Juha Itkonen: Minun Amerikkani

5759369

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Demokratia Amerikassa, osa kaksi

Juha Itkonen:

Minun Amerikkani

Otava 2017, s. 350

Yhdysvalloista on moneksi. Eri ihmisillä on siitä eri käsityksiä, kuten Juha Itkosen (s. 1975) Minun Amerikkani osoittaa. Itkosen Amerikka on kuin hän itse: avarakatseinen ja liberaali paikka, jossa ei ole sijaa nurkkakuntaisuudelle ja vihalle. On selvää, ettei hänellä riitä ymmärrystä toisin ajatteleville, kuten presidentti Donald Trumpille.

Minun Amerikkani on mukavaa vaihtelua Itkosen tuotannossa. Hänet tunnetaan romaaneistaan, vaikka hän aloitti uransa journalistina ja on parempi asiatekstin kuin proosan tekijä. Hänen uusin teoksensa on yhdistelmä matkakirjaa ja esseetä. Tyyli toimii, vaikka sävy onkin alussa liian anteeksipyytävä: ”Alkaa saman tien hävettää, haluaisin selittää tekojani. En tarkoittanut mitään pahaa. Ei ollut aikomus uhitella. Anteeksi, ajattelin vain omiani, minulla on taipumusta sellaiseen.” (s. 14)

Itkonen kirjoittaa Yhdysvalloista ja suhteestaan siihen. Hänen Amerikkansa on, kuten monien muidenkin, populaarikulttuurin luomus. Se koostuu enemmän tai vähemmän paikkansa pitävistä mielikuvista.

Toisaalta Yhdysvallat ei ole oikeastikaan kovin aito. Siellä tärkeää on show’n jatkuminen ja kulissien pitäminen pystyssä. Kaikki tuntuu aavistuksen lavastetulta: ”Näen sen helposti silmieni edessä, amerikkalaisen elämän kuvitteleminen ei ole minulle vaikeaa, sillä olen elänyt koko elämäni kuviteltujen amerikkalaisten elämien ympäröimänä.” (s. 146)

Amerikkalaiset utopiat

Juha Itkonen kertoo matkustelleensa Yhdysvalloissa laajasti ja useasti. Hän ei ole vieraillut pelkästään koillisrannikon liberaaleissa suurkaupungeissa, vaan myös esimerkiksi Texasin osavaltiossa ja Memphisissä. Hän on kirjoittanut havainnoistaan artikkeleita.

Amerikkalaiset eivät luota valtioon. Se on keskeinen syy maata loputtoman tuntuisesti vaivaaville poliittisille sotkuille. Silti he rakastavat maataan ja sen tähtilippua. Usko Amerikan mahtavuuteen ja poikkeuksellisuuteen muuhun maailmaan verrattuna elää yhä.

Minun Amerikkani keskiöön nousee Donald Trump ja hänen päätymisensä presidentiksi. Itkonen raportoi käynnissä olevista vaaleista ja nivoo ne olennaiseksi osaksi kirjaansa. Rakentavasti ajatteleminen ei ole kuitenkaan helppoa: ”On tyhmää sanoa, että amerikkalaiset ovat tyhmiä. Silti moni heistä on, sillä niin Amerikka toimii, tieto jakautuu yhtä epätasaisesti kuin raha: joillakin on sitä yllin kyllin, toisilla tuskin lainkaan.” (s. 157)

Itkosella ei riitä sympatiaa Trumpille ja hänen kannattajilleen. Lähes yhtä penseästi hän suhtautuu amerikkalaiseen isänmaallisuuteen ja uskonnollisuuteen, jotka tuntuvat suomalaisesta oudoilta. Hän ihmettelee, miten kirjailija J.D. Vancen kaltaiset älykkäätkin ihmiset voivat uskoa niin sokeasti kotimaahansa: ”Mutta Vance ei puhu tosiasioista, hän puhuu tunteesta. Uskosta tai jopa uskonnosta. Mahtavin! Paras! Ainutlaatuinen! American exceptionalism, jälleen kerran.” (s. 247)

Itkosen vuodatusta on välillä vaivaannuttava lukea. Hän päätyy yhä uudestaan tuskailemaan sitä, että Yhdysvallat ei ole hänen haaveittensa ja odotustensa mukainen. Minun Amerikkani toistaa itseään, mutta sisältää silti monia hyviä ajatuksia: ”Amerikkalaiset ovat aina osanneet utopioiden luomisen. Amerikassa on ollut niille tilaa, aivan fyysisestikin, manner on niin laaja ja maata niin paljon.” (s. 268)

Vallankaappaaja Trump

Yhdysvallat on Juha Itkoselle tärkeä. Se on ollut mukana hänen kaikissa romaaneissaan ja sillä on hänen mielessään keskeinen asema. Itkonen tekee Minun Amerikassani tiliä sen kanssa, että hänen unelmiensa maa ei ole täydellinen, eikä ehkä edes hyvä esikuva muille. Moni asia siellä on pielessä, kuten Donald Trumpin vaalivoitto osoitti.

Itkonen vertaa Trumpia Hitleriin. Molemmat lietsoivat pelkoa ja vihaa ja nousivat valtaan voimakkaalla retoriikalla. Itkonen harmittelee sitä, että Trump kaappaa hänen kirjansa. Tämä pelastaa kuitenkin teoksen, sillä ilman Trumpin kaltaista tunteita herättävää tyyppiä Minun Amerikkani olisi jäänyt liian kiltiksi ja tylsäksi, kuten Itkosen romaanit. Itkonen vaahtoaa etenkin Minun Amerikkani viimeisellä kolmanneksella Trumpista hänelle epätyypillisellä tavalla. Kiihkeys yllättää.

Trumpin ansiosta Minun Amerikassani on tervetullutta särmää, joka olisi siitä muuten todennäköisesti puuttunut. Itkosen vahvuus on kiteytetyssä asiatekstissä. Minun Amerikkani ei ole muiden ulkomaalaisten Yhdysvalloista kirjoittamien teosten, kuten Alexis de Tocquevillen klassikon Demokratia Amerikassa (1835), veroinen, mutta puolustaa paikkaansa.

Minun Amerikkani loppuu toiveikkaasti. Trumpin virkaanastujaisten synkistely unohtuu, kun Itkonen pääsee seuraamaan niitä seuraavana päivänä järjestettyä ja uutta presidenttiä vastustavaa marssia. Se palauttaa uskon massojen voimaan: ”Katson päättymättömänä silmieni edestä kulkevaa ihmisvirtaa ja ajattelen tai kenties enemmänkin tunnen uskovani edelleen Amerikkaan.” (s. 348)

Esa Mäkijärvi

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *