Maijastina Kahlos: Rooman viimeiset päivät

bookcover_9789511297789

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2016.

Ikuinen Rooma

Maijastina Kahlos:

Rooman viimeiset päivät

Otava 2016, s. 285

Rooman valtakunta oli olemassa keisarikuntana vuodesta 27 eaa. peräti vuoteen 1453. Sen maailmanvalta mureni kuitenkin jo ostrogoottien valloitettua Rooman kaupungin vuonna 476. Silloin syrjäytettiin kahteen osaan jakautuneen valtakunnan läntisen puolen keisari Romulus Augustulus. Itä-Rooma säilytti itsenäisyytensä vielä pitkään tämän jälkeen, mutta vuosi 476 oli lopun alkua.

Rooman viimeiset päivät kertoo Rooman keisarikunnan hajoamisen syistä ja seurauksista. Kirjan nimi on hieman harhaanjohtava, sillä se käsittelee päivien sijaan vuosisatoja. Laajasta aikakaaresta huolimatta teos on lyhyt, liitteineen vain 285 sivua. Maijastina Kahloksen (s. 1967) kirja edustaakin kevyempää ja populaarimpaa tutkimusta, jossa mitään asiaa ei käsitellä kovin tarkasti.

Vaikka Rooman viimeisten päivien ensimmäiset kaksi lukua ovat luettelomaisia, muu teos toimii hyvänä johdatuksena aiheeseen. Alku on silti tarpeettoman kankea: ”Vuonna 311 Galerius kuoli, ja muut keisarit jatkoivat valtataistelua. Ratkaisevassa Milviuksen sillan taistelussa vuonna 312 Konstantinus voitti Maxentiuksen ja piti yksin nyt hallussaan valtakunnan läntistä osaa. Vuonna 313 Licinius kukisti Maximinus Daian, ja tämän jälkeen valtakuntaa hallitsi kaksi keisaria, Konstantinus lännessä ja Licinius idässä. Vuonna 324 Konstantinus voitti Liciniuksen, ja hänestä tuli valtakunnan ainoa keisari.” (s. 31)

Rooman tilkkutäkki

Rooman keisarikunta tunnettiin sotaisuudestaan. Se laajeni Rooman kaupungin alueelta isoon osaan Eurooppaa ja muuta maailmaa. Tilkkutäkkimäistä suurvaltaa yhdisti enimmäkseen sen hallitsija: ”Rooman keisarikunta oli yhdistelmä monia etnisiä ryhmiä ja kulttuureja, joita yhdisti kaksi asiaa: keisari ja verovelvollisuus. […] Keisarista kehittyi tärkein koko valtakuntaa yhdistävä asia.” (s. 51)

Rooman pitkäikäisyys johtui keisarillisen voimahahmon ja sotilaallisen voiman lisäksi suvaitsevaisuudesta. Monet kulttuurit elivät suurvallassa rinta rinnan. Roomassa näkyivät sen olemassaolon aikana muun muassa hellenistiset ja kristilliset vaikutteet: ”Rooman vallan alla Välimeren alue oli yhtenäistynyt poliittisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti – ainakin pintatasolla.” (s. 113)

Vaikka monet asiat käsitellään Rooman viimeisissä päivissä turhan nopeasti, kirja ei sorru useiden aiheesta kirjoittaneiden historioitsijoiden tyypillisimpiin virheisiin, eli yleistyksiin ja jälkiviisauteen. Maijastina Kahlos ei korosta omia mielipiteitään. Tämä on hyvä ja huono asia. Omaperäisyyden puutetta korvaa se, että teoksessa ei sen yleisluontoisuuden takia esitetä vääriä kysymyksiä.

Rooman valtakunnan romahtamista on selitetty monilla tavoilla. Syyksi on tarjottu muun muassa henkistä köyhyyttä, kristittyjä, moraalittomuutta ja valtion liian suurta kokoa. Todennäköisesti tapahtuma oli kuitenkin monien syiden summa. Annetut selitykset perustuvat ajan henkeen ja henkilökohtaisiin mielipiteisiin, eikä mikään niistä ole tyhjentävä.

Rooman viimeisiä päiviä on sen neutraaliuden takia mukava lukea. Keisarikunnan vaiheita avataan siitä monipuolisesti kertomalla muun muassa sen taloudesta ja sen sisäisistä muutoista. Kahlos valottaa kiinnostavasti myös esimerkiksi maanviljelyn ja orjuuden merkitystä Roomassa

Historian mysteeri

Roomaa on kuvailtu ”uskontojen markkinapaikaksi”, kuten Maijastina Kahlos kirjassaan huomauttaa. Monet vaikutteet elivät siellä rinta rinnan, mutta tärkeimmäksi yksittäiseksi voimaksi nousi kreikkalais-roomalainen yhtenäiskulttuuri: ”Roomalaiset valloittajat olivat saaneet vaikutteita kreikkalaisesta kirjallisuudesta, filosofiasta, teatterista, kuvataiteesta ja arkkitehtuurista ja kehittivät näitä omassa latinankielisessä kulttuurissaan.” (s. 227–228)

Vaikka Rooman maailmanvalta tuli tiensä päähän 400-luvulla, kyse ei ollut äkillisestä romahduksesta. Rooma pikemminkin sulautui hitaasti muihin valtakuntiin, kadoten lopulta kokonaan. Moni kysymys on kuitenkin tehdystä runsaasta tutkimuksesta huolimatta avoin: ”Meille ei ole täysin selvää, mitä tapahtui ja mikä oli syy ja mikä seuraus.” (s. 248)

Länsi-Rooman romahtaminen vuonna 476 ei kuitenkaan johtanut kurjuuteen ja sutkeuteen, kuten jotkut historioitsijat ovat väittäneet. Kyse ei ollut täydellisestä rappion ajasta, jolloin kaikki toimeliaisuus taantui. Myöhäisantiikki, jolla tarkoitetaan yleensä vuosisatoja 300–600, ei ollut yhtä loputonta kriisiä, vaan sarja monenlaisia tapahtumia. Ne johtivat uudenlaiseen maailmaan.

Rooman viimeiset päivät ei ole kattava tai poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu, mutta ajaa asiansa perusperehdytyksenä aiheeseen. Roomaa on analysoitu paljon. Kahlos listaa kirjassaan joitakin tutustumisen arvoisia teoksia, kuten Edward Gibbonin klassikon History of the Decline and Fall of the Roman Empire (1776–1789). Mikään niistä ei kuitenkaan ole lopullinen totuus, vaan tutkimus jatkuu. Avoimuus onkin juuri historiassa kiinnostavinta: ”Uudelleenarvioiminen ei lopu koskaan.” (s. 266)

Esa Mäkijärvi

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *