Twin Peaks: The Returnista

Twin Peaks: The Return (2017) hämmentää. Se on kokeellista taidetta ja keskitien kerrontaa yhdistävä draamasarja, joka on jatkoa vuosina 1990–1991 esitetylle kulttiklassikko Twin Peaksille. Tässä amerikkalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuneessa ohjelmassa ratkottiin nuoren Laura Palmerin murhaa. Yksinkertaisesta asetelmasta kasvoi yksi televisiotaiteen klassikoista. Sen vaikutus oli suuri, vaikka harva ymmärsikään mitään etenkään sen kajahtaneesta toisesta kaudesta.

Twin Peaksista tuli suosittu, koska varsinkin sen alku oli toimiva yhdistelmä taidetta ja viihdettä. Sarja menetti katsojansa kadotettuaan suuntansa, minkä jälkeen se peruttiin. Twin Peaks: The Return on itsevarmaa jatkoa kesken jääneelle tarinalle. Se osoittaa, että uudelleenlämmittelyjen ei tarvitse olla rahastusta, vaan ne voivat nousta uudelle tasolle.

Twin Peaks on David Lynchin käsikirjoittama ja ohjaama. Lynchia on luonnehdittu ”ensimmäiseksi suosituksi surrealistiksi”. Tämä on liioittelua, mutta on silti harvinaista, että hänen kaltaisensa helppoja vastauksia tarjoamattomat taiteilijat pääsevät suuren yleisön suosioon. Lynch on luonut Eraserheadin (1977), Blue Velvetin (1986), Mulholland Driven (2001) ja Inland Empiren (2006) kaltaisia elokuvia. Niitä yhdistää vahva visuaalisuus ja erikoinen sisältö, joka on sekä ihastuttanut että suututtanut. Lynchin tekemiset jakavat mielipiteitä. Ne eivät jätä kylmäksi, oli kyse sitten hänen filmeistään, maalauksistaan tai musiikistaan, jotka kaikki ovat yhtä synkkiä.

Twin Peaks on sarja ihmisessä piilevästä pahuudesta. Se tuo mieleen Lynchin elokuvat, joista monet kertovat Amerikan pimeästä puolesta ja pureutuvat syvälle sikäläiseen tajuntaan. Twin Peaks sijoittuu vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa tapahtuu outoja asioita, kuten paranormaaleja ilmiöitä. Tapahtumat eivät herätä ihmetystä. Hahmot hyväksyvät ne sellaisenaan, osana arkea. Kaupungin asukkaat ovat joukko eksentrisiä persoonallisuuksia. Eräs nainen esimerkiksi kantaa sylissään pölkkyä. Se puhuu hänelle ja kertoo tulevista tapahtumista, vieden tarinaa eteenpäin.

Twin Peaks: The Return sisältää hetkiä, joita ei nähdä missään muualla. Sarja on pitkä surrealistinen painajainen. Pimeää tunnelmaa kevennetään omalaatuisella huumorilla, kuten paluun tekevän FBI-agentti Dale Cooperin (Kyle MacLachlan) pakkomielteisellä mieltymyksellä donitseihin ja kahviin. Lynch itse näyttelee Cooperin kuulovammaista kollegaa, jonka toimiston seinällä on kuvat räjähtävästä atomipommista ja Franz Kafkasta. Twin Peaks pelottaa ja naurattaa samaan aikaan, mikä on yksi sarjan vahvuuksista.

Lynch ei noudata klassisia kerronnan sääntöjä. Kohtaukset pitkittyvät, ajassa sahataan ja henkilöitä on liikaa. Uuden Twin Peaksin tarinasta nauttii, vaikka sitä ei aina ymmärrä. Avaimen ohjelman tulkintaan antaa Lynchin kauan harrastama transsendenttinen meditaatio, joka auttoi häntä rauhoittumaan. Sen ideana on hiljentyä päivittäin kuuntelemaan ajatuksiaan. Toimen voi mieltää huuhaaksi, mutta Twin Peaksin hahmot ovat selvästi sen merkitsemiä. Hyvät tyypit ovat epätodellisen rauhallisia ja pahat demoneittensa piinaamia. Lynch ehdottaa Twin Peaksin kautta, oli tämä epäilyttävää tai ei, että transsendenttinen meditaatio johtaa hyvän voittoon pahasta.

Twin Peaks on läheistä sukua Lynchin toistaiseksi viimeiselle filmille, Inland Empirelle. Molemmista löytyy hänelle tyypillisiä visuaalisia elementtejä, kuten välkkyviä valoja, savua ja pöllöjä. Istuin aikoinaan eräässä helsinkiläisessä teatterissa katsomassa Inland Empirea, johon verrattuna Twin Peaks: The Return on selkeä. Muita katsojia oli näytöksessä vähän. Monet heistä lähtivät järkyttyneinä kesken pois. Muistan ajatelleeni, miten hienoa on, että suurissa saleissa esitetään edelleen näin käsittämättömiä filmejä.

Miksi kaiken pitäisi nimittäin olla helposti ymmärrettävissä? Twin Peaks: The Returnia voi tulkita monin tavoin. Se toimii kuitenkin myös siinä tapauksessa, ettei sitä tajua. Lynchin sarja on voimakas ja kestää useita katsomiskertoja. Se saattaa tuntua vieraalta, koska maailmastamme on tullut niin järkevä. Olemme kuitenkin yhä kiinnostuneita yliluonnollisesta. Twin Peaks: The Return vakuuttaa johdonmukaisen toteutuksensa takia. Se jättää jäljen, siinä missä suuri osa nykyisistä sarjoista on pelkkää ajanvietettä.

The Vietnam War -dokumentista

ReflectionSocialArt

The Vietnam War (2017) on Ken Burnsin ja Lynn Novickin ohjaama pitkä dokumenttisarja Vietnamin sodasta. Se on kestoltaan yli 17 tunnin mittainen. Kyseessä on vaikuttava saavutus. Ohjelmassa ei nimittäin nähdä vain puhuvia päitä, kuten yleensä vastaavissa dokumenteissa, vaan runsaasti aiheeseen liittyvää kuvamateriaalia. Tuloksena on paras toistaiseksi tehty katsaus Vietnamin sotaan ja sen seurauksiin.

The Vietnam Warin tekeminen maksoi noin 30 miljoonaa dollaria ja sitä hiottiin yli kymmenen vuotta. Tämä näkyy kokonaisuudessa. Dokumentti on koottu huolellisesti, ja vaikka sen näkökulma on tekijöiden taustan takia väistämättä amerikkalainen, se kertoo Vietnamin sodasta melko tasapuolisesti. Ääneen pääsevät yhdysvaltalaisten veteraanien lisäksi muun muassa Vietkong-sissiliikkeen jäsenet ja Etelä-Vietnamin armeijan sotilaat.

Konflikti nähdään valtavana virheenä, joka johtui sarjasta vääriä päätöksiä. Vietnamin sotaa käytiin vuosina 1955–1975, mutta Yhdysvallat osallistui siihen sotilaallisesti vasta 1960-luvun puolivälistä. Todellisuudessa taistelu alkoi aiemmin. Ranskan Indokiinaksi kutsuttiin aluetta, johon kuuluivat nykyisten Vietnamin, Laosin ja Kambodžan valtioiden alueet. Vietnamilaiset eivät ranskalaisista siirtomaaisännistä pitäneet. Viha johti Ranskan Indokiinan sotaan, joka alkoi 1800-luvulla ja jatkui vuoteen 1963. Amerikkalaiset korvasivat tällöin ranskalaiset, mistä syystä Vietnamin sotaa on kutsuttu toiseksi Indokiinan sodaksi.

Yhdysvallat tuki konfliktissa Etelä-Vietnamin valtiota, jonka se mielsi puskuriksi kommunismin leviämistä vastaan. Niitä vastaan asettui tätä poliittista ideologiaa tunnustanut Pohjois-Vietnam, jota tukivat Kiina ja Neuvostoliitto. Jälkimmäiset osallistuivat tapahtumiin epäsuorasti, eivätkä olleet mukana varsinaisissa taisteluissa. Sota päättyi Yhdysvaltojen noloon tappioon ja nöyryyttävään vetäytymiseen Kaakkois-Aasiasta.

The Vietnam Warissa etsitään syitä siihen, miksi sotilaallisesti ylivoimaiset amerikkalaiset epäonnistuivat kamppailussaan Pohjois-Vietnamia vastaan, eivätkä olleet edes lähellä voittoa. Dokumentin mukaan kyse oli naiiviudesta ja ylimielisyydestä. Yhdysvaltaiset – aivan kuten ranskalaiset heitä ennen – eivät tienneet Vietnamista juuri mitään, eikä asia kiinnostanut heitä. He kuvittelivat olevansa pysäyttämässä kommunismia ja vietnamilaisten ottavan heidät vastaan vapauttajina. Pohjois-Vietnamin mielestä kyse ei kuitenkaan ollut tästä, vaan itsenäistymisestä. Sen tavoitteena oli yhdistää jakautunut maa.

Asiaa vaikeuttivat amerikkalaisia vastaan taistelleet Vietkongin sissit. He eivät käyttäneet univormuja, eivätkä käyneet muutenkaan sotaa perinteisesti. Yhdysvaltalaiset eivät onnistuneet tuhoamaan Vietkongia. Edelliset olivat hämillään jälkimmäisten kanssa, eivätkä pystyneet sopeutumaan uudenlaiseen taisteluun, jota käytiin mies miestä vastaan ja lyhyissä intensiivisissä pyrähdyksissä. Massiivinen tulivoima ei auttanut amerikkalaisia hävittämään sissejä.

Hävinnyt osapuoli kylvi viidakkoon napalmia ja pommitti siviilikohteita. Sen strategia ei missään vaiheessa ollut johdonmukainen tai realistinen. Se kokeili eri lähestymistapoja, mutta mikään ei toiminut. Yhdysvaltalaiset ymmärsivät liian myöhään, että vastustaja oli valmis hirvittäviin uhrauksiin ollakseen voittaja. Vietnamin sotaa johti viisi Amerikan presidenttiä. Vetäytyminen ei ollut heistä mahdollista, koska se olisi johtanut poliittisen maineen menettämiseen ja uudelleenvalinnan vesittymiseen. Tämä pitkitti Vietnamin sotaa ja aiheutti turhaa kärsimystä molemmissa leireissä.

Johtavista yhdysvaltalaisista upseereista ja poliitikoista ei saa The Vietnam Warin perusteella mairittelevaa kuvaa. Sotilaisiin suhtaudutaan ymmärtäväisemmin. Tavallisten ihmisten tuska tekee dokumentista järkyttävän. Eräs vietnamilainen taistelija toteaa osuvasti, että sodassa ei voita kukaan, koska kaikki kärsivät. Kronologisesti etenevä The Vietnam War kertoo konfliktin tapahtumista piinaavan yksityiskohtaisesti. Sen katsominen ei ole helppoa, mutta siihen tutustumisen pitäisi olla pakollista kaikille.

Rosa Liksom: Everstinna

everstinna

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Ihmisen puolesta ja fasismia vastaan

Rosa Liksom:

Everstinna

Like 2017, s. 194

Rosa Liksom (s. 1958) sai Finlandian romaanistaan Hytti nro 6 (2011). Kirjassa kritisoitiin vivahteikkaasti kommunismia ja Neuvostoliittoa. Liksom on tuotannossaan aina suhtautunut epäilevästi ideologisiin utopioihin, jotka lupaavat muuttavansa maailman toiseksi. Lapissa tapahtuva Everstinna kertoo natseista. Sarjaan on tiettävästi tulossa kolmas osa, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin ja käsittelee kapitalismia.

Everstinna on yksi tämän vuoden parhaista romaaneista. Se on kirjoitettu lappalaismurteella, mikä tekee siitä omintakeisen. Toista maailmansotaa pitkälti käsittelevässä teoksessa natsien johtaja on Vyyreri ja hänen aisaparinsa Köppels. Kertoja Everstinna rakastuu vanhempaan mieheen, Everstiin, ja hurahtaa tämän kanssa fasismiin.

Everstinnan hahmon tosielämän esikuva on Annikki Kariniemi ja hänen miehensä Oiva Willamo. Kariniemi julkaisi vuonna 1968 kirjan Erään avioliiton anatomia, missä kertoi Willamon kanssa solmimastaan onnettomasta avioliitosta. Willamo oli vaimoaan kohtaan hyvin väkivaltainen. Tästä kaikesta kerrotaan Everstinnassa, vaikka teos onkin enimmäkseen mielikuvituksen tuotetta.

Pahuuden arkipäiväistyminen

Parasta Everstinnassa on kieli. Rosa Liksom sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa kirjoittaneensa romaania varten runsaasti raakamateriaalia ja editoineensa sen sitten kustannustoimittaja Harri Haanpään kanssa kompaktiin muotoon. Tehty työ näkyy. Liksomin lause on upeaa: ”Himmlerin konttuuri oli järjestänny meile kortteerin puolanjuutalaiselta perheeltä otetusta, tammimettikön keskele rakennetusta piitermaijerikartanosta.” (s. 80)

Romaanissa suomalaiset suhtautuvat saksalaisiin liittolaisiinsa ja heidän hulluun ideologiaansa lämpimästi. Liksom kuvaa pahuuden arkipäiväistymistä. Juutalaisten vainot eivät juuri näkyneet Suomessa, eikä heidän hävittämiseensä tähdännyt natsien projekti koskettanut suomalaisia. Sitä pidettiin tavallisena asiana. Everstinnan kaltaiset ihmiset olivat kiinnostuneempia arjestaan ja uskoivat Adolf Hitlerin lupauksiin.

Everstinnaa on epämukava lukea, sillä se kuvaa taitavasti fasismin psykologista voimaa. Kukaan ei ole viettelevältä aatteelta turvassa. Saksalaisia ihaillaan ja jatkosotaan mennään laajentamaan Suomen rajoja Neuvostoliiton kustannuksella: ”Miesten piti laajentaa Suomineitosen lantheita ja meän naisten velvollisuus oli pittää huolta siittä, että miehet sait keskittyä sotimisseen.” (s. 106)

Kertoja nauttii sodasta, sillä hän on sen aikana Rovaniemellä juhlittu kaunotar. Saksan hävitessä Eversti uhkailee tekevänsä itsemurhan, mutta peruu pian puheensa. Naiivi vaimo on valmis seuraamaan miestään kuolemaan: ”Moni oli kuolu rintamalla ennenko kerkisi täyttää kaheksantoista. Mie kävin jo neljääkymmentä ja olin valmis lähtehmään jos rakhaani niin haluaa. Mulla ei ollu ommaa tahtoa, on sielultani nelivuotias. En ollu kasunu henkisesti.” (s. 127)

Pian tämän jälkeen Eversti purkaa pahaa oloaan naiseensa. Heidän suhteensa muuttuu yhä sadistisemmaksi. Väkivaltaa kuvataan tarkasti. Everstin käytös ei saa kuitenkaan Everstinnaa jättämään häntä. Perusteeton toivo paremmasta rakkaudesta elää vahvana: ”Mie lohutin itteäni, että kaikki käypi paremphaan päin ko päästhään sota-ajan muistoitten ylitte ja olhaan hyäksytty se, että sotia voitethaan ja niitä hävithään. Lohutin itteäni, että Eversti on niin pettyny temokratihaan ja on katkera armeijalle.” (s. 141)

Kirjan kohdat päähahmon kokemasta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ovat puistattavia. Kauheisiin asioihin eläydytään niin hyvin, että toivottavasti Liksomin terveys ei ole kärsinyt. Everstinnaan samaistuu, vaikka hän on ristiriitainen ja turhamainen. Hän on eksynyt ihminen, jolla ei ole omaa tahtoa. Hän ajelehtii elämässä, eikä ota vastuuta itsestään.

Utopiasta toiseen

Everstinna on kirja ihmisyyden puolesta ja vihaa vastaan. Kuten sanottu, fasismi on Rosa Liksomille samaa sarjaa kommunismin ja kapitalismin kanssa. Kaikki ne ovat romanttisia utopioita, jotka lakaisevat yksittäiset ihmiset syrjään suurien linjojen tieltä. Tämä johtaa pahaan.

Liksomin romaanin kertoja on haaveilija, josta ei kasva aikuiseksi. Sadistisesta Everstistä päästyään hän alkaa seurustella itseään huomattavasti nuoremman miehen kanssa ja ryhtyy kirjailijaksi. Ammatti on jälleen yksi pakopaikka: ”Mie niinko liukenin kirjan henkilöitten tuntheisiin ja aistimuksiin, joista net lausseet synnyit. Aika katosi, ja taas oli yö.” (s. 172)

Everstinnaa ei kaikesta huolimatta tuomita, vaan häneen suhtaudutaan ymmärtäväisesti. Muut eivät pärjänneet fasismin kanssa paremmin. Suomalaiset tarttuivat aatteeseen, koska kuvittelivat sen olevan hyvä. Totuuden kohdatessaan monet tekivät kuten Everstinna, eli sulkivat silmänsä tai pakenivat: ”Mie näen sen kaiken, käänyn ja juoksen poies.” (s. 185)

Everstinna on mestarillinen, Liksomin parhaita. Sen on helppo nähdä olevan ehdolla Finlandian saajaksi. Liksom tarttuu siinä kuluneeseen aiheeseen, eli toiseen maailmansotaan, mutta kirjoittaa siitä värikkäästi ja tyylillä.

Esa Mäkijärvi