Bo Carpelan: Ikkunapaikalla

(Tämän tekstin on kirjoittanut vieraileva bloggaaja, Tuukka Terho.)

Runoilija Bo Carpelan menehtyi perjantaina 84-vuoden iässä. Proosaa ja myös lastenkirjoja kirjoittanut filosofian tohtori on ollut minulle viimeisen vuoden ajan hyvin tärkeä runoilija, kirjallisen suunnan näyttäjä, esteettisen suunnan opastaja. Runokokoelma ”Vuodet kuin lehdet” (1989) on ollut iltalukemisenani viimeisen puolen vuoden aikana. Joka ilta häkellyn kerta kerran jälkeen Carpelanin tavasta ilmaista asioita, lähestyä elämää kuin sen kokisi joka hetki ensimmäistä kertaa.

Ystäväni Mäkijärven Esan facebookprofiilin kautta onnistuin eksymään perjantaina 11.2.2011 2006 vuonna ilmestyneeseen Ylioppilaslehden haastatteluun, jossa Carpelan kuvaa sen hetkistä ja myös lähimenneessä kirjoitetun runouden tunnelmia. ”Luin juuri Uusi ääni -antologiaa, jossa on hiljattain esikoisensa julkaisseiden runoilijoiden tekstejä. Se on täynnä todella lahjakkaita nuoria kirjailijoita. Onko jokin muu maa, jossa kirjoitetaan niin paljon kivoja runokirjoja kuin Suomi? Olen hyvin ylpeä tästä.” Carpelan kertoo. Itsekin koin lämpimän tunteen lukiessani antologiaa. Olen sen jälkeenkin tuntenut. Kokoelmat ovat kivoja mutta myös haastavia. Myös tuon antologian jälkeen on ilmestynyt hyviä ”kivoja” kokoelmia, tapoja lähestyä tätä maailmaa, kauneutta. Niistä esimerkkeinä Toivion Miian Loistaen olet (Teos, 2007) Viikilän Jukan Runoja I (Gummerus, 2008), Luoma-ahon Ville Ruumiita – kokoelma (PoEsia, 2009), sekä viimeisimpänä Niemen Juulin Yömatkat (Otava, 2010). Toisaalta edellä mainittujen esimerkkien kautta voi myös huomata, että hyviä kokoelmia julkaistaan laajalti eri kustantamoiden kautta. Pienkustantamot Ntamo ja PoEsia ovat tuoneet markkinoille monia uusia mielenkiintoisia julkaisuja, jotka eivät välttämättä isojen kustantamoiden kautta saisi sellaista näkyvyyttä, kuin ne ansaitsisivat. Hyvä tapa tutustua uusiin kokoelmiin on esimerkiksi Internetissä ilmestyvän kirjallisuuskritiikkilehti Kiiltomadon kautta.

”Kirjallisuudesta on paljon väärinkäsityksiä. Yksi niistä on se, että runous on aina vaikeaa. Siksi monet ihmiset välttävät runokirjojen lukemista. Ei se ole ollenkaan niin. Runous näkee ja tiivistää jotain ja avartaa samalla ihmisten mielikuvitusta.”Carpelan kertoo. Runouden käsittäminen hankalaksi on minusta ollut aina ollut ristiriitaista. Itse olen oppinut runojen myötä ymmärtämään maailmaa ja toisia ihmisiä paremmin, ovathan säkeet lähtökohtaisesti jonkun toisen ihmisen kirjoittamia. Toki ihmiset ovat tutustuneet runoihin ainoastaan Kalevalan ja Eino Leinon kautta, ovat auttamattomasti sitä mieltä, että runouden vanhahtavuus ja vaikeaselkoisuus ei tähän päivään kuulu.

Itseni kohdalla runojen lukeminen (ja kirjoittaminen) lähti rockyhtye CMX:n musiikin ja Pentti Saarikosken runouden yhteentörmäyksestä. Sillä tiellä on oltu viimeiset 11 vuotta. Muistan toki ensimmäisen kerran kun kuuntelin CMX:n Vainajala-levyä (1998) ja mietin, mitä ihmettä lauseella ”silmän veitsi terävämpi, sylin ahjo syvempi” tarkoitettiin. Loppu on historiaa, mutta mielestäni sen lisäksi että runouden tehtävä on aukaista maailman myyttejä ja mytologioita, on sen tehtävä myös synnyttää ihmisissä uteliaisuutta. Uteliaisuutta joka estää meistä tarttumasta miekkaan ja saa sen sijaan tarttumaan kynään.

Carpelan puhuu haastattelussa myös maailman muutoksesta, elämän kuvien ja informaatioiden tulvasta, joka edelleen synnyttää meissä ainoastaan negatiivista levottomuutta. ”Nykyisessä maailman muutoksessa minua askarruttavat väkivalta ja pinnallisuus. Tapahtumista kirjoitetaan hirveän paljon ja hirveän nopeasti. Sitten ne ovat poissa ja täytyy saada uudet sensaatiot ja järkyttävät jutut. Ei ole aikaa pysähtyä ja ajatella asioita läpi. Elokuvissa näkee usein sarjoja nopeita leikkauksia. Hirveän paljon informaatiota ja hirveän paljon kuvia. Ehtiikö niitä katsoa todella? Ehkä nuoremmat oppivat katsomaan nopeasti kuvia.” Itse olen viimeisestä lauseesta sitä mieltä, että myöskään nuoret eivät kykene katsomaan nopeasti vaihtuvia kuvia. Ainakaan niin että se vaikuttaisi ensin negatiivisesti. Ärsyketulva, toisien sanoen uutis- ja viihdetulva, miksi ei myös sosiaalinen tulva (lue. facebook, twitter, jne) saa meissä aikaan jälleen negatiivista energiaa, emme tiedä mitä pitäisi tehdä, minkä vuoksi ja kenelle. Itsekin myönnän syyllistyneeni tulvien uhriksi, aiheuttajaksi, sijaiskärsijäksi. Levottomuus loppuu heti kun informaatiosta päästää irti ja luottaa omiin vaistoihinsa tai kauan sitten kirjoitettuun, esimerkiksi runouteen.

Carpelan on mielestäni yksi hieno esimerkki siitä, että vanhempia ihmisiä kannattaa kuunnella – heitä kannattaa haastaa, heidän rakkauttaan kannattaa yrittää ymmärtää. Kannattaa olla utelias pohtimaan heidän ajatuksiaan, oli kyse sitten runoilijasta tai hevosmiehestä. Koin noin vuosi sitten takaperin hurmoksen tunteita ihmisten keskellä, lähes täydellisen elossa olon tunteita – vanhainkodissa! Olen opiskellut sairaanhoitajaksi ja tehnyt siinä sivussa töitä esimerkiksi vanhainkodeissa. Muistan edelleenkin keskustelut sodista, perheistä, työmatkoista ympäri Eurooppaa, mutta ennen kaikkea muistan keskustelut rakkaudesta. En voi sanoin kuvailla kuinka 84-vuotiaan rouvashenkilön kanssa keskustellessani kuinka tunsin itseni ensin täysin tietämättömäksi, sitten uteliaaksi. Haastakaa siis nuoret vanhempianne ja päinvastoin. Oli kyseessä sitten rakkaus tai viha.

Vanhan zen-buddhalaisen ajatuksen mukaan kun on nuori, puu on puu, vesi on vesi ja vuori on vuori. Kun on todella ymmärtänyt jotain tästä elämästä, puu ei ole enää puu, vesi ei ole vesi, eikä vuori ole vuori. Mutta jos todella on ymmärtänyt, niin vesi on vesi, puu on puu ja vuori on vuori. Ei ole yksinkertaista kirjoittaa tästä toisesta puusta. Se on hyvin monimutkainen asia, mutta näyttää yksinkertaiselta kuin japanilainen runo, joka voi viidessä rivissä kertoa hirveän paljon. Tänään kävellessäni vanhempieni luokse kyläilemään pysähdyin hetkeksi keskelle pitkää luontopolkua. Sen keskellä koivut pysyivät paikallaan, lumi lepäsi oksien päällä niin kuin se olisi tehnyt matkaansa kauemmin kuin kukaan osasi ymmärtää, polku näytti moneen kertaan kuljetulta, mutta silti uskalsin pysähtyä ja katsoa sitä uudella tavalla. Runouden avulla olen oppinut hyväksymään sen tosiasian, että puu ei ole enää puu, se on koti jollekin, jollekin se on elinkeino. Vesi ei ole vesi, se voi olla reitti ja vuori, tästä tuskin tarvitsee kirjoittaa.

Rauha sieluilleni

12.2.11

Tuukka Terho

LÄHTEET

Carpelanin haastattelu ylioppilaslehdessä 18.05.2006.
http://www.ylioppilaslehti.fi/2006/05/18/mita-olen-oppinut-bo-carpelan. Viitattu 12.2.2011.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *