Naimapuuhista

Saamansa huomion puolesta eturivin amerikkalainen
nykykirjailijoihin kuuluva Jeffrey Eugenides totesi kollegansa Jonathan
Safran Foerin taannoisessa haastattelussa tuntevansa ”perverssiä rakkautta”
pahasti rapistumaan päässyttä kotikaupunkiaan Detroitia kohtaan.
Eugenides näkee nuhjuisan tehdaskaupungin malliesimerkkinä taantumaan
ajautunutta Yhdysvaltoja vaivaavista ongelmista. Hänen mukaansa ”suurin
osa Yhdysvaltojen historian tärkeimmistä kehityskuluista ilmenee Detroitissa.
Siellä voi nähdä kaiken autoteollisuuden voittokulusta liukuhihnatyön ja
rasismin esiinmarssiin, Motownin, MC5:n, housen ja teknon kaltaisen musiikin
synnystä puhumattakaan.” Haastattelussa Eugenides toteaa Detroitin tämänhetkisen
tilanteen olevan merkittävä syy sille miksi hän tekee kirjoja.
Suomessa vastikään vierailleen Eugenidesin
kaikki romaanit Virgin Suicides: Kauniina kuolleet (1993), Middlesex
(2002) ja Naimapuuhia (2011) ovat keränneet kehuja. Kirjoista
kaksineuvoisen poikatytön elämästä kertova Middlesex sai
ilmestymisvuonnaan Pulitzer-palkinnon, Naimapuuhia
puolestaan arvostetun National Book Critics Circle Award -tunnustuksen.
Julkisuutta karttavan Eugenidesin sanomisia ja tekemisiä seurataan menestyksen
takia tarkasti.
Amerikassa kaikki on tunnetusti elämää suurempaa.
Yhdysvaltalaisille ominainen taipumus liioitteluun heijastuu myös kirjalliseen
kenttään. Tommi Melender lainaa Antiaikalainen-bloginsa merkinnässä pitkän
linjan runoilijaa Charles Simiciä, joka kommentoi rapakon
takaisen kirjallisuuden yleistilannetta kärkevästi New York Review
of Booksissa
: ”Kansallinen käsityksemme, jonka mukaan suurempi on parempaa,
merkitsee etenkin viimeisinä vuosikymmeninä ilmestyneiden romaaniemme, joiden
pituus on yleensä 600–800 sivua, olevan pahasti ylikirjoitettuja.”
Eugenidesin hyvin myynyt kolmas romaani Naimapuuhia
on hyvä esimerkki Simicin kritisoimasta liikaa ilmaa sisällään pitävästä
kirjallisuudesta. Sen suomennoksella on mittaa lähes 600 sivua. Osaavalla
kustannustoimittamisella Eugenidesin kirjasta olisi hyvin voinut poistaa
puolet. Antti Majander mainitsee Helsingin Sanomien arvostelussa Naimapuuhien parisuhdesählingin,
sukupolvierojen ja pienen porvarillisen teerenpelin riittävän runsaan
sivumäärän perusteluksi, mutta tämä pitää vain osittain paikkansa. On
myönnettävä, että Eugenidesin uusimman teoksen lukeminen on syvissä vesissä
uivista suomalaisista romaaneista poikkeava seesteinen nautinto. Romaanin kieli
hyväilee lukijaa. Yhdysvalloissa riittää osaavia kirjailijoita, jotka hallitsevat
ammattitaitoisen, hiotun ja miellyttävän ulosannun. Ammattitaito välittyy myös
suomennoksista.
Toisaalta pitää muistaa, että amerikkalaiset julkimot
ovat komean ja tyhjän puheen mestareita. Naimapuuhistakaan on turha etsiä
syvällistä sisältöä. Romaani kertoo paikkaansa etsivistä parikymppisistä
nuorukaisista, joista yksi matkustaa tajuntaansa laajentaakseen
amerikkalaisittain mystiisiin paikkoihin, kuten Intiaan ja Ranskaan. Eugenides
mukailee viktoriaanisten romaanien naurettavuuksiin asti paisuneita
parisuhdesotkuja. Siinä missä Naimapuuhien edeltäjä Middlesex on
kiinnostavan rönsyilevä, uudempi kirja ei onnistu jättämään pysyvää jälkeä.
Proosa on kieltämättä hyvää, mutta Larryn, Leonardin, Madelainen ja Mitchellin
yksiulotteisiksi jääviin hahmoihin ei juonen tasapaksuuden takia muodostu
romaanin pituuden edellyttämää syvää suhdetta. Aikuisuutta kohti matkaavien
nuorten rakkausvaikeudet eivät kiinnosta kirjallisuudelta muutakin kuin
pelkkää lukunautintoa odottavaa lukijaa tarpeeksi.
Melender määritteli Antiaikalaisessa Eugenidesin
poliittisesti tyylitajuiseksi kirjailijaksi. Kommentti
tarkoittaa yhtäältä sitä, että amerikkalaiskirjailija välttelee
parhaansa mukaan poliittisia tölväisyjä, sekä toisaalta sitä, että hänen
kirjojensa mieshahmot ovat poliittisesti korrekteja. Naimapuuhien miehet
välttävät sopivalla itsekriittisyydellään pelottavana ilmestyksenä taustalla
häälyvän sovinistisen leiman. Melender lainaa Elaine Blairia, jonka
mukaan Eugenidesin, Jonathan Franzerin ja edellä mainitun Safran Foerin
kaltaiset nuoremmat amerikkalaiset kirjailijat haluavat että heistä pidetään.
Tämä johtaa keskitien kirjallisuuteen. Melenderiä “häiritsee franzeneissa,
eugenideseissa ja safran foereissa ennen muuta se, että heidän romaaninsa ovat
niin laskelmoidusti lukijaystävällisiä, että niistä puuttuu vaaran tuntu lähes
kokonaan. Ne eivät vaadi lukijalta muuta kuin että hän ottaa mukavan asennon
laiskanlinnassaan, tyhjentää mielensä häiritsevistä ajatuksista ja antaa
tarinan kuljettaa mukanaan.”
Viihdyttämiseen keskittyville tarinoille
on toki paikkansa. Kultaisen keskitien kulkeminen estää amerikkalaista
nykykirjallisuutta kuitenkin nousemasta sanan varsinaisessa merkityksessä
maailmankirjallisuudeksi. Yhdysvalloissa tehtyjä kirjoja luetaan
kyllä ympäri maailmaa, mutta harvasta niistä on muuksi kuin miellyttäväksi
ajankuluksi. Melender nostaa Eugenidesin, Franzerin ja Safran Foerin
yläpuolelle vanhat jäärät, kuten Norman Mailerin, Philip Rothin ja John
Updiken. Heidän lisäkseen voisi mainita aikaa kestäviä romaaneja julkaisseet
Don DeLillon ja David Foster Wallacen. Kaikki amerikkalainen kirjallisuus ei
suinkaan ole kertakäyttöistä.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *