Rosa Liksom: Everstinna

everstinna

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Ihmisen puolesta ja fasismia vastaan

Rosa Liksom:

Everstinna

Like 2017, s. 194

Rosa Liksom (s. 1958) sai Finlandian romaanistaan Hytti nro 6 (2011). Kirjassa kritisoitiin vivahteikkaasti kommunismia ja Neuvostoliittoa. Liksom on tuotannossaan aina suhtautunut epäilevästi ideologisiin utopioihin, jotka lupaavat muuttavansa maailman toiseksi. Lapissa tapahtuva Everstinna kertoo natseista. Sarjaan on tiettävästi tulossa kolmas osa, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin ja käsittelee kapitalismia.

Everstinna on yksi tämän vuoden parhaista romaaneista. Se on kirjoitettu lappalaismurteella, mikä tekee siitä omintakeisen. Toista maailmansotaa pitkälti käsittelevässä teoksessa natsien johtaja on Vyyreri ja hänen aisaparinsa Köppels. Kertoja Everstinna rakastuu vanhempaan mieheen, Everstiin, ja hurahtaa tämän kanssa fasismiin.

Everstinnan hahmon tosielämän esikuva on Annikki Kariniemi ja hänen miehensä Oiva Willamo. Kariniemi julkaisi vuonna 1968 kirjan Erään avioliiton anatomia, missä kertoi Willamon kanssa solmimastaan onnettomasta avioliitosta. Willamo oli vaimoaan kohtaan hyvin väkivaltainen. Tästä kaikesta kerrotaan Everstinnassa, vaikka teos onkin enimmäkseen mielikuvituksen tuotetta.

Pahuuden arkipäiväistyminen

Parasta Everstinnassa on kieli. Rosa Liksom sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa kirjoittaneensa romaania varten runsaasti raakamateriaalia ja editoineensa sen sitten kustannustoimittaja Harri Haanpään kanssa kompaktiin muotoon. Tehty työ näkyy. Liksomin lause on upeaa: ”Himmlerin konttuuri oli järjestänny meile kortteerin puolanjuutalaiselta perheeltä otetusta, tammimettikön keskele rakennetusta piitermaijerikartanosta.” (s. 80)

Romaanissa suomalaiset suhtautuvat saksalaisiin liittolaisiinsa ja heidän hulluun ideologiaansa lämpimästi. Liksom kuvaa pahuuden arkipäiväistymistä. Juutalaisten vainot eivät juuri näkyneet Suomessa, eikä heidän hävittämiseensä tähdännyt natsien projekti koskettanut suomalaisia. Sitä pidettiin tavallisena asiana. Everstinnan kaltaiset ihmiset olivat kiinnostuneempia arjestaan ja uskoivat Adolf Hitlerin lupauksiin.

Everstinnaa on epämukava lukea, sillä se kuvaa taitavasti fasismin psykologista voimaa. Kukaan ei ole viettelevältä aatteelta turvassa. Saksalaisia ihaillaan ja jatkosotaan mennään laajentamaan Suomen rajoja Neuvostoliiton kustannuksella: ”Miesten piti laajentaa Suomineitosen lantheita ja meän naisten velvollisuus oli pittää huolta siittä, että miehet sait keskittyä sotimisseen.” (s. 106)

Kertoja nauttii sodasta, sillä hän on sen aikana Rovaniemellä juhlittu kaunotar. Saksan hävitessä Eversti uhkailee tekevänsä itsemurhan, mutta peruu pian puheensa. Naiivi vaimo on valmis seuraamaan miestään kuolemaan: ”Moni oli kuolu rintamalla ennenko kerkisi täyttää kaheksantoista. Mie kävin jo neljääkymmentä ja olin valmis lähtehmään jos rakhaani niin haluaa. Mulla ei ollu ommaa tahtoa, on sielultani nelivuotias. En ollu kasunu henkisesti.” (s. 127)

Pian tämän jälkeen Eversti purkaa pahaa oloaan naiseensa. Heidän suhteensa muuttuu yhä sadistisemmaksi. Väkivaltaa kuvataan tarkasti. Everstin käytös ei saa kuitenkaan Everstinnaa jättämään häntä. Perusteeton toivo paremmasta rakkaudesta elää vahvana: ”Mie lohutin itteäni, että kaikki käypi paremphaan päin ko päästhään sota-ajan muistoitten ylitte ja olhaan hyäksytty se, että sotia voitethaan ja niitä hävithään. Lohutin itteäni, että Eversti on niin pettyny temokratihaan ja on katkera armeijalle.” (s. 141)

Kirjan kohdat päähahmon kokemasta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ovat puistattavia. Kauheisiin asioihin eläydytään niin hyvin, että toivottavasti Liksomin terveys ei ole kärsinyt. Everstinnaan samaistuu, vaikka hän on ristiriitainen ja turhamainen. Hän on eksynyt ihminen, jolla ei ole omaa tahtoa. Hän ajelehtii elämässä, eikä ota vastuuta itsestään.

Utopiasta toiseen

Everstinna on kirja ihmisyyden puolesta ja vihaa vastaan. Kuten sanottu, fasismi on Rosa Liksomille samaa sarjaa kommunismin ja kapitalismin kanssa. Kaikki ne ovat romanttisia utopioita, jotka lakaisevat yksittäiset ihmiset syrjään suurien linjojen tieltä. Tämä johtaa pahaan.

Liksomin romaanin kertoja on haaveilija, josta ei kasva aikuiseksi. Sadistisesta Everstistä päästyään hän alkaa seurustella itseään huomattavasti nuoremman miehen kanssa ja ryhtyy kirjailijaksi. Ammatti on jälleen yksi pakopaikka: ”Mie niinko liukenin kirjan henkilöitten tuntheisiin ja aistimuksiin, joista net lausseet synnyit. Aika katosi, ja taas oli yö.” (s. 172)

Everstinnaa ei kaikesta huolimatta tuomita, vaan häneen suhtaudutaan ymmärtäväisesti. Muut eivät pärjänneet fasismin kanssa paremmin. Suomalaiset tarttuivat aatteeseen, koska kuvittelivat sen olevan hyvä. Totuuden kohdatessaan monet tekivät kuten Everstinna, eli sulkivat silmänsä tai pakenivat: ”Mie näen sen kaiken, käänyn ja juoksen poies.” (s. 185)

Everstinna on mestarillinen, Liksomin parhaita. Sen on helppo nähdä olevan ehdolla Finlandian saajaksi. Liksom tarttuu siinä kuluneeseen aiheeseen, eli toiseen maailmansotaan, mutta kirjoittaa siitä värikkäästi ja tyylillä.

Esa Mäkijärvi

Dave Lindholm: Sanat – Sitähän se kaikki

sanat

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Isokynää suomeksi

Dave Lindholm:

Sanat – Sitähän se kaikki on

Johnny Kniga 2017, s. 315

toimittaneet Timo Ernamo (vast.), Lamppu Laamanen ja Anne Nåhls

Bob Dylanin vuonna 2016 saama Nobelin kirjallisuuspalkinto jakoi mielipiteitä. Dylan sai tunnustuksen, vaikka on muusikko, eikä ole julkaissut elämänsä aikana montaa kirjaa. Palkinto herätti kiivasta keskustelua kirjallisuuden olemuksesta. Monet Dylanin laulut ovat klassikkoja, mutta toimiko Nobel-akatemia oikein pitäessään niitä runoutena ja seppelöidessään hänet niistä?

Dave Lindholm (s. 1952) ei ole Suomen Bob Dylan, mutta edellinen on jälkimmäisen tavoin laajentanut laululyriikan rajoja. Aikanaan pelkäksi viihteeksi miellettyä populaarimusiikkia voi heidän ansiostaan nykyään pitää taiteena. Suomeksi ja englanniksi kappaleita tehnyttä Lindholmia on kutsuttu runoilijaksi, mutta hänen merkitystään ei ole meillä välttämättä täysin ymmärretty.

Sanat – Sitähän se kaikki on sisältää yli 200 Lindholmin suomeksi kirjoittamaa laulua. Mukana ovat niin ”Pieni ja hento ote” kuin ”Annan kitaran laulaa vaan”. Kirjassa ei ole selityksiä, eikä edes esipuhetta. Teoksen toimittajat uskovat, että Lindholmin lyriikka seisoo omilla jaloillaan, eikä mitään ylimääräistä tarvita.

Kokonaisuus tuo mieleen WSOY:n viime vuonna julkaiseman kirjan Sanat 1961–2012, joka koostuu Dylanin kappaleiden sanoituksista. Tässä teoksessa on myös muusikko Hectorin esipuhe. Vastaavaa selvennystä olisi kaivannut Lindholmin kirjaan, sillä nyt hänen tuotantonsa arvo voi jäädä sitä ennestään tuntemattomille epäselväksi.

Viihdetaiteilija vai runoilija?

Sanat – Sitähän se kaikki on on jaettu teemoittain. Ne ovat hyvä rakkaus, huono rakkaus ja elämä. Kronologisen esitystavan hylkääminen tuntuu erikoiselta. Sivuilla on sekaisin Dave Lindholmin eri ikäisenä tekemiä sanoituksia, mikä tekee sarjoista epätasaisia. Nuorempi Lindholm on taitava kuvaamaan naiivia rakkautta: ”Lepäsin, tein kaiken ja jäin odottamaan jotain selvää tilaa / liikkumisen outoa keveyttä / kissansilmä näkyi ja upotti minut kuin laivan / kelluin jossain missä väri oli laivan nimi / nyt näin enemmän, nyt näin enemmän”. (s. 20)

Vastakohdaksi voidaan nostaa tämä kohta vuodelta 2015, jossa kokenut Lindholm kuvaa vaikeaa parisuhdetta: ”Se mitä teet on repivää / vihellät ja huudat / mä taas haluun vaan hetken rauhaa / se mikä sua kiinnostaa ei innosta mua / kaks eri maailmaa / miten tähän tilanteeseen päädyttiin / pysähdy nyt / selvitetään tää / sä haluut juosta / mä taas haluun vaan hetken rauhaa”. (s. 95)

Sanoitusten joukosta löytyy runsaasti tällaisia helmiä. Mukana on kuitenkin myös monia lyriikoita, jotka eivät toimi ilman musiikkia ja Lindholmin karheaa tulkintaa. Niissä on pinnallisuutta, joka usein estää populaarimusiikkia olemasta muuta kuin ajanvietettä: ”Dum dum dum/ tää on englantii / dum dum dum / tyhmää sä jäit kii / dum dum dum / huomaat viel ett nään enemmän kuin toivoitkaan”. (s. 112)

Toisin kuin monet tylsemmät lauluntekijät, Lindholm ammentaa rohkeasti eri lähteistä. Vuoden 1993 ”Ei tänään, Macbeth” analysoi William Shakespearen klassikkonäytelmää. Laulun loppu on osoitus Lindholmin usein huomaamatta jäävästä humoristisuudesta: ”Nää hahmot on kuollu niin monta kertaa / ett ne on saanu eläkkeen / kuitenkin sama kapina jatkuu tänään ja yhä edelleen”. (s. 215)

Hittejä ja huteja

Taitavakaan tekijä ei aina onnistu. Dave Lindholm on huonoimmillaan valitessaan helpon tien ja tukeutuessaan hölmöihin sanaleikkeihin: ”Meidän nimi on Aah / no, niinno niin on no, / missä on Pan?” (s. 270)

Kappaleissa käsitellään elämää lukuisista näkökulmista. Sekaan mahtuu hittejä ja huteja. On harmi, että teos sisältää vain Lindholmin suomenkielisen tuotannon. Myös hänen englanniksi tekemänsä tekstit ovat hyviä ja niiden jättäminen pois saa kirjan tuntumaan puolinaiselta.

Puuttuvat sanoitukset julkaistaan toivottavasti myöhemmin. Lindholm on parhaita kotimaisia lyyrikkoja, mutta osoitti pystyvänsä ilmaisemaan itseään myös englanniksi. Hänen vahvuutensa ovat silti äidinkielen puolella. Lindholm käyttää sitä vivahteikkaammin kuin monet muut: ”Tiesin fyrkan, jätin taa / käänsin kelkan, elin päivittäin / no / moni ihminen sääli mut pois / ei ne tiedä mitään”. (s. 162)

Kirjan loppuun on valittu sarja sanoituksia, jotka toimivat kehnosti ilman taustalla jytisevää rockia. Näihin painetussa muodossa latteisiin ja pinnallisiin tarinoihin mahtuu kuitenkin joitakin yleviä hetkiä: ”Hetki elämässä / pieni hetki vaan / sytyttää sun valos / valaisee sun ties”. (s. 301)

Lindholm on omaa tietään kulkeva taiteilija, jonka pitkälle uralle Sanat – Sitähän se kaikki on käypä kunnianosoitus. Teos ei ole Sanat 1961–2012 -järkäleen veroinen, mutta pääsee lähelle. Lindholm todistaa, että myös vaikeana pidetty suomi taipuu lauluiksi.

Esa Mäkijärvi

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda

34b332d891b089dd77c3bad0ecaf3abc

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Tarina sitkeydestä

Riitta Kylänpää:

Pentti Linkola – ihminen ja legenda

Siltala 2017, s. 463

Pentti Linkola (s. 1932) jakaa mielipiteitä. Kalastaja ja kirjailija Linkola tunnetaan radikaaleista kannanotoistaan. Syväekologista suuntausta kannattava ajattelija vaatii luonnon pelastamista kovin keinoin. Hänen provosoivat artikkelinsa ja lausuntonsa ovat aiheuttaneet kohuja. Linkolaa haukutaan, koska hän ei arvosta ihmistä lajina, vaan asettaa esimerkiksi hyönteiset ja linnut samalle viivalle.

Toimittaja Riitta Kylänpää (s. 1957) on ottanut haastavan työn yrittäessään erottaa todellisen Linkolan ja hänen julkisuuskuvansa toisistaan. Elämäkerta Pentti Linkola – ihminen ja legenda on upea. Kylänpää on haastatellut lukuisia ihmisiä ja tehnyt runsaasti taustatutkimusta. Hän suhtautuu Linkolaan arvostavasti, jopa ihailevasti, mutta ei peittele tämän ristiriitoja tai virheitä. Kirja avaa Linkolan elämää ja ajattelua monesta näkökulmasta.

Jos Linkolaa pitäisi kuvata yhdellä adjektiivilla, se olisi sitkeä. Ammattikalastajaksi vuonna 1959 ryhtynyt Linkola on elänyt askeettisesti ja tehnyt pitkiä päiviä. Hän kovetti itsensä etenkin isänsä varhaisen kuoleman jälkeen ja piiskasi itseään eteenpäin säälittä. Hän vaatii itseltään ja muilta liikaa, mutta ei ole menettänyt täysin huumorintajuaan tai kiinnostustaan yksittäisiin ihmisiin. Kuten Kylänpää kiteyttää: ”Hän on pohjimmiltaan romantikko, mutta hänen moottorinsa on viha.” (s. 7)

Vaikea elämä

Luonnossa oleminen oli Pentti Linkolalle lapsesta pitäen tärkeää. Helsingissä syntynyt Linkola hylkäsi viimeistään kalastajaksi ryhtyessään kaupunkielämän ja alkoi elää luonnon ehdoilla. Hän eristäytyi, mutta vaikutti asioihin tarkkailemalla luontoa ja kirjoittamalla lehtiin. Linkola oli poikkeuksellisen hyvä kirjoittaja, maamme parhaita. Suuret kustantamot julkaisivat hänen tekstejään kirjoina.

Elämäkerta todistaa, että Linkola oli parantumaton komentelija, joka halusi taivuttaa muut tahtoonsa. Hänen yksityiselämänsä oli katastrofi, eikä esimerkiksi lasten kasvattamisesta tullut mitään. Linkola oli kyvytön kompromisseihin, mutta oli aina valmis neuvomaan muita.

Mihin tahansa Linkola ryhtyi, hän ryhtyi siihen täysillä. Hän oli hirvittävän toimelias ja hänen mielialansa sahasivat rajusti. Hän ei peitellyt tuskiaan, vaan toi ne avoimesti esiin kirjoituksissaan.

Linkolan varhainen säyseä pasifismi vaihtui vihreään totalitarismiin, jonka puitteissa hän vaati muun muassa liikojen ihmisten tappamista luonnon pelastamisen nimissä. Itse hän ei näihin ylimääräisiin massaan kuulunut. Hän koki olevansa älykkyytensä takia muiden yläpuolella ja kärsi tästä syvästi.

Parantumaton ylpeys teki elämästä vaikeaa, mutta kunnianhimo ajoi Linkolaa eteenpäin kalastuksessa ja kirjallisuudessa. Useimmat hänen ehdotuksistaan maailman parantamiseksi olivat niin utopistisia, ettei niitä olisi voinut toteuttaa ilman pakkotoimia.

Ei liene yllätys, että Linkola ihailee sivistyksen kehtona pitämäänsä Saksaa ja myös natseja, joiden järjestelmää hän kuvailee Riitta Kylänpäälle jämeräksi. Oli onni, ettei Linkola ollut aikuinen toisen maailmansodan aikaan, vaan hän sai keskittää tarmonsa lintujen rengastamisen kaltaisiin harmittomiin asioihin.

Elämäkerrasta saa sen kuvan, että kalastaja-kirjailijan kriitikot keskittyvät hänen vaikeaan henkilöönsä ja ikäviin lausuntoihinsa, ja unohtavat hänen tärkeän perimmäisen sanomansa kokonaan. Loputon kasvu ei voi Linkolan mukaan jatkua. Nykyinen järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuutensa, jos suuria muutoksia ei tehdä. Ikävä kyllä niistä ei haluta edes puhua.

Radikaali konservatiivi

Pentti Linkolaa on vihattu siksikin, ettei häntä ole osattu sijoittaa puoluekartalle. Häntä on haukuttu niin kommunistiksi kuin natsiksi, vaikka hän on pikemminkin radikaali konservatiivi, joka haaveilee paluusta maatalousyhteiskuntaan ja omavaraiseen Suomeen. Hänen elämäntapansa sopi harvinaisen huonosti sodan jälkeiseen maahamme, jossa monet asiat tehtiin talouskasvun ehdoilla.

Linkolan artikkelit ja puheet eivät lopulta saaneet aikaan muutosta. Hänen tärkeimmäksi saavutuksekseen nousee luonnon suojeleminen hänen perustamansa Luonnonperintösäätiön kautta. Se on pelastanut ansiokkaasti metsiä. Luonto on Linkolalle loputon elämysten lähde, jonka säilyttäminen on ihmisen tärkein tehtävä.

Pentti Linkola – ihminen ja legenda esittelee harvinaisen sisukkaan ja älykkään miehen, joka on syvästi ristiriitainen. Linkola yritti näyttää miten meidän pitäisi elää, että luonto säästyisi. Siitä ei tullut suuren yleisön kohdalla mitään, mutta hän vaikutti moniin yksittäisiin ihmisiin. Lisäksi muun muassa lintututkimus ja luonnonsuojelu ovat paljosta velkaa Linkolan tekemälle pioneerityölle.

Linkolan ajattelun kiteyttää hyvin hänen kommenttinsa, että elämässä on enemmän suruja kuin iloja. Hän oli onnellisimmillaan saadessaan olla yksin ulkona. Luonnossa vietettyjen hetkien kuvaukset ovat kauneinta Riitta Kylänpään kirjassa: ”Hän nautti öistä luonnossa, ladoissa, teltassa tai taivasalla. Kun hän kaivautui heinien sisään Tuoresjärven rantaladossa, lähimetsässä huhuili huuhkaja. Selältä kuului kaakkurin huuto tyynessä illassa.” (s. 407)

Esa Mäkijärvi