkoja, jotka näkevät Kreikassa vain leväperäisyyttä ja surkeutta. Maa kärsii kroonisista ongelmista, mutta Homeroksen kirjat ovat eurooppalaisen kulttuurin tukipilari. Homeros itse on länsimaisen kulttuurin majakka, kuten Castrén uudella kirjallaan muistuttaa.

Esa Mäkijärvi

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *