Ian McEwan: Pähkinänkuori

Pähkinänkuori-Ian-McEwan-22032017-Otava-517x825

Ilkikurinen Hamlet

Ian McEwan:

Pähkinänkuori

Otava 2017, s. 206

suomentanut Juhani Lindholm

”Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä.” (s. 9) Ian McEwanin (s. 1948) uudesta romaanista on mahdotonta kirjoittaa ilman mainintaa sen välittömäksi klassikoksi muodostuvasta avauslauseesta. Pähkinänkuoren kertoja on tietoiseksi tullut sikiö. McEwan yhdistää kirjassa alkutuotantonsa makaaberin huumorin myöhempien teostensa hallittuun kieleen ja rakenteeseen. Ratkaisu on toimiva.

Pähkinänkuoren asetelma on tuttu McEwanin romaaneista, joissa tavalliset ihmiset syyllistyvät rikoksiin. Kirjoissa tutkitaan pahuutta. Onko se synnynnäistä vai vaikuttavatko siihen olosuhteet? Tämä kysymys on jälleen McEwanin kiinnostuksen kohteena.

Pähkinänkuori on kummallinen muunnelma William Shakespearen klassikkonäytelmästä Hamlet (1609). Romaanin motto on Shakespearelta: ”Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia.”

McEwan siirtää Hamletin juonittelut muinaisesta Tanskasta nykypäivän Lontooseen ja vaihtaa päähahmot aatelisista tavallisiksi pulliaisiksi. Petosta ja murhaa käsitellään syntymättömän lapsen rajoittuneesta näkökulmasta. Kertoja saa tietonsa ulkomaailmasta salakuuntelemalla äitinsä ja tämän ympärillä olevien ihmisten keskusteluja. Unettomuudesta kärsivä äiti kuuntelee lisäksi BBC:n podcasteja. Sikiö imee tietoa ja tekee siitä tulkintoja.

Aikuisten temppuja

Pähkinänkuori ei ole realistinen, mutta sitä se ei yritäkään olla. Ajatus tietoisesta sikiöstä on herkullinen ja kantaa romaanin pitkälle. Kieli on kliseistä, mutta ratkaisu on kertojan vähäisen sanavaraston takia ymmärrettävä. Kokonaisuus pysyy jälleen täydellisesti McEwanin hallinnassa. Pähkinänkuori ei ole Lapsen oikeuden (2014) veroinen, mutta pääsee lähelle.

McEwan tuntuu nauttivan päästessään pitkästä aikaa revittelemään. Hän on vanhentuessaan liikkunut yhä selvemmin perinteisen lukuromaanin suuntaan. Jotkin Pähkinänkuoren lauseista aiheuttavat siksi varmasti hämmästystä niissä lukijoissa, joille McEwanin suomentamattomat varhaiset kirjat eivät ole tuttuja: ”Kaikki eivät tiedä, millaista on tuntea oman isänsä kilpailijan penis vain muutaman sentin päässä nenästään.” (s. 28)

Kertojaa vatsassaan kantava Trudy on jättänyt miehensä Johnin ollakseen yhdessä tämän veljen Clauden kanssa. Lapsen isästä ei ole täyttä selvyyttä. Trudy ja Claude suunnittelevat murhaavansa Johnin ja rikastuvansa myymällä tämän talon.

Juoni on kuin halvasta trilleristä, mutta McEwanin ilkikurisuus pelastaa paljon: ”Yksikään lapsi, sikiöstä puhumattakaan, ei ole koskaan hallinnut eikä edes haluaisi hallita small talkia. Se kuuluu aikuisten temppuvalikoimaan ja liittyy pitkästymiseen ja petollisuuteen.” (s. 70)

Juhani Lindholmin suomennos on tasokas, vaikka mukaan on jäänyt muutamia huolimattomuusvirheitä. Ne hyppäävät esiin muuten hyvin vetävässä tekstissä: ”Ei sen ollut tarkoitus onnistua, hän tolkuttaa itselleen. Kaikki oli vain minun typerää kiukutteluani. Olen syyllinen vain siihen, että tein vihreen.” (s. 115)

Taidetta vai viihdettä?

Pähkinänkuori on jotakin taide- ja viihderomaanin väliltä. Kevyempi ja raskaampi pohdiskelu kulkevat rinta rinnan, usein jopa samassa lauseessa: ”Olipa toista ihmistä kuinka lähellä tahansa, hänen sisälleen ei voi päästä, ei vaikka olisi hänen sisällään.” (s. 118)

Tyylillisestä leikittelystä ja kummallisesta kertojaratkaisusta huolimatta Pähkinänkuori on melko tyypillinen Ian McEwanin romaani. Se kuvaa näennäisen tavallista maailmaa, jossa väkivalta on arkipäiväistä ja seksi inhottavaa jyystämistä. McEwan ottaa kantaa globaaleihin ongelmiin. Onko kenelläkään oikeutta tehdä lapsia, kun niin moni asia on pielessä? Tämä on yksi kirjassa esitetty kysymys.

Vitsikkyys pelastaa murhasta kertovan ja ajoittain pelkäksi synkistelyksi muuttuvan tarinan. Kertojana toimivalla sikiöllä on huumorintajua, eikä hän pelkää nauraa itselleen. Aikuisten eleiden monitulkintaisuutta ihmetellessään hän toteaa: ”Tuollaisia hienouksia ei opita podcasteista.” (s. 143)

Pähkinänkuori on lyhyt, juuri ja juuri 200 sivua. Tämä toimii teoksen eduksi. Sen vitsit alkaisivat vähänkään pidempään jatkuessaan väsyttää. Kirjan vakavammat kohdat kääntävät myös sopivasti huomion pois sen makaabereista kohdista. McEwan ei lyö kaikkea läskiksi: ”Olen jo perillä siitä että suuri osa elämästämme unohtuu saman tien kun jää taakse. Suurin osa.” (s. 167)

Kehuista McEwan on nostanut rimansa niin korkealle, että Pähkinänkuori tuntuu välityöltä, tauolta ennen jotakin parempaa ja suurempaa. Sovitus (2001) ja Rannalla (2007) ovat edelleen parhaita hänen tällä vuosituhannella tekemiään kirjoja. Pähkinänkuori toimii maukkaana välipalana.

Esa Mäkijärvi

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *