Diego Armando Maradona: Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986

9789513192587_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Jumalan ja paholaisen matkassa

Diego Armando Maradona:

Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986

Tammi 2017, s. 264

suomentanut Antero Tiittula

Diego Maradonan (s. 1960) omaelämäkerta vahvistaa käsitystä siitä, että parhaatkaan urheilijat eivät yleensä ole kyvykkäitä kertojia. Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986 on mitäänsanomaton. Siinä keskitytään Argentiinan voittamaan jalkapallon MM-turnaukseen vuonna 1986. Maradona teki siinä tunnetuimman maalinsa kädellään Englantia vastaan puolivälierässä.

Toimittaja Daniel Arcucci (s. 1963) on haastatellut maanmiestään Maradonaa ja pukenut tämän puheet sanoiksi. Tuloksena syntynyt yksinpuhelu ei ole erityisen kiinnostava. Teoksessa oletetaan, että Maradonan ajan pelaajat ja Maradona itse ovat läpikotaisin tuttuja. Jotkin nimet jäävät kaltaisilleni nuoremmille lukijoille turhan salaperäisiksi.

Selkeyden puutteen sijaan Jumalan käden suurin ongelma on kuitenkin urheilukirjojen perisynnissä, eli tylsyydessä. Maradona tunnettiin suorapuheisuudestaan, joten miksi hänen kirjansa ei ole jännittävämpi? Mukana on joitakin kiinnostavia kohtia, mutta enimmäkseen Arcucci antaa Maradonan jaaritella turhia. Mikä teki Maradonasta mahtavan jalkapalloilijan? Sitä ei Jumalan kädessä kerrota.

Jumala vai paholainen?

Eräs Jumalan käden kiinnostavimpia asioita on Diego Maradonan luku toisensa jälkeen toistama väite siitä, että hän on ollut koko elämänsä ajan jahdattu. Maradona nousi köyhistä oloista maailman parhaiden jalkapalloilijoiden joukkoon. Hän teki Argentiinasta maailmanmestarin ja nosti ikuisen alisuorittaja Napolin Italian ykköseksi. Vapaalla Maradona kaveerasi mafiosojen kanssa ja käytti huumeita. Jälkimmäisestä hän älähtää: ”Minusta huumeet tekivät huonomman pelaajan, eivät parempaa. Tiedätkö, millainen pelaaja olisin ollut, jos en olisi koskenut huumeisiin?” (s. 22)

Maradonalla tuntuu olevan pakonomainen tarve puolustella itseään. Kaikki olivat häntä vastaan, mutta hän raivasi silti tiensä huipulle. Hän haukkuu teoksessaan tielleen asettuneita ihmisiä, mutta erityistä kritiikkiä saavat häntä jatkuvasti haukkuneet journalistit: ”Monet uskoivat kaiken sen, mitä toimittajat kertoivat. Mutta jos meidän pelaajien vain annettaisiin olla, onnistuisimme kyllä.” (s. 63)

Maradonalta jää ymmärtämättä, että vaikka häntä kytättiin epäreilusti, hänellä oli myös taipumus hakeutua vaikeuksiin. Kaikki hänen ongelmansa eivät johtuneet kansainvälisestä salaliitosta.

Jumalan käden teksti on kohtalaista ja suomennos pääasiassa toimiva. Kirja hapuilee kuitenkin temaattisesti, eikä käännöskään ole täydellinen: ”Se kaveri, Park – ei mikään huvipuisto – napautti minua kolmen minuutin kohdalla.” (s. 101)

Useisiin kiinnostaviin kysymyksiin jätetään vastaamatta. Maradonan poikkeukselliset taidot eivät voineet johtua vain siitä, että hän puski eteenpäin, tai että hän oli valmis harjoittelemaan poikkeuksellisen kovaa. Maradona ei ole myöskään valmis pohtimaan mielipiteitä jakaneen persoonallisuutensa syitä: ”Silloin olin jo itse saatana, il Diavolo, niin kuin La Gazzetta dello Sportin kannessa sanottiin.” (s. 126)

Argentiinassa ja Napolissa Maradonaa pidetään Jumalana, mutta suurimmassa osassa muuta maailmaa hänen perintönsä on ristiriitaisempi. Vihaajien mielestä Maradona oli huijari ja roisto, joka teki mitä tahansa voittaakseen. Nämä mielipiteet pannaan Jumalan kädessä kateuden, vihan ja väärinymmärryksen piikkiin.

Kurja nykyaika

Jalkapallon kattojärjestöistä Diego Maradonalla ei ole hyvää sanottavaa. Hän ruoskii niiden johtajia Sepp Blatteria ja Michel Platinia kovin sanoin ja syyttää heitä korruptiosta. Tämä tuntuu Blatterin ja Platinin hiljattaiset sivuun siirtämiset huomioiden kummalliselta, mutta Jumalan käsi julkaistiinkin espanjaksi ennen näitä tapahtumia. Suomennos on siis joiltain osin vanhentunut.

Kuuluisasta käsimaalistaan Maradona ilmoittaa, ettei kadu sitä millään tasolla. Maradona käytti tilannetta hyväkseen, kun päättämättömät tuomarit eivät tienneet mitä tehdä. Tilaisuus teki varkaan. Kirjasta syntyy vaikutelma, että Maradona suosittelee sama metodia eri elämäntilanteissa kaikille.

Ei Jumalan käsi aivan onneton ole. Mukana on tarkkoja huomioita, kuten Maradonan valitus jalkapallon muuttumisesta yhä kaupallisemmaksi ja sitä harrastavien pelaajien tulemisesta konemaisiksi. Maradonasta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin hän oli yksilö. Hän ei tunnu muutenkaan viihtyvän 2010-luvulla: ”Nykypäivän lapset ovat tietenkin aina PlayStationilla, ja PlayStationista minä en halua tietää mitään, sillä se kutistaa pelaajat pikkuruisiksi, ei tee heistä suuria.” (s. 195)

Jumalan käden suomennos päättyy Jari Litmasen jälkisanoihin. Ne ovat, kuten Litmasen taannoinen omaelämäkertakin, suurimmaksi osaksi mitäänsanomattomat ja paikoin vaivaannuttavan huonot. Maradonaa ja Litmasta yhdistää se, että he ovat neroja jalkapallon kanssa ja keskinkertaisuuksia kertojina.

Esa Mäkijärvi

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *