Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda

34b332d891b089dd77c3bad0ecaf3abc

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Tarina sitkeydestä

Riitta Kylänpää:

Pentti Linkola – ihminen ja legenda

Siltala 2017, s. 463

Pentti Linkola (s. 1932) jakaa mielipiteitä. Kalastaja ja kirjailija Linkola tunnetaan radikaaleista kannanotoistaan. Syväekologista suuntausta kannattava ajattelija vaatii luonnon pelastamista kovin keinoin. Hänen provosoivat artikkelinsa ja lausuntonsa ovat aiheuttaneet kohuja. Linkolaa haukutaan, koska hän ei arvosta ihmistä lajina, vaan asettaa esimerkiksi hyönteiset ja linnut samalle viivalle.

Toimittaja Riitta Kylänpää (s. 1957) on ottanut haastavan työn yrittäessään erottaa todellisen Linkolan ja hänen julkisuuskuvansa toisistaan. Elämäkerta Pentti Linkola – ihminen ja legenda on upea. Kylänpää on haastatellut lukuisia ihmisiä ja tehnyt runsaasti taustatutkimusta. Hän suhtautuu Linkolaan arvostavasti, jopa ihailevasti, mutta ei peittele tämän ristiriitoja tai virheitä. Kirja avaa Linkolan elämää ja ajattelua monesta näkökulmasta.

Jos Linkolaa pitäisi kuvata yhdellä adjektiivilla, se olisi sitkeä. Ammattikalastajaksi vuonna 1959 ryhtynyt Linkola on elänyt askeettisesti ja tehnyt pitkiä päiviä. Hän kovetti itsensä etenkin isänsä varhaisen kuoleman jälkeen ja piiskasi itseään eteenpäin säälittä. Hän vaatii itseltään ja muilta liikaa, mutta ei ole menettänyt täysin huumorintajuaan tai kiinnostustaan yksittäisiin ihmisiin. Kuten Kylänpää kiteyttää: ”Hän on pohjimmiltaan romantikko, mutta hänen moottorinsa on viha.” (s. 7)

Vaikea elämä

Luonnossa oleminen oli Pentti Linkolalle lapsesta pitäen tärkeää. Helsingissä syntynyt Linkola hylkäsi viimeistään kalastajaksi ryhtyessään kaupunkielämän ja alkoi elää luonnon ehdoilla. Hän eristäytyi, mutta vaikutti asioihin tarkkailemalla luontoa ja kirjoittamalla lehtiin. Linkola oli poikkeuksellisen hyvä kirjoittaja, maamme parhaita. Suuret kustantamot julkaisivat hänen tekstejään kirjoina.

Elämäkerta todistaa, että Linkola oli parantumaton komentelija, joka halusi taivuttaa muut tahtoonsa. Hänen yksityiselämänsä oli katastrofi, eikä esimerkiksi lasten kasvattamisesta tullut mitään. Linkola oli kyvytön kompromisseihin, mutta oli aina valmis neuvomaan muita.

Mihin tahansa Linkola ryhtyi, hän ryhtyi siihen täysillä. Hän oli hirvittävän toimelias ja hänen mielialansa sahasivat rajusti. Hän ei peitellyt tuskiaan, vaan toi ne avoimesti esiin kirjoituksissaan.

Linkolan varhainen säyseä pasifismi vaihtui vihreään totalitarismiin, jonka puitteissa hän vaati muun muassa liikojen ihmisten tappamista luonnon pelastamisen nimissä. Itse hän ei näihin ylimääräisiin massaan kuulunut. Hän koki olevansa älykkyytensä takia muiden yläpuolella ja kärsi tästä syvästi.

Parantumaton ylpeys teki elämästä vaikeaa, mutta kunnianhimo ajoi Linkolaa eteenpäin kalastuksessa ja kirjallisuudessa. Useimmat hänen ehdotuksistaan maailman parantamiseksi olivat niin utopistisia, ettei niitä olisi voinut toteuttaa ilman pakkotoimia.

Ei liene yllätys, että Linkola ihailee sivistyksen kehtona pitämäänsä Saksaa ja myös natseja, joiden järjestelmää hän kuvailee Riitta Kylänpäälle jämeräksi. Oli onni, ettei Linkola ollut aikuinen toisen maailmansodan aikaan, vaan hän sai keskittää tarmonsa lintujen rengastamisen kaltaisiin harmittomiin asioihin.

Elämäkerrasta saa sen kuvan, että kalastaja-kirjailijan kriitikot keskittyvät hänen vaikeaan henkilöönsä ja ikäviin lausuntoihinsa, ja unohtavat hänen tärkeän perimmäisen sanomansa kokonaan. Loputon kasvu ei voi Linkolan mukaan jatkua. Nykyinen järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuutensa, jos suuria muutoksia ei tehdä. Ikävä kyllä niistä ei haluta edes puhua.

Radikaali konservatiivi

Pentti Linkolaa on vihattu siksikin, ettei häntä ole osattu sijoittaa puoluekartalle. Häntä on haukuttu niin kommunistiksi kuin natsiksi, vaikka hän on pikemminkin radikaali konservatiivi, joka haaveilee paluusta maatalousyhteiskuntaan ja omavaraiseen Suomeen. Hänen elämäntapansa sopi harvinaisen huonosti sodan jälkeiseen maahamme, jossa monet asiat tehtiin talouskasvun ehdoilla.

Linkolan artikkelit ja puheet eivät lopulta saaneet aikaan muutosta. Hänen tärkeimmäksi saavutuksekseen nousee luonnon suojeleminen hänen perustamansa Luonnonperintösäätiön kautta. Se on pelastanut ansiokkaasti metsiä. Luonto on Linkolalle loputon elämysten lähde, jonka säilyttäminen on ihmisen tärkein tehtävä.

Pentti Linkola – ihminen ja legenda esittelee harvinaisen sisukkaan ja älykkään miehen, joka on syvästi ristiriitainen. Linkola yritti näyttää miten meidän pitäisi elää, että luonto säästyisi. Siitä ei tullut suuren yleisön kohdalla mitään, mutta hän vaikutti moniin yksittäisiin ihmisiin. Lisäksi muun muassa lintututkimus ja luonnonsuojelu ovat paljosta velkaa Linkolan tekemälle pioneerityölle.

Linkolan ajattelun kiteyttää hyvin hänen kommenttinsa, että elämässä on enemmän suruja kuin iloja. Hän oli onnellisimmillaan saadessaan olla yksin ulkona. Luonnossa vietettyjen hetkien kuvaukset ovat kauneinta Riitta Kylänpään kirjassa: ”Hän nautti öistä luonnossa, ladoissa, teltassa tai taivasalla. Kun hän kaivautui heinien sisään Tuoresjärven rantaladossa, lähimetsässä huhuili huuhkaja. Selältä kuului kaakkurin huuto tyynessä illassa.” (s. 407)

Esa Mäkijärvi

Shefki Kuqi – Kosovon härkä

page_1_thumb_large

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Miehemme maailmalla

Mika Wickström:

Shefki Kuqi – Kosovon härkä

Tammi 2017, s. 243

Atomivoimala, Kosovon härkä, Seriffi… rakastetuimmilla jalkapalloilijoilla on monta lempinimeä. Balkanilla syntynyt Shefki Kuqi (s. 1976) nousi yhdeksi Suomen pidetyimmistä pelaajista, kiitos pelottomuutensa ja periksiantamattomuutensa. Mika Wickström (s. 1965) kertoo nyt Kuqin tarinan.

Kuqin elämäkerta Kosovon härkä on lyhyt ja rento kirja, jonka selvänä esikuvana toimii taannoinen hittiteos Minä, Zlatan Ibrahimoviç (2011). Sen tekijä David Lagercrantz antoi Ibrahimoviçin puhua ja häivytti itsensä taustalle. Wickström toimii samoihin. Vain Kuqi on esillä, eikä haastattelija ja puhtaaksikirjoittaja Wickströmin nimeä löydy edes Kosovon härän kannesta.

Kuqi on taistelija, josta on annettu Suomessa hieman yksipuolinen kuva. Hyökkääjää ei suoraviivaisen pelityylinsä takia aina otettu tosissaan. Hänen fysiikkansa oli mahtava, mutta hän ei ollut tekniikkansa puolesta maailman parhaita. Etenkin lehdistö jaksoi vääntää hänestä vitsiä: ”Musta haluttiin tehdä vähän jotain camphahmoa. Tosiasiassa mä olin Englannin-vuosinani puhdasverinen ammattilainen – ei mikään camphahmo pelaa niissä sarjoissa.” (s. 8)

Suomesta Englantiin

Shefki Kuqin perhe muutti Kosovosta Suomeen 1990-luvun alussa, Balkanin kärsiessä etnisesti motivoituneesta väkivallasta. Kuqi valitsi jalkapallon, koska se oli kaikille iästä, koosta ja väristä riippumatta yhdistävä tekijä. Lajin avulla Kuqi integroitui nopeasti Suomeen ja sai arvostusta.

Kuqi pelasi ensimmäisen aikuisten kautensa vuonna 1994 Mikkelin Kissoissa. Hän pääsi pian Veikkausliigaan, koska hänen omistautumisensa oli täydellistä. Vastaavaa ei yleensä koettu Suomessa. Kuqi ei valittanut, vaan puski eteenpäin. Hän eli ja hengitti jalkapalloa.

Kosovon härän enimmäkseen Suomeen sijoittuva alku ei ole kovin kiinnostava. Kirja vetää paremmin Kuqin siirtyessä pelaamaan Englantiin ja lyödessä siellä läpi ammattilaisena. Kuqista pidetään, koska hän on kentän ulkopuolella mukava mies ja viheriöllä esikuvallinen gladiaattori.

Teoksesta paistaa läpi Kuqin turhautuminen Suomen surkeaa jalkapallokulttuuria kohtaan. Suomi ei ole oikea jalkapallomaa, koska meiltä puuttuu vähän kaikkea. Kuqi kritisoi liian kilttejä tyyppejä, kuten Antti Muurista. Hyökkääjä arvostaa enemmän vaativia persoonallisuuksia, kuten Pasi Rautiaista, jota hän hehkuttaa vuolaasti: ”Mun mielestäni Pasia ei ole arvostettu tarpeeksi Suomessa. Hän oli erittäin vaativa ja jopa turhankin tarkka kaikista valmennukseen liittyvistä asioista, mutta se kertoi vain hänen sitoutuneisuudestaan. Hänen visionsa ja tahtotasonsa olivat vertaansa vailla.” (s. 65)

Kuqin henkinen koti löytyi kovapintaisesta Isosta-Britanniasta ja etenkin maan toiseksi ylimmältä jalkapallon sarjatasolta, jonka armottomassa maailmassa hän viihtyi hyvin. Kosovon härkä ei sisällä mehukkaita paljastuksia, mutta mukana on kiinnostavia anekdootteja esimerkiksi hämäristä pelaaja-agenteista ja tiettyjen englantilaisten seurojen vanhanaikaisesta tavasta toimia.

Kirjan kiinnostavin anti liittyykin kuvauksiin ammattijalkapalloilijan arjesta. Kuqi puhuu muun muassa harjoituksissa tapahtuneista tappeluista, jotka ”kertovat omaa kieltään siitä, millaisessa maailmassa ammattilaiset elävät. Kilpailu on hiton kovaa ja rapatessa roiskuu. Jollet pidä puoliasi, jäät jalkoihin.” (s. 83)

Raaka peli sopi Kuqille, joka antoi jo Suomessa joukkueilleen kaikkensa. Hänen tinkimättömyytensä ei jää Kosovon härässä epäselväksi: ”Pientä takapakkia tuli, kun mursin nenäni, mutta seuraavassa pelissä menin kentälle maski naamallani ja puskin heti maalin.” (s. 93)

Reissumies

Shefki Kuqi oli ammattilaisurallaan todellinen kiertolainen ja vaihtoi seuraa lähes vuosittain. Sama näyttää toistuvan nyt valmentajana. Kuqi löytää kuitenkin asiaan positiivisen näkökulman: ”Jos olisin pelannut vain parissa jengissä ja muutaman koutsin valmennuksessa, en ehkä tietäisi jalkapallosta niin paljon kuin nyt.” (s. 179)

Merkittävää kyllä, Kuqi oli ensimmäinen Suomen maajoukkueen ulkomaalaistaustainen pelaaja. Hän auttoi faneja pääsemään ennakkoluuloistaan ja ymmärtämään maailman muutosta. Hänen uransa Suomen paidassa ei ollut hohdokas, koska hän ei päässyt sen päälleen pukiessaan yleensä aloituskokoonpanoon, vaan tuli mukaan vaihdosta.

Kuten Kosovon härästä selviää, pelin seuraaminen sivusta on vaikeaa ammattilaiselle. Kuqilla on ollut loukkaantumisia, eikä hän ole aina saanut janoamaansa arvostusta. Suomessa ei ole huomioitu tarpeeksi Kuqin saavutuksia. Hän on osoittanut tasonsa Englannin ylimmillä sarjatasoilla, eikä niissä pärjätä pelkillä lihaksilla.

Kosovon härkä on lämmin, rehellinen ja kompakti kirja, joka ei kuitenkaan nouse kovin paljon jalkapalloilijoiden elämäkertojen harmaan massan yläpuolelle. Mika Wickstöm osaa kirjoittaa ja Kosovon härkä on tasaista työtä. Kuqin tarina on hieno, mutta aivan kaikkea siitä ei tässä lyhyessä teoksessa saada irti.

Esa Mäkijärvi

Paul Auster: 4 3 2 1

9789513192808_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017. Sivunumerot ovat kirjan sähköversiosta.

Yritys suureksi tarinaksi

Paul Auster:

4 3 2 1

Tammi 2017, s. 1141

suomentanut Ilkka Rekiaro

Paul Auster (s. 1947) ei ole julkaissut uusia romaaneja vähään aikaan. Hän on keskittynyt muuhun ja väittänyt jopa lopettavansa proosan kirjoittamisen kokonaan. 4 3 2 1 on hänen ensimmäinen romaaninsa seitsemään vuoteen. Sen huomattava pituus tuntuu kertovan siitä, että Austerin on ollut lajityypin makuun jälleen päästyään vaikea lopettaa.

Austeria on verrattu Philip Rothiin ja Don DeLilloon, kriitikkojen ja palkitsijoiden suosikkeihin, vaikka hän on lähempänä Haruki Murakamia ja Stephen Kingiä. Massat rakastavat Austeria. Hänen kirjoissaan on haastavia elementtejä, mutta ennen kaikkea hän haluaa viihdyttää.

Austerin lempiaiheita ovat identiteetti ja sattuma, mitkä ovat myös 4 3 2 1:n kantavia teemoja. Romaani kertoo amerikkalaisesta Archie Fergusonista, mutta Auster ei tyydy kertomaan vain yhtä tarinaa. Auster kirjoittaa Fergusonin elämästä neljästä eri näkökulmasta ja neljältä eri aikatasolta. Kaikki ne jäävät jossain määrin auki: ”Kaikkiin kysymyksiin ei näköjään ollut vastausta.” (s. 50)

Vaihtoehtoisia todellisuuksia

Uutta 4 3 2 1:ssä on näkökulmien vaihtelun lisäksi Paul Austerin tapa kirjoittaa pitkiä lauseita. Hän on aiemmin ilmaissut itseään tiiviimmin, mutta revittelee nyt enemmän. Samoista tapahtumista kerrotaan muutamia versioita, joista lukija voi valita mieleisensä.

Fergusonin elämät muistuttavat kuitenkin liikaa toisiaan. 4 3 2 1 olisi toiminut paremmin, jos Auster olisi tehnyt vaihtoehtoisista todellisuuksista oikeasti erilaisia. Yllättävät käänteet muuttavat tilannetta, mutta mitään järisyttävää ei tapahdu. Ferguson ja hänen ympärillään olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan tavallisia, vaikka heissä on eksentrisiä piirteitä.

Romaania ei ole sen erikoisesta asetelmasta ja sen rönsyilevistä lauseista huolimatta haastava seurata. Kuten Austerin muu tuotanto, se ei halua aiheuttaa lukijoille päänsärkyä. Ilkka Rekiaron suomennos on lähes virheetön, mutta se johtuu enimmäkseen Austerin hallitusta tavasta kirjoittaa.

Austerin fanit löytävät 4 3 2 1:stä helposti tuttuja elementtejä. Ferguson on syntynyt samaan aikaan kuin Auster, mikä tuo kirjaan omaelämäkerrallista sävyä. Päähahmo haaveilee tarinansa kirjoittamisesta, mutta hänen kaavailemansa teos jää kesken. Hänen elämiään merkitsee vaikea suhde isään, mutta sen käänteet ovat sattumaa. Ihmisen vaikutusmahdollisuudet omaan kohtaloonsa ovat lopulta vähäiset.

Kaikki tämä on tyypillistä Austeria, eikä 4 3 2 1 missään vaiheessa todella yllätä. Sen avonaista rakennetta voi pitää rasittavana tai viehättävänä: ”Maailma ei enää ollut todellinen. Kaikki siinä oli väärennettyä jäljennöstä siitä millainen sen olisi pitänyt olla, eikä mitään, mitä siinä tapahtui, olisi saanut tapahtua. Ferguson eli pitkään tämän illuusion lumoissa, eli päivänsä kuin unissakävelijä ja yritti illalla saada unen päästä kiinni, oli kyllästynyt maailmaan, johon oli lakannut uskomasta, ja epäili kaikkea mitä silmillään näki. (s. 109)

Sattuman soittoa

Paul Auster on halunnut tehdä päätyönsä, suuren amerikkalaisen romaanin. Puitteet ovat kunnossa. Auster on tehnyt huolellista taustatyötä, mikä näkyy 4 3 2 1:een ripoteltuina runsaina historiallisina yksityiskohtina. Siinä listataan merkittäviä tapahtumia, mutta tärkeämmiksi nousevat ihmisten henkilökohtaiset huolet.

Elämän sattumanvaraisuuden pakkomielteinen korostaminen johtaa kuitenkin jälleen siihen, ettei Auster ole kovin kiinnostunut hahmoistaan ja heidän vaiheistaan. Mitä pidemmälle valtava romaani etenee, sitä etäisemmiksi henkilöt tulevat.

4 3 2 1 tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Se jää liian pinnalliseksi, eikä siinä mennä tarpeeksi pitkälle. Sen draama on puuduttavan keskiluokkaista: ”Kuinka surullinen, Francie sanoi, kuinka surullinen ja pettynyt hän olikaan huomatessaan, että hänen kultapojastaan oli tullut valehteleva petkuttaja, että Ferguson oli vain yksi mäntti monien mänttien joukossa, ja miten Ferguson kehtasi käyttää häntä hyväkseen sillä lailla, raahata tyttöystävänsä Vermontiin naidakseen tämän kanssa kaikkien selän takana?” (s. 383)

Tällaisten välikohtausten jälkeen jää kaipaamaan ydinpommia tai muuta kunnon rytinää, mutta Auster ei lopulta ole tarpeeksi rohkea kirjoittaakseen historiaa uudelleen. Hän on kiinnostuneempi hahmojensa arjesta. Tässä ei ole välttämättä mitään vikaa, mutta näillä painotuksilla 4 3 2 1:n olisi pitänyt olla paljon lyhyempi.

Massiivinen romaani ei muuta ihmisten käsityksiä Austerista. Se on nokkela kirja, eikä tuo tekijänsä mittavaan tuotantoon juuri uutta. Teos jakaa mielipiteitä. Se on hyvää ajanvietettä, mutta käytännössä mikään ei perustele sen pituutta.

Fergusonista tulee tarinan eräässä haarassa kapinallinen, mutta hän kaipaa entiseen. Samoin on ehkä käynyt Austerille: ”Hän tiesi, että hänen oli ryhdistäydyttävä tai muuten raajat irtoaisivat ja hän viettäisi loppuvuoden ryömien maassa kuin mato.” (s. 593)

Esa Mäkijärvi