Maailmanlopusta

Sain viimeinkin katsottua Lars von Trierin Melancholian. Se on hyvä, joskin turhan osoitteleva elokuva henkilökohtaisen ja yhteisen elämän päättymisestä. Melancholia käsittelee suurimpia mahdollisia aiheita, eli rakkautta ja kuolemaa, mutta onnistuu silti olemaan muutakin kuin pelkkä kliseenippu. Sen alussa kokoonnuttaan maaseudulla sijaitsevassa kartanossa pidettävään hääseremoniaan. Sukulaisten joukkokokoontuminen on hyvä lähtökohta, sillä se tarjoaa mahdollisuuden tarkkailla läheisten ihmisten välillä helposti syntyviä konflikteja ja niiden vaikutusta elämään. Häiden juhlinta menee arvattavasti poskelleen, mutta syynä on henkilökohtaisten kahnausten lisäksi myös taivaalle ilmestynyt ja kohti maapalloa kiitävä planeetta nimeltä Melancholia.

Elokuvassa nähdään masentunut Justine (Kirsten Dunst), jolle maailmanloppu merkitsee pakoa ahdistavasta ja vastenmielisestä maailmasta, hänen hysteerinen siskonsa Claire (Charlotte Gainsbourg), jolle maapallon tuhoutuminen on vertauskuva hänen omalle epäonnistumiselleen elämässä, Clairen aviomies John (Kiefer Sutherland), joka tappaa itsensä huomattuaan tieteellisen maailmankatsomuksensa riittämättömäksi, sekä Johnin ja Clairen poika Leo (Cameron Spurr), joka on liian nuori pystyäkseen käsittelemään tai ymmärtämään kuoleman lopullisuutta. Maailmanloppua puidaan näiden keskushenkilöiden kautta.

Ihailen von Trierin elokuvantekofilosofiaa, joka perustuu kauneuden ja totuuden tavoitteluun, mutta en voi olla silti ihmettelemättä hänen pakonomaista tarvettaan ärsyttää elokuviensa konservatiivisimpia katsojia. Taannoinen Antichrist oli ohjaajan ärsyttämishalun huippu, sillä sen väkivalta meni mässäilyn puolelle, mutta myös Melancholiassa on vastaavia väkinäisen oloisia elementtejä. En esimerkiksi pitänyt kohtauksesta, jossa hääpukuun sonnustautunut Justine virtsaa golfkentälle. Kyseessä on vertauskuvallinen teko, jonka kautta nainen osoittaa syvän halveksuntansa yksityisten golfkenttien edustamalle rikkaalle länsimaiselle elämäntavalle, mutta se ei mitenkään sovi näin kauniin elokuvan kauneuteen. Antichristissa on puhuva kettu, Melancholiassa virtsaava morsian. Von Trier lisää elokuviinsa tahallaan tällaisia ärsyttäviä elementtejä.

En pidä kauneutta ja totuutta erillisinä asioina. Von Trier on ehkä toista mieltä, sillä Melancholiassa kauniit vaatteet, Sutherlandin hahmon omistama hulppea kartano ja koko hääseremonia ovat tyhjyyden ja merkityksettömyyden vertauskuvia. On ehdotettu, että von Trierin elokuva kuvaa moneen kertaan povattua ja vielä tulematta jäänyttä länsimaiden tuhoa, mutta yhtä lailla se kuvaa henkilökohtaista tuhoutumista. Jumalan, ydinperheen ja politiikan kaltaiset asiat ovat menettäneet merkityksensä. Niinpä me länsimaalaiset ajattelemme mielellämme, että henkilökohtainen kuolemamme tarkoittaa samalla koko maailman tuhoutumista. Olemme tästä syystä menettäneet kykymme sympatiaan ja empatiaan ja ajattelemme vain omaa välitöntä etuamme. Melancholia kuvaa tätä umpisolmua viiltävän tarkasti.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *