Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

9789513186524_frontcover_draft_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2016.

Kadonnutta aikaa etsimässä

Kazuo Ishiguro:

Haudattu jättiläinen

Tammi 2016, s. 378

suomentanut Helene Bützow

Japanilais-englantilainen Kazuo Ishiguro (s. 1954) yllättää taas. Isossa-Britanniassa melkein koko elämänsä asunut suosittu prosaisti tuntuu vaihtavan lajityyppiä ja tyyliä jatkuvasti. Hän ei kirjoita samaa kirjaa kahdesti. Vahvoja yhtenäisiä teemoja löytyy hänen tuotannostaan kuitenkin helposti.

Haudattu jättiläinen on harvakseltaan julkaisevan Ishiguron vasta seitsemäs romaani. Kaikki hänen romaaninsa on käännetty yhtä lukuun ottamatta suomeksi . Haudatussa jättiläisessä Ishiguro vaihtaa menestyneen Ole luonani aina (2005) -teoksen science fictionin fantasiaan. Uusi romaani sijoittuu 500-luvun tietämille ja Isoon-Britanniaan. Verinen sota on juuri päättynyt. Kansat elävät rinnakkain, mutta suhtautuvat toisiinsa suurella epäluulolla.

Haudattu jättiläinen ei ole kuitenkaan historiallinen romaani, vaan myyttisillä aineksilla höystetty tarina kadonneesta muistista. Kirjassa seurataan vanhaa pariskuntaa Axlia ja Beatriceä. He etsivät kadonnutta poikaansa. He kohtaavat harharetkillään lohikäärmeitä, ritareita ja muita legendoista tuttuja hirviöitä ja hahmoja. Ishiguro hyödyntää etenkin Englannin 500-luvun myyttisen kuninkaan Arthurin tarinaa.

Hauras tasapaino

Kazuo Ishiguro on kirjailijana ammattitaitoinen, mutta ei poikkeuksellisen kiinnostava. Hänen proosansa ei varsinaisesti säkenöi. Sitä lukee silti mielellään. Haudatun jättiläisen on suomentanut hyvin pitkän linjan kääntäjä Helene Bützow, joka on tulkinnut Ishiguron lisäksi muun muassa Don DeLilloa. Ishiguro hallitsee erityisesti dialogin, mutta Haudatusta jättiläisestä löytyy myös kauniita kertovia lauseita: ”Jokien ja marskimaiden yllä leijui jäinen sumu, ja se sopi erinomaisen hyvin jättiläisille joita alueella vielä silloin asui.” (s. 9)

Haudatussa jättiläisessä ei ole perinteistä juonta, vaan tarina etenee runollisemmin. Hallitsevaksi teemaksi nousee muistinmenetys, josta sodasta toipuvat Ison-Britannian asukkaat kärsivät. He yrittävät unohtaa. Axl ja Beatrice kutsuvat tätä ilmiötä sumuksi. Se hävittää kaiken paitsi aivan uusimmat muistot ja mahdollistaa tasapainoisemman elämän.

Axl ja Beatrice ovat melko tyytyväisiä. He haluavat löytää kadonneen poikansa, vaikka pelkäävät hänen löytymisensä johtavan tilanteen huononemiseen. Ishiguro peilaa heidän pelkoaan koko maan tuntemaan tuskaan. Monet pelkäävät, että sodan kaltaisten ikävien asioiden mieleen palauttaminen ajaisi yhteiskunnan kaaokseen.

Ishiguro on aiemminkin kirjoittanut vastaavista teemoista kuin Haudatussa jättiläisessä. Hänen varhaisissa kirjoissaan, kuten Menneen maailman maalarissa (1986), virheisiin syyllistyneet hahmot tekevät tietoisesti tiliä menneisyytensä kanssa. Ishiguron uudemmissa teoksissa henkilöt löytävät apua etenkin alitajunnasta. Unet ja tarinat auttavat heitä setvimään muistojaan.

Kuningas Arthurin tarut ja muut kertomukset sekoittuvat Haudatussa jättiläisessä monisyisesti. Vaikka romaanin kuvaama aika oli nykymittapuulla väkivaltaista, todellisia raakuuksia kuvataan siinä vähän. Ishiguro säästelee veressä ja käyttää kiertelevämpää kerrontaa: ”Sotilaasta lähti samanlainen ääni kuin kaivoon pudotetusta ämpäristä sen osuessa veteen; sitten hän suistui eteenpäin maahan.” (s. 147)

Pieni pettymys

Kannattaako kaikki muistaa vai olisiko vaikeat asiat vain syytä unohtaa? Näihin kysymyksiin Kazuo Ishiguro panee Haudatussa jättiläisessä hahmonsa vastaamaan. Asiat selviävät, mutta muistamisen aiheuttama kipu pakottaa lukijan miettimään omaa suhdettaan aikaan ja muistiin.

Haudattu jättiläinen on tasaisesti kirjoitettu. Sen suurin ongelma on sen löyhä rakenne ja sen turvautuminen kliseisiin. Ishiguro ei onnistu sanomaan tunnetuista myyteistä mitään uutta. Köykäinen tarina toimisi todennäköisesti paremmin tiivistetymmässä muodossa. Siitä olisi esimerkiksi voinut muokata hyvän pienoisromaanin.

Liika alleviivaavuus on sinänsä hyvälle teokselle haitaksi. Liian moni asia viittaa kirjan kantavaan teemaan, muistamisen pelkoon, mikä johtaa turhiin toistoihin: ”Tunneli kävi piinallisemmaksi, ja he kulkivat varovaisemmin, peläten mitä kaarteiden takaa paljastuisi.” (s. 203) Sama asia sanotaan monin eri tavoin: ”Se taas herätti tunteen joka järkytti ja yllätti häntä, ennen kuin hän pystyi tukahduttamaan sen, sillä vaikka hänet valtasi halu mennä suojelemaan Beatricea, siihen liittyi selvästi myös vihaa ja katkeruutta.” (s. 322)

Haudatun jättiläisen kertojaratkaisu on mielenkiintoinen. Kolmannen persoonan kaikkitietävä kertoja puhuu suoraan modernille yleisölle esimerkiksi selventäessään vanhoja tapoja. Tämä tekee hyvää tyylille, mutta ei onnistu pelastamaan itseään toistavaa kirjaa. Haudattu jättiläinen on mainioon Ole luonani aina -teokseen verrattuna pieni pettymys.

Esa Mäkijärvi

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *